Kjell Westön Rikinkeltainen taivas – nyt näyttämöllä

Miten siirretään näyttämölle romaani, jonka tarina kattaa useampia vuosikymmeniä ja jossa on paljon henkilöitä? Kansallisteatterin juuri ensi-illan saanut Kjell Westön romaaniin perustuvassa Rikinkeltainen taivaassa on vain kuusi näyttelijää, mutta silti esityksen voi sanoa seuraavaan uskollisesti romaanin tapahtumia. Sekä uskollisesti että omalla tavallaan. Sekä onnistuneesti että vähemmän onnistuneesti.

Luimme Westön romaanin Kirsin Book Clubin lukupiirissä kaksi vuotta sitten marraskuussa. Koko lukupiirin kanssa emme käyneet katsomassa Juhana von Baghin ohjaamaa Kansallisteatterin Pienen näyttämön esitystä, mutta kokosimme Kirsin ja Minnan kanssa virtuaalisen ”katselupiirin”, ja keskustelemme tässä blogijutussa Rikinkeltaisen taivaan teatteriversiosta. Minä näin esityksen ensi-illassa 4.12. ja Kirsi ja Minna viikkoa myöhemmin, 11.12.

Stella (Annika Poijärvi) ja nuori K (Pyry Nikkilä). Kuva Katri Naukkarinen /Kansallisteatteri.

Esityksen tarina kulkee rinnakkain ja lomittain useassa aikatasossa ja kirjan minäkertojaa, joka näytelmän ohjelmalehtisessä on saanut ”nimekseen” K, kirjailija, esittää kaksi näyttelijää, nuorena Pyry Nikkilä ja vanhempana, yli viisikymppisenä Timo Tuominen. Onnistunut ratkaisu, joka on tuttu Rikinkeltaisen taivaan dramatisoineen Michael Baranin edellisestä Westö-dramatisoinnista Kangastus 38. Siinä tarinan keskeistä henkilöä rouva Wiikiä esitti kolme eri näyttelijää. Lisää aikatasoja Rikinkeltaiseen taivaaseen tulee ääninauhana kuultavasta K:n ja hänen ystävänsä Alex Rabellin (Juha Varis) tapaamisesta lapsena, kohtauksesta joka toistuu useaan kertaan, niin merkityksellinen se on K:n myöhempien vaiheiden kannalta. Mukana kohtauksessa on myös tarinan kolmas keskeinen henkilö, Alexin pikkusisko Stella (Annika Poijärvi), josta tulee K:n rakastettu. Suhde jatkuu on-off-tyyliin vuosikymmenestä toiseen, vaikka välillä on pitkiäkin taukoja.

Pojat tapaavat Rabellien kesäpaikassa, suvun vanhan huvilan lähellä. K on vaatimattomista oloista lähtöisin, ”nousevasta luokasta”, kuten Alex aikuisena K:n luokka-asemaa kuvaa. Rabellit taas edustavat vanhaa rahaa ja omaisuutta. Myöhemmin kaveriporukka laajenee saman ruotsinkielisen koulun luokkatovereilla.

Timo Tuominen vanhana K:na nauhuri kädessä. Kuva Katri Naukkarinen /Kansallisteatteri.

Nuori K on mukana toiminnassa, vanha K seuraa tapahtumia ja äänittää kommenttejaan pienellä nauhurilla. Ohjelmalehtisessä ohjaaja von Bagh viittaa Westön Rikinkeltaisen taivaan mottoon, joka on Samuel Beckettin näytelmästä Krapp’s Last tape (Viimeinen ääninauha). Siinä lähtökohta K:n nauhoittamille hetkille.

Kirsi ja Minna olivat kuuntelemassa, kun Juhana von Bagh ja Kjell Westö kertoivat ennen ensi-iltaa Kansallisteatterin Lavaklubilla tulevasta esityksestä. Juhana von Bagh on suuri Westö-fani ja tutustunut kaikkiin Westön romaaneihin ja nähnyt kaikki kirjojen elokuva- ja tv-versiot.

Näyttämöteos on tavallaan uhkarohkea yritys, jonka turvaseinänä toimi tieto, että Rikinkeltaisesta taivaasta on ostettu sekä tv-sarja- että elokuvaoikeudet. Aiemmissa kameralle toteutetuissa Westön teoksissa on oltu uskollisia kirjojen tarinalle ja pystyin mielikuvittelemaan, mitä Rikinkeltaisesta taivaastakin on tulossa. Tuntui kivalta, että näyttämöteoksemme ei ole ainoa teos, joka Rikinkeltaisesta taivaasta tulee. – Juhana von Bagh

Kjell Westö ei ollut mukana dramatisoimassa näyttämöteosta. Hän kertoi ennen ensi-iltaa nähneensä muutaman läpimenon, pitäneensä ja liikuttuneensa kyyneliin asti.

Jos tehdään sellaisella otteella, joka ei haasta, joka ei ole tarpeeksi omaehtoinen, siitä tulee vain kalpea varjo alkuperäisestä teoksesta. – Kjell Westö

Lisätkää tähän kohtaukseen mielessänne musiikiksi Ravelin Bolero. Kuva Katri Naukkarinen /Kansallisteatteri.

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on nuoruuden (ja hurjuuden) kuvausta. Hurjana alkaa myös K:n ja Stellan suhde, Ravelin Boleron kiihtyvää tempoa hyödyntävänä paritteluleikkinä. Flamenco-sovitus Bolerosta soi todella eroottisena.

Näytelmän jälkeen suhtauduin hyvin kriittisesti ensimmäiseen puoliaikaan, jossa minusta oli liikaa itsetarkoitukselliseksi kokemaani esittämistä. Tätä juttua kirjoittaessani aloin kuitenkin oivaltaa, että esittäminen, joksi nimitän turhan pitkäksi venyvää Bolero-kohtausta tai hurjaksi yltyvää, ”korttitalon” kaatavaa, kaikki mukaansa imaisevaa tanssia, kuvaakin niitä vaiheita ja valheita, joita nuori K on halunnut muistaa ja omasta elämästään kertoa.

Kirsi ja Minna olivat melkoisen hämmentyneitä ensimmäisen puoliajan kuvauksesta: Me tietenkin yhdistimme Boleron 10, nainen kuin unelma -elokuvaan, mutta montaa muuta kommervenkkiä emme osanneetkaan tulkita. Vieressä katsoja, joka ei ollut lukenut Rikinkeltainen taivas -kirjaa, sanoi, ettei ymmärtänyt mitään. Kiinnitimme myös huomiota, että väliajalla parikymmentä ihmistä poistui teatterista, harmaahapsisia rouvia ja pariskuntia.

Toinen puoliaika myllää näyttämökuvan uusiksi. Nyt nähdään ajatuksia herättävää, vahvaa teatteria. On vanhan K:n vuoro katsoa sivusta, kulisseista omaa elämäänsä. Se näyttäytyy hänelle esityksenä, teatterina, johon hän yrittää itsekin tunkea mukaan. Nyt hän haluaa etsiä totuutta ja palaa läpimurtoteokseensa, ’Sepänpuiston uneksijaan’, joka teki hänestä tunnetun kirjailijan. Hän on kuvitellut kirjoittavansa hänen, Alexin ja Stellan tarinan, mutta tajuaakin nyt, ettei ole uskaltanut olla rehellinen. Ei kertoa totuutta Alexista, ei totuutta hänen ja Stellan heiluriliikkeen omaisesta rakkaussuhteesta, eikä sitä miten hänestä oli tullut yhä yksinäisempi ja hänen sydämensä oli yhä suljetumpi. Ja sitä, mitä hän on sitoutumattomuudellaan tehnyt sekä Stellalle että toiselle naissuhteelleen, Linda Vogtille (Pirjo Lonka).

Ihmiset tekee asioita toisilleen.

Stella (Annika Poijärvi). Kuva Katri Naukkarinen /Kansallisteatteri.

Westön romaani on laaja suku- ja kaverikronikka, joka kattaa liki 50 vuoden pituisen ajanjakson. Vaikka Pienen näyttämön reilu kaksituntinen esitys tuntuukin sisältävän vähintään viittauksin paljon kirjan sisällöstä, se nostaa esiin tekijöiden keskeiset tulkinnat siitä, mitä kirjailija on teoksellaan halunnut kertoa. Keskiössä on muistaminen ja muistin epäluotettavuus. Muistamme sen, minkä tarinan haluamme elämästämme kertoa. Kertoessaan omaa tarinaansa K on jättänyt muistamatta sen, mitä hän on tehnyt toisille ihmisille.

Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?

Roolitöissä ei moittimista, mutta vahvimmiksi nostaisin Timo Tuomisen vanhana K:nä ja Annika Poijärven sekä vahvan että herkän Stella Rabellin. Muissa rooleissa ei samanlaiseen syvyyteen ollut mahdollisuuttakaan, sen verran pienemmiksi ne jäivät.

Minna: Varmasti monet varsinkin ekan näytöksen ratkaisut aukeavat ajan kanssa, sillä jäähän tämä mieleen pyörimään. Sitä on kyllä vaikea käsittää, miksi Alexista on tehty niin mafiapomon oloinen. Kirjasta välittyi ainakin minulle kuva extrovertimmästä menestyjästä. Vanhaa rahaa ja perinteitä, ne eivät välittyneet.

Kirsi: Juhana von Bagh kertoi pohtineensa, miksi Alex ja K ovat niin kiintyneitä toisiinsa. Hän arveli taustalla olevan homososiaalisen aspektin ja sen, että itse asiassa K:n suuri rakkaus onkin Alex eikä Stella. Kolmiodraama, jonka painotukset vaihtelevat vuosien varrella.

Sukuhuvilan korttitalo luhistuu. Alex (Juha Varis). Kuva Katri Naukkarinen /Kansallisteatteri.

Miten pystyisi unohtamaan romaanin, johon teatteriesitys pohjautuu, vai pitäisikö edes? Tätä mietin, kun katselin Rikinkeltaista taivasta. Minä en pystynyt irtautumaan ja katsomaan esitystä sellaisenaan. ”Ai, tämä alkaa samasta tilanteesta kuin kirjakin. Tässä Alexin isä Jakob on karannut mielisairaalsta, jossa hän on eikä New Yorkissa, kuten Alex on K:lle valehdellut.”  Toisaalta, ehkäpä dramatisointiin on poimittu romaanin  tärkeimmät kohtaukset, ne jotka jäivät lukijankin mieleen.

Kirsi: Minä olen Rikinkeltaisen taivaan (Den svavelgula himlen) lukenut sellaisella hartaudella, että ensi minuuteilla tuntui jopa väärältä, että näyttämöllä puhuttiin suomea. Ei ollut mitään mahdollisuutta irrottautua romaanista, mutta luulen, etten olisi hahmottanut esitystä ilman tätä taustaa. Kun ensimmäisellä puoliajalla olin hämmentynyt, toinen puoliaika oli mielestäni erinomaisen oivaltava. Olisin heti halunnut nähdä alun uudelleen!

Minna: Valitettavasti täytyy sanoa, että vaikka toteutus oli rohkea ja näkemyksellinen, näytelmä ei minun mielessäni onnistu nousemaan itsenäiseksi kokonaisuudeksi, vaan on hyvin kiinni romaanissa. Johtuneeko ajassa ja tilanteessa hyppelevästä rakenteesta, joka ei luo draaman kaarta näytelmän sisälle, vaan hakee matskua koko ajan kirjasta.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 4.12.2019

Timo Tuominen/ Pyry Nikkilä – K, kirjailija
Annika Poijärvi – STELLA RABELL
Juha Varis – ALEX RABELL
Pirjo Lonka – LINDA VOGT/CLARA RABELL
Johannes Purovaara – KRISTER ”KRIDE” TUOMINEN/PER-OLOF ”POA” RABELL

Ohjaus Juhana von Bagh
Dramatisointi Michael Baran
Romaanin suomennos Laura Beck
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti Alise Polačenko

Kiitos medialipuista Kansallisteatteri.

Vastaa