Kansallisteatterin Lokki – rakastamisesta ja rakkauden puutteesta

”Mun on tarinani satu rakkauden.” Anne Rautiaisen ohjaamassa Lokissa Emmi Parviainen esittää espanjaksi sävelmän, joka on tuttu myös suomeksi, ja mieleenpainuvan hienosti, sydämeen käyvästi esittääkin. Musiikin herättämä surumielinen tunnelma leimaa koko näytelmää. Näin löytyy selitys sille, miksi Suomessa esitettävässä venäläisessä näytelmässä lauletaan espanjaksi. Samassa tunnemaastossa kuljemme kaikki.

Olen aikaisemminkin ihaillut Anne Rautiaisen selkeää analyysia klassikkoteoksista (lue mitä kirjoitin hänen ohjaamastaan Mestarista ja Margaritasta), ja samaa kirkasta ajattelua on myös Lokissa, kirkasta ajattelua ja vahvaa tunnetta, molempia hyvässä suhteessa. Lokissa keskiöön nousee rakastetuksi tulemisen merkitys ja sen suhde siihen, miten koemme toteutuvamme ihmisinä. Parviaisen esittämä ja onnettomasti rakastunut Maša kulkee aina mustissa. ”Minä pidän surupukua elämäni vuoksi.”

Lokin keskipiste ja primus motor on Irina Arkadina, keski-iän ylittänyt näyttelijä. 25-vuotistaitelijajuhlaansa Irinana juhliva Maria Kuusiluoma on roolissa juuri niin julma ja narsistinen kuin vain suuri diiva voi olla. Hänen poikansa Kostja (Miro Lopperi) edustaa uutta sukupolvea, myös uutta käsitystä teatterista. Äidiltään hän hakee hyväksyntää ja rakkautta, turhaan, sillä Irina näkee vain itsensä ja rakastajansa, kirjailija Trigorinin (Jussi Lehtonen). Maatilan, jonne Arkadina on tullut Trigorinin kanssa kesää viettämään omistaa hänen veljensä, eläkkeelle jäänyt valtion virkamies Sorin (Vesa Vierikko), joka halusi nuorena naimisiin ja kirjailijaksi. Kumpikaan toiveista ei toteutunut. 

Maša on tilaa hoitavan Šamrajevin (Taisto Reimaluoto) tytär ja rakastunut enonsa maatilalla asuvaan Kostjaan, ei häntä kosiskelevaan, tylsään opettajaparkaan Semjon Semjonovitšiin (Mika Piispa). Tytär toistaa äitinsä (Pirjo Määttä) kohtaloa. Tämä rakastaa  Esa-Matti Longin esittämää lääkäriä, mutta aviomiehenä hänelläkin on tylsimys. Näytelmän alussa vain Kostjan ja hänen lemmittynsä Ninan (Aksa Korkkila) rakkaus näyttää vastavuoroiselta ja aidolta.

Lokissa on kysymys myös unelmista ja niiden murskaamisesta, sananmukaisesti alas ampumisesta. Kostjan unelman kirjoittamisesta ampuu alas äiti Irina Arkadina nauraessaan poikansa vakavaksi tarkoitetulle, uutta teatteri-ilmaisua etsivälle näytelmälle. Ninan, lokin, unelmat murskaa Trigorin, johon näyttelijän urasta haaveileva ja miehen kuuluisuuteen rakastuva nuori nainen rakastuu. ”Mutta sattuipa tulemaan mies, huomasi lokin ja nitisti”, kirjoittaa Trigorin pieneen kertomukseensa. Raihnaisen Sorinin nuoruuden toiveet ovat murskautuneet jo aikoja sitten, jäljellä on vain toive päästä kaupunkiin elämän keskelle, mutta sekään ei toteudu.

Rautiainen on haastatteluissaan korostanut tekevänsä visuaalista ja liikkeellistä, fyysistä teatteria, ja Lokki on visuaalisesti upea ja pelkistetyn tyylikäs alusta loppuun. Kiitos siitä kuuluu tietysti myös lavastaja Katri Renttolle. Muutamat näyttämökuvat ovat erityisen vaikuttavaia: ensin Mašan ja myöhemmin Irina Arkadinan päälle suihkuava, mielen ja elämän raskautta symboloiva putous.  Tähän asti näkemistäni Lokin versioista on jäänyt voimakkaimpana kuvana mieleen Kristian Smedsin ohjauksen loppukuva. Nyt se korvautui Rautiaisen ohjauksen hienolla loppukohtauksella, jossa lopuksi kaiken peittää valkoinen hulmuava kangas, ja sen jälkeen hiljaisuus.

Fyysisyys on läsnä heti alussa, jossa näytelmän henkilöiden keskinäiset suhteet esitellään liikkein. Epäselväksi ei jää, kuka rakastaa ketäkin ja kuka jää toiseksi. Myös se miten Trigorin muokkaa Ninaa kuin sätkynukkea mieleisekseen on hienosti kerrottu pantomiimin kaltaisin liikkein. Sen sijaan Trigorinin keskenkasvuisuutta korostava ilakointi bingopelin voitosta liioitellusti hypellen ei tuntunut istuvan kokonaisuuteen.

Tekstitasolla esitys on uskollinen Tšehovin teokselle. Anne Rautiainen on valinnut Lokin Jalo Kaliman käännöksen, ei uudempaa Martti Anhavan suomennosta. Valintaa ohjaaja perustelee ohjelmalehdessä: ”… mielestäni tähän kokonaisuuteen hieman kohotettu kieli sopii parhaiten.”

Esityksen näyttelijäsuoritukset ovat lähes poikkeuksetta upeita. Maria Kuusiluoma loistaa ja kipunoi Irina Arkadinana. Miro Lopperin Kostja ei ole vain tuskainen nuori mies, neljännessä näytöksessä hän on olemustaan myöten kypsynyt ja aikuistunut, päättäväinenkin. Aksa Korkkila on ihastuttava Nina, sekä vapaasti lentävänä lokkina että myöhemmin kokemusten kypsyttämänä, aikuisena naisena. Emmi Parviainen tekee Mašana huiman roolin vodkasta lohtua hakevana, Kostjan vastarakkautta turhaan toivovana, onnettomana nuorena naisena.

Vesa Vierikolle on Sorinina langennut esityksen ensimmäisellä puoliajalla yleisön naurattajan rooli, yhdessä näytelmän tylsimysten kanssa. Sorin on kuitenkin näytelmässä myös järjen ääni, joka yrittää saada sisarensa ymmärtämään poikansa tilanteen, millaista on olla nuori mies maaseudulla vailla rahaa ja järkevää tehtävää. Vierikko pystyykin vaihtamaan tyylilajinsa vakavaksi, mutta valitettavasti joillekin yleisöstä oli juuttunut nauruvaihde päälle suorastaan häiritsevästi.

Kiitosta annan myös käsiohjelmalle, jossa on laajasti kerrottu Lokin vastaanotosta. Tšehov on näytelmänsä Pietarin ensi-illassa saanut kokea saman, mitä Kostja oman näytelmänsä esityksessä enon puutarhassa. Yleisö ei ole ymmärtänyt esitystä vaan buuaten torjunut sen. ”Dekadenttia”, leimasi Arkadina poikansa näytelmän. ”Rihkamasymbolismia”, arvioivat toimittajat Lokin ensi-illan väliajalla. Kaksi vuotta myöhemmin Moskovan taiteellisen teatterin esityksen jälkeen Lokkia kiitettiin suosionosoitusten pauhulla.  

Alle vuoden sisällä olen nyt nähnyt teatterissa kaksi eri tulkintaa Lokista, molemmat uskollisia Tšehovin tekstille ja keskenään mahdollisimman erilaisia. Tammikuussa näkemäni  Vilnan Kaupunginteatterin Lokki/Žuvėdra oli äärimmäisen pelkistetty, lavasteina vain muutama tuoli ja sohva. Kun kielikin oli  kokonaan vieras, esitys puhutteli, mutta ei tunteen kielellä. Kansallisteatterin Lokin jättämä tunnekokemus oli voimakas. Tunsin taas löytäneeni Tšehovista paljon lisää.

Anton Tšehov: Lokki
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 18.9.2019

Rooleissa Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi (TeaK), Pirjo Määttä, Emmi Parviainen, Mika Piispa, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus Anne Rautiainen
Suomennos Jalo Kalima
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
Koreografia Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva

Lue myös muut juttumme syksyn 2019 ensi-illoista:

• Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito
• Kansallisteatteri: Sapiens
• KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki
• Lilla Teatern: Äktenskapsgrejen
• Helsingin Kaupunginteatteri: Riistapolku
• Helsingin Kaupunginteatteri: Everstinna
• Espoon Kaupunginteatteri: Sanaton rakkaus