Joel Haahtela: Adèlen kysymys – ovatko ihmeet mahdollisia?

”Olisinko minä ollut koko elämäni väärässä?” kysyy itseltään Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen päähenkilö ja minäkertoja, keski-ikäinen yliopisto-opettaja, joka on tullut Etelä-Ranskassa, Pyreneillä sijaitsevaan luostariin selvittämään, mitä oikeastaan tapahtui 900 vuotta aikaisemmin, kun Adèle-niminen nuori nainen putosi korkealta jyrkänteeltä, säilyi loukkaantumattomana ja julistettiin myöhemmin pyhimykseksi.

Miehen tieteellis-rationaaliseen maailmankuvaan eivät ihmeet ole kuuluneet, mutta luostarin rauhassa ja munkkiveli Paulin kanssa keskustellessa hän joutuu pohtimaan, olisiko hän sittenkin voinut olla väärässä. Kysymys Adèlen legendan totuudellisuudesta muuttuukin Adelen kysymykseksi, kysymykseksi siitä, olisivatko ihmeet sittenkin mahdollisia.

Minäkertoja löytää Adèlen viimeisistä vaiheista keskenään ristiriitaisia kuvauksia ja törmää erilaisiin teorioihin, eikä Pyhän Adèlen mysteeri tunnu selviävän. Tärkeämpää onkin se, mitä hän luostariviikkojen aikana löytää itsestään. Luostarin hiljaisuudessa nousevat esiin mielen lommot, lapsuuden muistot mieleltään horjuvasta äidistä ja äidin menetyksen jättämä pelko ja lohduttomuus. Miehen pitkä avioliittokin on valintatilanteessa. Vaimo on matkustanut ulkomaille tehdäkseen töitä ja ollakseen yksin, ehkä väliaikaisesti, ehkä pysyvästi. Aikuistunut, paniikkihäiriöistä kärsinyt poika huolettaa miestä. Hän pelkää tälle siirtyneen hänen omat ja hänen äitinsä pelot.

Pyhän Adèlen viittaan, luostarin tärkeimpään reliktiin koskeminen ei miestä auta, ihmettä ei tapahdu.

Minun rinnassani pysyy valtava paino. Tunnen painon heiluvan sisälläni, raskaan punnuksen, jota olen kantanut koko elämäni. Lasken käden varovasti lippaan päälle ja kosketan puun nihkeää pintaa. Mutta en tunne mitään. Mikään ei muutu, ei minussa, eikä minun ympärilläni. Hiljaisuus pysyy ja myös paino sisälläni pysyy, se ei katoa.

Keskustelut munkkiveli Paulin kanssa johdattavat minäkertojaa kohti omaa mustaa aukkoaan, kohti omaa mysteeriään. Veli Paul muistuttaakin, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti, niin hitaasti, etteivät ihmiset niitä edes huomaa. Tällaisena hitaana ihmeenä minäkertojan kolmeviikkoinen luostarijakso toimii. Tätä ihmettä voisi kuvata myös oman vajavaisuuden, omien lommojen hyväksymisenä.

— meissä kaikissa on lommo valmiina. Lommo ei koskaan oikene, mutta meidän tehtävämme on löytää paikka, jossa sen kanssa voi elää. Ja kerätä ympärillemme ihmiset, jotka eivät välitä sen olemassaolosta, tuomitse meitä.

Haahtela kirjoittaa hyvin sisäistynyttä, kaunista tekstiä. Pienoisromaanissa ei ole mitään ylimääräistä. Kuvaisin kirjan kokonaistunnelmaa kuin hiljaiseksi lumisateeksi, jolla koko tarina alkaa:

Seison kalliojyrkänteen reunalla ja näen edessäni vuoret, jotka katoavat kohti merta. Laaksossa leijuu joulukuista sumua ja vihreä niitty jyrkänteen alapuolella peittyy ohueen lumeen.

Joel Haahtela kertoi uusimmasta, 11. kirjastaan Helsingin Kirjamessuilla.

Helsingin Kirjamessujen haastattelussa Joel Haahtela kertoi kirjoittaneensa Adèlen kysymystä vaiheessa, jossa hän oli liittymässä ortodoksiseen kirkkoon. Kirjassa voikin nähdä paljon sitä pohdintaa elämästä ja uskosta, mitä tällaiseen vaiheeseen kirjailijalla on varmasti liittynyt. Pyreneiden ja sen luostareiden kirjailija kertoi kiehtoneen häntä aina, vaikkei hän olekaan koskaan viettänyt pidempiä aikoja ranskalaisessa luostarissa. Kertomustaan hän kuvasi satumaailmana, ja Pyhää Adèleakin on turha googlaten etsiä, samaa satumaailmaa hänkin. En voi kuin ihailla, miten uskomattoman todentuntuisen maailman Haahtela on pystynyt luomaan.

Adèlen kysymyksen voi halutessaan nähdä syvästi uskonnollisena kirjana, puhutaanhan siinä erityisesti veli Paulin suulla paljonkin Jumalan ja ihmisten suhteesta ja kuvataan luostarielämää, jossa kaikessa tekemisessä ja vuorokausirytmissä on yhteys Jeesuksen kärsimyshistoriaan.  Lukijan omista lähtökohdista riippuen kirjan voi kuitenkin kokea myös henkisenä enemmän kuin hengellisenä, ja näin ainakin minä sen koin, syvänä pohdintana elämästä ja siitä, mikä on meille merkityksellistä ja miten oppia elämään omien mustien aukkojensa kanssa.

Adèlen kysymys on niitä hienoja kirjoja, joista on tavattoman vaikea kirjoittaa. Kirjan tunnelma on niin herkkä, että lukukokemuksen sanoittaminen helposti rikkoo jotakin. On kuin yrittäisi lähestyä syksyisen ohutta, kauniin kuvion pintaansa saanutta jäätä, jonka lumoavan kauneuden voi taitamattomasti sohaisemalla rikkoa. Toivon, että minä sipaisin enkä sohaissut, ja vakuutuit, että Adèlen kysymys kannattaa lukea ja tehdä siitä omat tulkintasi.

  • Joel Haahtela: Adèlen kysymys
  • Otava 2019
  • Pienoisromaani
  • ISBN 978-951-1-33253-4
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Anneli
    • Avatar photo Airi Vilhunen
      • Avatar photo Airi Vilhunen
  3. Jane
  4. Anna P.
  5. Tarjuska
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  6. Lasse Kantola

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *