Riitta Konttinen: Aino Sibelius – pääosassa

Riitta Konttisen Aino Sibelius -elämäkerran kansikuvassa lukijaa katsoo varhaiskeski-ikäinen, lempeän ja rauhallisen oloinen nainen. Eero Järnefelt on maalannut kuvan sisarestaan Aino Sibeliuksesta (o.s. Järnefelt) vuonna 1908, kun tämä oli 37-vuotias, Järvenpään Ainolaan asettunut kahden tai kolmen (Margareta syntyi samana vuonna, kun vesivärityö on maalattu) tyttären äiti ja jo merkittävää tunnusta saaneen säveltäjän, Jean Sibeliuksen vaimo.

Kannen kuva vastaa sitä mielikuvaa, joka minulla Aino Sibeliuksesta oli. Riitta Konttisen hieno teos syventää kuvaa Ainosta ja laajentaa sitä tuomalla mukaan elämäntarinaan myös Järnefeltien ja Sibeliusten suvut, laajan muun sukulais- ja ystäväpiirin sekä Tuusulanjärven taiteilijayhteisön.

Tässä kirjassa Aino on keskiössä, hän ei ole vain miestään maailmalta kotiin odottava ja rahahuolista murehtiva vaimo, vaan monipuolisesti lahjakas ja käytännöllinen nainen, josta olisi voinut tulla vaikkapa konsertoiva pianisti tai kirjailija tai kääntäjä tai tekstiilitaiteilija tai …

Riitta Konttinen on taidehistorian emeritaprofessori ja usean taiteeseen tai taidehistoriaan liittyvän kirjan tekijä. Hänen asiantuntemuksensa näkyy laadukkaana tekstinä ja mielenkiintoisina  laajennuksina kuvataiteen ja Aino Sibeliuksen osalta myös käsityötaiteen suuntaan. Erityismaininnan ansaitsevat kirjan kaunis ulkoasu ja kuvat.

Kirjailija kertoi Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä, että idea kirjaan syntyi Eero Järnefeltin pienestä öljyvärityöstä ’Aino Sibelius rupattelee’. Siinä esiintyy kovin erilainen Aino kuin muissa maalauksissa ja valokuvissa näkyvä eteerinen kaunotar. Teoksesta on kuva kirjan sivulla 191, ja siinä Aino istuu vähän eteenpäin kumartuneena ja juttelee intensiivisesti ja iloisena. Tästä naisesta Riitta Konttinen halusi ottaa tarkemmin selvää.

”Aino ei ollut kaihoisa runotyttö eikä ’kedolla riipsivä kana’”, Riitta Konttinen kirjoittaa ja kuvaa nuorta Ainoa reippaaksi, huumorintajuiseksi ja ”jopa vallattomaksi”. Hän hiihti ja luisteli, ja oli omaksunut perheensä tyylin arvioida kirjeissään kipakastikin muita. Hyvin musikaalisena hänestä kehittyi taitava pianisti, myöhemmin myös taitava miehensä musiikin tulkitsija ja tuntija.

Aino oli myös järjestelmällinen ja käytännöllinen, ominaisuudet, joiden takia aikuistuvan Ainon apuun turvautuivat sekä äiti että isä. He tarvitsivat Ainoa niin paljon, ettei Aino kouluttautunut mihinkään ammattiin, vaikka olikin hyvä matematiikassa ja monipuolisesti kielitaitoinen.

Aino Sibelius vuonna 1894.

Kirjoittamisesta tuli Ainon ominta aluetta, ja kielitaitoisena hän käänsi myös joitakin kaunokirjallisia tekstejä, mm. ranskasta novelleja äskettäin perustettuun Päivälehteen. Aino oli todellinen kaunotar, sivistynyt ja vielä aatelissukua, joten kosijoita hänellä oli. Kun Aino kihlautui Jean Sibeliuksen kanssa, mustasukkainen Juhani Aho kieltäytyi antamasta hänelle lisää käännettävää. Lopullisesti kääntäminen jäi Ainon avioiduttua, ja luopuminen omaksi kokemastaan työstä oli Ainolle raskasta.

Kirjoittaja-Aino näkyy hänen kirjeissään, joissa hän Riitta Konttisen mukaan loi oman ”ainonkielensä”. Tätä laajaa, ”ainonkielistä” kirjeenvaihtoa Konttinen hyödyntää erinomaisesti rakentaessaan tarinaa Ainosta, joka oli muutakin kuin rouva Sibelius. SuviSirkku Talas on aikaisemmin julkaissut teosmuodossa Aino Sibeliuksen kirjeitä Jean Sibeliukselle ja Järnefelt-suvun jäsenille. Konttisen kirjassa kirjekatkelmat sulautuvat onnistuneeksi osaksi kirjan tekstiä ja todentavat tekstin kuvaamia vaiheita ja aikakauden elämää.

Elämäkerran henkilömäärä on laaja, ja siinä on kyse paitsi Ainon ja Jean Sibeliuksen suvuista myös Suomen kulttuurihistorian ja taiteen kultakauden monista keskeisitä nimistä. Useimmat nimet ovat minulle tuttuja muista kirjoista ja yhteyksistä, mutta mielenkiintoisella tavalla tämä kirja tuo heihin lisää arjen ulottuvuuksia. Sukulais- ja ystävyyssuhteita on paljon, joten vähintään sukupuu olisi kirjassa ollut paikallaan.

Riitta Konttinen kuvaa erinomaisesti suomalaisen sivistyneistöperheen arkea, ensin Ainon lapsuudenkodin, sitten Ainon oman kodin. Aino Sibelius (1971 – 1969) oli Elisabeth ja Alexander Järnefeltin seitsemäs lapsi, ja Ainon jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi tytärtä. Isä Alexander oli suomalainen Venäjän armeijan upseeri, myöhemmin maaherra sekä senaattori. Äiti Elisabeth oli lähtöisin venäläisestä aatelissuvusta. Yhteistä heille oli tiukka suomenmielisyys, fennomania, mutta muuten heidän suhteensa oli huono. Isän ankaruus ja vanhempien riitaiset välit heijastuivat koko perheeseen ja varmasti vaikuttivat myös Ainon elämään.

Elisabeth Järnefelt on vilahdellut useissa lukemissani kirjoissa, erityisesti Minna Canth -teoksissa, sillä myös Järnefeltit asuivat pitkän jakson Kuopiossa. Aikaisemmin lukemani perusteella minulle oli syntynyt mielikuva Elisabethista jotenkin kylmänä ja poikiaan ankarasti vartioivana naisena. Aino Sibelius -kirja muunsi mielikuvan toiseksi: lapsilleen erityisen läheiseksi, heitä ja lapsenlapsiaan rakastavaksi ja auttavaksi, sydämelliseksi ja lämpimäksi äidiksi ja isoäidiksi.

Mielenkiintoista oli lukea myös Ainon Suomen kulttuurihistoriaan nimensä jättäneiden veljien, kirjailijan ja tolstoilaisuuteen tiukasti sitoutuneen Arvid Järnefeltin, taidemaalari Eero Järnefeltin (Erik Nikolai) sekä kapellimestari-säveltäjä Armas Järnefeltin (Edvard Armas) vaiheista ja perheistä, Arvideista, Erikeistä ja Armaksista. Yhtä lailla kirjassa kerrotaan myös perheen vanhimman lapsen, vähemmän tunnetun Kasper (Caspar Valdemar) Järnefeltin elämästä sekä Ainon sisarten, kaksikymppisenä keuhkotautiin kuolleen Liidan ja itsemurhan tehneen Ellin (Ellen) traagisista vaiheista. Ainon nuorimmat sisaret, Siiri ja Hilja kuolivat jo lapsina. 

Elämäkerta on myös ”vuosisadan rakkaustarinan” kuvaus. Pitkään, lähes 60 vuotta jatkuneeseen avioliittoon kuului paljon rakkautta, joka välittyy aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä, mutta Ainon elämää varjostivat Jannen huolettomasta tuhlaavuudesta johtuvat rahahuolet ja alkoholin käyttö. Aino oli taipuvainen masentumiseen, ”mustaan mieleen”, jollaisena hän sitä kuvaa, eikä aviomiehen viftaaminen Kämpissä ja perheen kipeästi tarvitsemien rahojen tuhlaaminen oloa ainakaan parantanut.

Järkyttävää on lukea, miten jo yhden pienen tyttärensä menettänyt Aino jää talvella 1901 Italiassa Rapalloon kylmään ja kosteaan asuntoon kahden pienen tyttären kanssa, joista toinen on ollut hyvin sairaana, kun Sibelius, ilmeisesti etukäteen Ainolle ilmoittamatta, jättää vaimolle muutaman sata liiraa ja matkustaa itse Roomaan ja majoittuu – Paradisoon. Kaukana oli paratiisi säveltäjän vaimon elämästä.

Kyllä minä teitä omaisia hyvin kaipaan ja usein tahtoisin näyttää mitä kaunista näen tai muuten nautin. Nämä päivät ovat olleet minulle taas surullisia, yksin kun istun, lentävät ajatukset ajassa taaksepäin ja muistelevat surullisia elämän hetkiä. Elää ne uudelleen, ja kaipaus kalvaa rintaa. Vaan hyvä on minun muuten olla ja parempi näin, kuin olisin kotiin jäänyt.” (Aino kirjeessä äidilleen Elisabeth Järnefeltille)

Nykynaisen näkökulmasta Aino uhrautui käsittämättömällä tavalla ja hänen kärsivällisyytensä tuntui riittävän loputtomiin. Mutta kyllä hänellekin tuli raja vastaan. Yhteiset matkat kapellimestarina omia sävellyksiään johtaneen Sibeliuksen kanssa päättyivät, kun humaltunut Sibelius löi poikki orkesterin soiton kesken konsertin luullen ilmeisesti, että kysymyksessä oli vasta kenraaliharjoitus. Samaa häpeän tunnetta Aino ei halunnut toiste kokea. Tässä kirjeessä on äänessä katkeroitunut alkoholistin vaimo:

Jos sinä tietäisit minkälainen olet kun ei olentosi ole täysin kirkas. Sinun oma arvostelusi on silloin lamassa, luota minuun, usko se, ettet silloin saa pysyväistä aikaan. Joskin johtaessasi tuntuu kaikki menevän silloin loisteliaammin, ei asia ole niin. Tarkempi kuulija kyllä eron huomaa ja silloin tuntuu se rikokselta omia kalliita sävellyksiäsi kohtaan. – Tapanasi on sanoa: olen onneton ihminen. Miltä luulet sen minusta tuntuvan. Se repii sydäntäni … (Ainon kirje Jean Sibeliukselle)

Pitkä yhteinen elämä, jonka viimeiset vuodet olivat seesteisiä, kuusi tytärtä, heistä yksi pienenä menehtynyt, ja musiikki yhdistivät. Aino oli Sibeliuksen teosten ihailija ja tuntija:

”Ihanana aarteena on minulla sinun sävellyksesi josta aina löydän mitä haen. Ihan kuin uppoaisin johonkin suureen ihanaan, niin kuin muinoin ihmiset antautuivat uskonnolle, ruumiineen, sieluineen. Ei kukaan ihminen aavista mitä sinun sävellyksesi ovat minulle. (Ainon kirje Jean Sibeliukselle)

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen nostaa esiin maallikkolukijalle uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia, kun hän kuvaa Ainolan rakentamista ja Ainon merkitystä kodin hengen luojana ja kodin sisustajana. Aino oli nuorena opiskellut puutöitä ja pystyi hyödyntämään osaamistaan suunnitellessaan huonekaluja Ainolaan. Ne kertovat emeritaprofessorin mukaan ”asukkaidensa hillitystä hyvästä mausta” ja ”liittyivät ajankohdan taiteellisiin pyrkimyksiin, kuten englantilaisten John Ruskinin ja William Morrisin käsityön uudistusta ajaneeseen Arts&Crafts -liikkeeseen”. Konttinen osoittaa myös Ainolan yhteydet ruotsalaisen taidemaalarin Carl Larssonin ja hänen vaimonsa Karinin luomaan Lilla Hyttnäsiin.

Vaikka Aino ei ollut sanan ahtaassa merkityksessä taiteilija, hän oli sitä suunnittelijana. Samalla hän oli yksi suomalaisista Arts&Crafts -ajattelun edustajista, jopa hyvin ennakkoluulottomalla tavalla.”

Aino Sibelius Ainolan ruokasalissa 1940-luvulla. Kuva Santeri Levas/Suomen valokuvataiteen museo.

Ainolan puutarhasta tuli Ainon oma paikka ja mahdollisuus toteuttaa luovuuttaan ja kauneuden kaipuutaan. Puutarha oli välttämätön myös raskaasti velkaantuneen taiteilijaperheen elannon lähteenä. Ainolle se oli myös pakopaikka suruista:

 Ellei puutarhaa olisi, (vaikka sekin tavallaan on antanut huolia) en mitenkään jaksaisi kestää. Mutta se on niin omiaan tukahduttamaan äärimmäiset surut ja mullan kosketus, varsinkin kun tuli virkistävä sade, on parasta lääkettä.

Aino Sibelius Ainolan puutarhan kasvihuoneessa 1940-luvulla. Kuva Santeri Levas/Valokuvataiteen museo.

Aino oli lähtökohdiltaan voimakkaasti kansallismielinen, kiihkeä fennomaani. Kalevala ja karenialismi innostivat ajan hengen mukaisesti myös Sibeliusta, ja häämatkan Aino ja Jean tekivät Karjalaan, runonlaulajien luo. Molemmat Sibeliukset olivat myöhemmin äärioikeistolaisen lapuanliikkeen kannattajia ja jopa Hitlerin ihailijoita. Vuosisadan alussa Aino oli kirjeissään Berliinistä ilmaissut selvän juutalaisvihamielisyytensä, mutta myöhemmin hän tuomitsi antisemitismin.

Konttinen tyytyy toteamaan, ettei Ainon ”perimmäisistä mielipiteistä” ole todisteita. Hän myös osoittaa, miten juuri Ainosta tehtiin perheen syntipukki, kun Sibeliuksen natsisympatioita tutkittiin. Uhrattiinko Aino, jotta säveltäjäneron maine ei vallan tahriintuisi?

Aino Sibelius on hienosti rakennettu elämäkerta, jota lukee ahmien. Ansiokkaasti se nostaa keskiöön naisen, josta monet meistä tietävät (tai luulevat tietävänsä) jo paljon, mutta joka tähän asti on aina saanut esiintyä miehensä rinnalla. Aino pysyi ja halusi pysyä Sibeliuksen rinnalla, mutta ansaitsi ehdottomasti tulla esitellyksi myös omana itsenään.

  • Riitta Konttinen: Aino Sibelius
  • Siltala 2019
  • elämäkerta
  • ISBN 978-234-602-599.1
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️🌛
Riitta Konttinen alhaalla oikealla Helsingin Kirjamessujen lukupiiriläisten kanssa.
Kommentit
  1. Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.