Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo – Livingstonen ruumissaattueen tarina

Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo -teoksen upeat kannet on suunnitellut Eevaliina Rusanen. Myös Petina ihastui suomalaisen version kansiin: ”This is one of the most beautuful book covers I have ever seen!”

Doctor Livingstone, I presume? – Henry Morton Stanley, 1871

Yksi syy lukea Petina Gappahin uutuusteos Pimeydestä loistaa valo on tutustua tohtori David Livingstoneen (1813-1873). Etenkin jos hänestä ei muuta tiedä kuin tuon kuuluisan lauseen.

Mutta paljon parempi syy on tutustua hänen afrikkalaiseen retkikuntaansa, joka palveli Livingstonea hänen tutkimusmatkoillaan ja joka Livingstonen kuoltua kuljetti yhdeksän kuukauden ajan hänen ruumistaan läpi viidakoiden ja vaarojen lähettääkseen vainajan takaisin Englantiin.

Petina Gappahia haastatteli Laura Friman 25.9.2019

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän vieraili Suomessa Tammen Keltaisen kirjaston 65-vuotisjuhlien kunniaksi, ja olimme kuuntelemassa häntä Akateemisessa kirjakaupassa.

Petina on hurmaava tyyppi, todellinen tarinankertoja, ja häntä olisi mielellään kuunnellut vaikka koko illan. Hän haaveili kirjoittajan urasta jo lapsena, mutta tarjolla ei ollut roolimalleja. Kaikki tarjolla olevat kirjat oli kirjoittanut valkoinen mies, useimmiten vielä kuollut, valkoinen mies. Perhe kannusti opiskeluun ja Petina oli suvun ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Valittavana oli vain ”kunnon ammatteja” kuten lääkäri, juristi tai kirjanpitäjä, joista Petina valitsi juristin uran. Hän kertoi, että ensimmäinen zimbabwelaisen naisen englanniksi kirjoittama romaani julkaistiin vasta vuonna 1988, ja Petina luki sen vuonna 1993.

Keltaisen kirjasto tarjosi kakkukahvit synttäreiden kunniaksi.

Petina Gappah kiinnostui Livingstonesta pikkutyttönä, sillä häntä kiehtoivat tutkimusretkitarinat, joissa ei onnistuttu. Livingstonen, ja aika monen muunkin, suurin haave oli löytää Niilin lähteet. Livingstonella oli jo runsaasti meriittejä, sillä hän oli muun muassa kävellyt Afrikan halki ja ”löytänyt” Mosi-oa Tunyan putouksen ja nimennyt sen uudelleen kuningattarensa mukaan Victorian putouksiksi, mutta ne eivät hänelle riittäneet. Niilin lähdettä etsiessään hän katosi ulkomaailmalta useiksi vuosiksi ja Stanley lähetettiin etsimään häntä, siitä juontaa kuuluisa lause. Kuollessaan 60-vuotiaana David Livingstone kärsi useista trooppisista sairauksista.

Gappahin ensimmäinen versio kirjasta syntyi jo vuonna 1998, mutta hän koki, että tarvitsi lisää tietoa retkikunnista yleensä sekä Livingstonesta. Pimeästä loistaa valo -kirjassa onkin mainittu primääri- ja sekundäärilähteinä 35 eri julkaisua. Mutta Pimeydestä loistaa valo ei ole tietokirja, vaan fiktiivistä kerrontaa, vaikka pohjautuukin todellisille tapahtumille. Aiemmissa David Livingstonen tutkimusmatkoja kuvaavissa teoksissa on ollut vahva siirtomaaherrojen ote, mutta tällä kertaa katsantokanta on kahden retkikuntaan kuuluvan afrikkalaisen jäsenen.

Tarinan aloittaa Halima, retkikunnan naiskokki, joka pulppuaa puhetta kuin papupata. Gappahille oli ollut suuri yllätys, että retkikuntiin kuului myös naisia ja lapsia.

Halima is a chatterbox, a bit like me!” Petina Gappah

Halima löytyi Livingstonen omista päiväkirjoista, joissa hän kuvasi kokkiaan uskolliseksi, joskin hyvin pahasuiseksi. Halima on lukutaidoton eikä ymmärrä löytöretkeilyä, mutta hänellä on roppakaupalla talonpoikaisjärkeä ja vahva omatunto. Gappah kirjoittaa kiehtovasti Haliman pohdiskelevaa pulputusta, jonka Aleksi Milonoff on upeasti kääntänyt.

Susi kertoi meille, että mies sanoi bwana Daudille: ”Sinun täytyy olla bwana Daudi.” Sanoin Susille, että tuo oli kyllä typerintä mitä olin koskaan kuullut, totta kai hän oli bwana Daudi. Hänhän oli ainoa muzungu keskellä suurta ihmisjoukkoa, jossa ei ollut yhtäkään toista muzungua, joten kuka muu hän olisi voinut olla kuin oma itsensä? – Halima kuvaa Livingstonen ja Stanleyn kohtaamista, sivu 59

Haliman ääni on karmeissakin tapahtumissa rehevä, jopa hauska. Hän pohdiskelee retkikunnan suhteita ja omaa tulevaisuuttaan. Gappah kertoi, että heillä kotona on aina vitsailtu ja naurettu paljon. Hän oli yrittänyt kirjoittaa vakavammin, mutta se ei onnistunut. ”Sitä paitsi Livingstone oli skotti ja hänellä oli hyvä huumorintaju.”

Petina otti selfien kääntäjä Aleksi Milonoffin kanssa. Pyysi myös Aleksilta signeerauksen suomenkieliseen kirjaan.

Toinen kertojaääni kuuluu Jacob Wainwrightille, afrikkalaispojalle, jonka sukulaiset myivät arabialaisille orjakauppiaille. Brittiläinen tykkivene pelasti hänet ja muut orjalaivan pojat kesken merimatkan ja lähetti heidät Intiaan englantilaiseen sisäoppilaitokseen opiskelemaan.

Ja tuossa koulussa minä hylkäsin Thenga-nimeni ja minusta tuli Jacob, pelastuksen perillinen, joka sai ryhtyä työhön Kristuksen valtakunnassa. – Jacob Wainwright, sivu 156

Ja voi hyvänen aika, kuinka viktoriaaninen, hymytön jumalkäsitys onkaan uponnut Jacobiin. Hän on Gappahin oma suosikki retkikunnan 69 jäsenen joukossa. Jacob yrittää niin kovasti olla hyvä kristitty, mutta kyllä hänestä hyvin inhimmillinenkin puoli löytyy. Gappah kuvaa Jacobia myös sanalla tekopyhä. Listaan voisi lisätä kyllä adjektiivin naiivi, mutta kiehtovalla tavalla! Etenkin hänen rakkaudenkuvauksensa ovat hulvattomia!

Kysyin Petina Gappahilta, oliko hän jo tutustunut Jacob Wainwrightin oikeisiin päiväkirjoihin, joiden osia on tullut julkisuuteen Gappahin kirjan valmistumisen jälkeen. ”En vielä, mutta aion mennä Skotlantiin The David Livingstone Centreen tutustumaan niihin.”

Pimeydestä loistaa valo -kirjan ruumissaattueesta tulikin minulle kovin henkilökohtainen teos, sillä samana päivänä, kun ostin kirjan, oma isäni kuoli yllättäen. Kun afrikkalaisten retkikunta päätti Livingstonen ruumiin kohtalosta, minä keskustelin isäni hautausjärjestelyistä. Kun he miettivät ruumiin säilytystä, minä valitsin arkkua ja uurnaa.

Nordic Morning lukupiiri koki Pimeydestä loistaa valo -teoksen tuovan mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon.

Keskustelimme kirjasta vetämässäni Nordic Morningin yrityslukupiirissä. Siellä moni totesi, että afrikkalainen näkemys löytöretkeilystä oli kovin tervetullut. Olisimme nostaneet ehkä jonkun kolmannenkin kertojaksi ja kenties tällä kertaa vuorotelleet enemmän eri kertojien kesken. Nyt aluksi on pitkästi Halimaa, sitten vielä pidemmästi Jacobia ja lopuksi vielä hieman kumpaistakin. Lukupiirin arviot vaihtelivat kahdesta viiteen tähteen.

Petina Gappah signeerasi paksulla tussilla.

Minä pidin kirjasta ja epäilin jo lukupiirissä, että Petina Gappahin tekstissä saattaa piillä salakavaluutta. Nyt olen jo vakuuttunut siitä, sillä näennäisestä kepeydestään huolimatta Pimeydestä loistaa valo -teos jää mieleen ja alkaa herättää siellä kysymyksiä elämästä ja perinnöstä, jonka me jätämme läheisillemme. Toki kirjasta voi kuulla myös poliittisia kaikuja, hyvä niin, mutta Petina Gappah sanoo, että hän ei halua olla Zimbabwen ääni maailmalla, vaan kirjailija, joka kertoo tarinoita.

Bwana Daudin pitkän ja vaarallisen kotimatkan aikana kymmenen meistä sai surmansa. Näiden vainajien leposijoilla ei ole kiviä heidän kunniakseen eikä kirjoituksia heidän muistokseen. Ja kun me jäljelle jääneet seuraamme heitä hautaan, pyhiinvaeltajat eivät tuo lapsiaan luoksemme. Mutta tuosta suuresta ja synkästä pimeydestä loisti valo. Bwana Daudin maine on meidän uhrauksiemme kirkastama. – Haliman osuus, sivu 16.

Petina Gappah sai Kirsin Book Clubin kirjanmerkin. Paikalla Akateemisessa meistä oli Marja Castrén, minä Kirsi Ranin ja Airi Vilhunen.
  • Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo.
  • Kustantaja Tammi 2019, Keltaisen kirjaston 499. teos 
  • Alkuteos Out of Darkness, Shining Light (2019)
  • Suomentanut Aleksi Milonoff
  • Äänikirjan lukija Anna Saksman
  • ISBN 978-952-04-0627-1
  • Tähtiä ⭐️⭐️⭐️⭐️
Kommentit
  1. Elegia
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Niina
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.