Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma – täsmäteos 1960-luvulla kasvaneille

Kirsi lainasi minulle kevättalvella Sinikka ja Tiina Nopolan kirjan Siskossyndrooma, 60-luku kasvatti meidät. Hän kehotti minua lukemaan sen ensin, kun minulla oli siskokin. Kirja jäi lojumaan olohuoneen pöydälle kiireisen kirjallisuuskevään vuoksi, eikä juuri silloin tuntunut ajankohtaiselta. Nyt kesällä pohtiessani mitä lukisin naistenviikolla, silmäni osuivat kirjaan ja tajusin, että se olisi mitä sopivin luettava, sillä onhan toinen kirjailijoista, Tiina Nopola, yksi viikon nimipäiväsankareista.

Siskossyndrooma kuvattu Tapiolassa, Marjan uudella terassilla.

Onneksi valitsin tämän Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan hurmaavan, humoristisen ja valoisan kirjan, joka kertoo heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1950-70-luvuilla, 60-luvun yhteiskunnallisesta murroksesta, mökkeilystä, makkarasta ja muista ajan uutuuksista kuten Corn Flakeseistä ja tietenkin sisaruudesta.

Kirjailijat muistelevat lapsuuttaan dialogien avulla ja kerronta täydentyy jomman kumman esseellä. Esipuheessa sanotaan:

On valinta, minkälaisen tarinan kertoo elämästään. Ei ehkä ole olemassa isoa ”koko totuutta” vaan useita totuuksia. Tämä kirja on yksi näkökulma kahden siskoksen lapsuuteen ja nuoruuteen ja siihen, minkälaista on syntyä ensimmäisenä ja minkälaista toisena”.

Sinikka ja Tiina Nopola syntyivät Helsingissä ja asuivat Hämeentiellä Arabian kaupunginosassa, mutta muuttivat Tampereen Pyynikille vuonna 1957. Heidän isänsä Risto oli menestyvä mainosmies ja muuton syynä oli hänen pestinsä mainostoimisto Ilmon vetäjänä Tampereella. Äiti oli kotona ja hoiti perheen ja kodin.  Muuttaessaan Tampereelle kiltit tytöt  kokivat ”kovia”. Esseessä  Älä likka etuile Sinikka kertoo järkyttyneensä Pyynikin seurakunnan päiväkerhossa, kun hänelle puhuttiin töykeästi:

Sinikka jatkaa: ”Ja yksi asia minua harmitti pitkään. Kun kerho-ohjaajamme Kerttu Honkala kysyi, miksi joulua vietetään, papin poika – minua nuorempi – viittasi:”Koska se on Jeesuksen nimipäivä.”
 Minä olisin tiennyt oikean vastauksen. Mutta siitä pojasta tuli kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara.
”Oletko jo päässyt asian yli?” Tiina kysyy.
”Alan pikku hiljaa päästä.” (sivu 17)

Tytöt viihtyivät Tampereella.

”Tampere ei ollut meille työläistyttöjen kaupunki vaan keskiluokan mukava keskikokoinen kaupunki, jossa liidimme kotoa luistelukentälle ja uimahalliin ja soittotunneille ja partioon ja Pyynikin rinteille hiihtämään.” (sivut 28-29)

Kesäistä Tamperetta he eivät kokeneet, koska viettivät kaikki lapsuuden kesänsä mökillä Vesilahdella.

Kesäisin mökillä saa juoda kaupasta ostettua appelsiinitiivistemehua. Sitä kaadetaan lasin pohjalle ja päälle vettä. Mehun kanssa syödään Samoa-, Karnevaali-, Muro tai Marie-keksejä. Samalla kuunnellaan radiosta Matti Paalosmaan listaa ja toivotaan, että Aikamiesten Iltatuulen viesti olisi viimeinkin pudonnut.

1960-luku oli kehityksen ja muutoksen aikaa: tuli televisio, muovi, makkara ja amerikkalaisuus. Isän työn vuoksi, tytöt mainostivat näitä uutuuksia erilaisissa  mainoksissa. Muuten he olivat kuin ketkä tahansa lapset, ihailivat laulajia, uneksivat suuria. Kuitenkin erilaisuuttakin oli, Sinikka oli ”kirjanatiivi” ja Tiina ”ruutunatiivi”. Sinikka luki Saima Harmajaa ja Tiina katsoi Rin Tin Tiniä, Lassieta ja Peyton Placea- ja luki sarjakuvia. 

Vaikka elämä oli tasapainoista, taloudellisesti turvallista, perhesuhteet kunnossa ja kodin ilmapiiri salliva ja moderni, oli heillä Tapiola-trauma, jonkinlainen alemmuuden tunne serkkujensa kotipaikkaa kohtaan.

Vierailimme Tapiolassa lähes jokaisena lapsuutemme kesänä. Tapiolassa kaikki oli keveää ja hauskaa. Ihmiset näyttivät iloisilta ja moderneilta. Kun käveli Tapiolan poluilla, eri-ikäisiä tapiolalaisia käveli marimekoissa vastaan. Serkkujemme kodin lähellä oli Oravannahkatori, josta lapset kävivät ostamassa erivärisiä pirtelöitä.”

Serkkujen elämä Tapiolassa tuntui hienolta, he kävivät Tapiolan yhteiskoulua, jossa oli 60-luvun maineikas Tapiolan kuoro. Se levytti ja se esiintyi ympäri maailmaa. Serkkujen naapurissa asui Eeva Kilpi ja yksi serkuista vieraili Kylli-tädin sijaisena televisiossa Marimekon ”iloisessa takissa”. Siskoksista oli aina haikeaa palata Tapiolasta Tampereelle. 

Tiina Nopola on nyt käynyt metrolla Tapiolassa eikä löytänyt lapsuutensa muistikuvan puutarhakaupunkia. ”Missä olivat marimekot ja muistikuvieni pirtelöbaari Oravannahkatorilla? Olin loppujen lopuksi helpottunut. Tapiola-trauma oli ohi.”

Minulle tuttuus oli ensimmäinen tuntemus luettuani kirjan. Minullakin on nuorempi sisko nimeltään Tiina, joka pääsi minun mielestäni ”helpolla”, kun taas minä vastuuntuntoisena yritin olla avuksi ja toimia aikuisten toiveiden mukaisesti. Sisarellani on varmasti aivan eri käsitys asiasta.

Meillekin teetettiin samanlaiset vaatteet, minulle sinisenä, siskolleni punaisena. Samoin kuin Nopolat, perheeni asui Helsingissä, Mannerheimintiellä ja muutti Hämeeseen vanhempien töiden vuoksi, mutta he myös tahtoivat tilaa ja vapautta lapsilleen kasvaa. Samanlailla kuin kirjailijat, koin alemmuuden tunnetta asuinpaikastani, koska asuimme lähes maalla, seitsemän kilometriä kaupungin keskustasta.

Kuten Nopolat minäkin ihailin Tapiolaa ja sen kauneutta kyläillessämme kummisetäni perheen luona. Vuosi sitten minusta tuli tapiolalainen ja koiran kanssa lenkkeillessä ohitamme usein kirjailijoiden mainitsemat Oravannahkatorin ja Tapiolan koulun ja lukion (aikaisemmin Tapiolan yhteiskoulu) ja sen vieressä olevan Silkkiniityn. Nykyään ajattelen aina tätä kirjaa, kun ohitan jomman kumman paikan. Kirjalliset kokemukset eriävät paljonkin, johtuen ehkä ikäerosta ja osin vanhempien veljieni vaikutuksesta, Tarzan ja Viisikko-kirjat luin ihan kaikki, Saima Harmaja tuskin kuului lukulistalleni.

Tätä kirjaa en suosittele äänikirjaksi. Valokuvat, kuvat lapsuuden piirroksista, mainoksista joissa kirjailijat ovat esiintyneet ja vanhat kouluaineet tekevät siitä tekstin kanssa iloisen, positiivisen ja mielenkiintoisen elämyksen, joka sopii erinomaisesti riippukeinuun tai yhdessä luettavaksi ystävien ja perheen kanssa.

Kirja sopii muillekin kuin 60-luvulla lapsuutensa viettäneille, vaikkakin 50- ja 60-luvulla syntyneet löytävät itsensä kirjan sivuilta. Tähän kirjaan voi aina palata uudestaan. Kirjassa selviää myös että useat kirjailjoiden tuntemista ja näkemistä henkilöistä ovat päätyneet Heinähattu ja Vilttitossu sekä Risto Räppääjä -kirjoihin.

Sinikka ja Tiina Nopola halitijakeijuina WSOY:n 140-vuotisjuhlissa elokuussa 2018.

Kirjan loppuun on liitetty Sinikka ja Tiina Nopolan häkellyttävän mittava tuotanto; novelleja, romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, musikaaleja ja laulujen sanoituksia. Ei voi kuin ihailla heidän saavutuksiaan.

  • Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma, 60-luku kasvatti meidät
  • Kustantaja Tammi
  • Ilmestymisvuosi suomeksi 2018
  • Genre: Kotimainen asiaproosa, henkilökuvat
  • ISBN 9789513195137
  • Äänikirjan kertojat: Erja Manto, Sinikka Nopola, Tiina Nopola
  • Tähtiä ⭐️⭐️⭐️⭐️

Tämä juttu on osa Kirsin Book Clubin vuoden 2019 naistenviikon juttusarjaa, joilla onnittelemme nimpparisankareita. Lue myös aiemmat juttumme 18.7. Lucinda Riley: Seitsemän sisarta -sarja, 19.7. Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 20.7. Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Kommentit
  1. Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Niina
  3. Laura / Bibobook

Vastaa käyttäjälle Kirsi Ranin Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.