Lukupiiri-ilta vei Kalle Päätalo -neitsyyden

Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella 11.11.1919 eli viime marraskuussa hän olisi täyttänyt 100 vuotta, mikäli olisi vielä ollut elossa. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi muutama uusi kirja Kallen tiimoilta ja me Kirsin Book Clubissa havahduimme, että emme tienneet Kalle Päätalosta oikeastaan mitään. Toki nimi oli kaikille tuttu, mutta lähinnä siksi, että tuore Päätalon kirja oli annettu joko isälle tai isoisälle vakiolahjana.

Tämähän oli suorastaan noloa, kymmenisen lukupiirin naista, joista vain yksi oli aiemmin lukenut mitään Kalle Päätalon tuotannosta! Päätimme omistaa tammikuun kokoontumisemme Kalle Päätalolle ja sovimme, että kukin voi valmistautua haluamallaan tavalla.

Tapasimme Varpun kodissa Otaniemessä. Hän oli meistä juuri se, joka oli aiemminkin lukenut Päätaloa. Niinpä Varpu oli loihtinut meille kallemaisen menun tai edes sinnepäin. Söimme kalakukkoa voilla ja poropiirakkaa, höystönä säilöttyjä punajuuria ja suolakurkkuja, koska oletus oli ettei Taivalkoskella syöty salaattia. Jälkiruoaksi saimme ihanaa puolukkakiisseliä! Juomana oli sekä kotikaljaa että uutta Pirkko-punaviiniä, jonka esittelyteksti kuvaa hyvin joitain Taivalkosken vahvoja naisia: ”Pirkko ei kainostele eikä kursaile. Hän kohauttaa olkiaan ja huljauttaa hameen helmaansa tuomitseville katseille. Pirkko on oma itsensä ja ylpeä siitä!”

Aluksi kertasimme perusfaktat. Kalle Päätalo (1919-2000) syntyi Taivalkoskella ja asui suurimman osan aikuiselämäänsä Tampereella. Kaksi vaimoa, kaksi tytärtä ja runsaasti muita naisia. Kova työmies. Lähes neljä miljoonaa myytyä kirjaa.

Ilmeisesti mies voi lähteä Taivalkoskelta, mutta Taivalkoski ei lähde miehestä, sillä Kalle Päätalo kirjoitti omaan elämäänsä perustuvaa Iijoki-sarjaa 26 osaa eli 17.000 sivua. Tuotanto pyöri kirja per vuosi tahdilla (1971-1995, 1998). Iijoki-sarjan lisäksi hän kirjoitti viisi kirjaa Koillismaa-sarjaa (1960-1969) sekä itsenäisiä romaaneja. Päätalon koko tuotanto käsittää 44 teosta.

Me olimme tutustuneet muutamaan Kalle Päätalo -teokseen ja tässä tuntemuksiamme:

Kalle Päätalon esikoisteos Ihmisiä telineillä (Gummerus 1958)

”Kalle Päätalo oli kirjailija, jonka kirjoja meidän perheessämme vain isäni luki. Vasta nyt kuuntelin Päätalon itsenäisen esikoisteoksen, Ihmisiä telineillä. Yllätyin kuinka mielenkiintoinen tarina oli ja kuinka hyvin se, pikkutarkkuudestaan huolimatta, piti otteessaan loppuun asti. Isäni oli Päätalon aikalaisia, hänkin viettänyt nuoruutensa sodassa ja sen jälkeen teki töitä ja koulutti itsensä. Kantoi traumat sisällään eikä koskaan puhunut sodan kauheuksista. Arkkitehtinä hän vietti paljon aikaa eri työmailla joten senkin maailman hän jakoi ainakin osittain Päätalon kanssa. Ymmärrän hyvin, että hän ja aikalaisensa samaistuvat Päätalon teksteihin. Päätalo kirjoitti muistit ja tuntemukset, joista miehet eivät pystyneet tai tahtoneet puhua. Äänikirjana Ihmisiä telineillä toimi hyvin, todellista tarinan kerrontaa.” – Marja

Olli Vainio sai vaimoltaan lahjaksi Ihmisiä telineillä -uutuuskirjan jouluna 1958.

”Olin kuunnellut Päätalon esikoisteoksen Ihmisiä telineillä jo muutama vuosi sitten Kai Lehtisen lukemana. Yllätyin positiivisesti, ja tarkka – liki pikkutarkka – kuopan kaivuun kuvaus oli enemmän mielenkiintoista kuin pitkästyttävää. Harmi, ettei muita Päätaloja ole ainakaan vielä saatavilla äänikirjana.” – Minna

Iijoki-sarjan 5. osa Nuoruuden savotat (Gummerus 1975)

”Päätin heti, kun valitsimme Päätalon lukupiirimme aiheeksi, että luen jonkin hänen kirjoistaan, ja nimenomaan jonkin niistä, joissa päähenkilönä on Kalle itse, siis autofiktiota ennen kuin koko sanaakaan oli keksitty. Oli aika tutustua kirjailijaan ja kirjoihin, joita isäni oli lukenut. Vuonna 1975 ilmestynyt Nuoruuden savotat, Iijoki-sarjan viides osa tuntui sopivalta. Kirjassa eletään vuosia 1936-37 ja Kalle on 16-17-vuotias. 
Alkuun kirja hämmensi, se jatkoi suoraan, ilman ”alkulämmittelyä” edellisen osan tarinaa. Kerronta etenee tasaisena pötkönä ja mitä ilmeisimmin noudattelee pikkutarkasti kuvaten Kallen oman elämän tapahtumia. Mutta kun pääsin alkuun, Päätalon tarinointi alkoi vetää, suorastaan koukuttaa. Kansatieteellisen tarkat kuvaukset ihmisistä ja heidän suhteistaan, asumisesta, työstä, kalastuksesta, liikkumisesta 1930-luvun Taivalkoskella ovat kiinnostavaa luettavaa. Vain toistuvat metsätyön kuvaukset luin silmäillen.

Päähenkilö Kalle on ahkera lukija ja jo hyvin tietoinen halustaan kirjoittaa. On liikuttavaa lukea, millaisen vaikutuksen häneen tekee Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa, jonka hän pitkään odotettuaan saa luettavakseen kylän kirjastosta. Unohtumaton on myös kuvaus, miten Kalle avaa paketin, jossa on hänen tilaamansa Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?.
Päätalon rikasta kieltä värittävät lukuisat murresanat. Suurimman osan niistä ymmärtää lauseyhteydestä, ja nekin, jotka ovat aivan vieraita, vain ilahduttavat. Näinkin monipuolisesti voi suomen kieltä käyttää.” – Airi

Iijoki-sarjan 8. osa Miinoitettu rauha (Gummerus 1978)

”Kuuntelin lukupiiritapaamista varten Ihmisiä telineillä ja selasin välirauhan ajasta kertovaa Miinoitettu rauha -kirjaa. Olen iloinen, että tutustuin Päätalon kirjoihin, joita muistan nähneeni edesmenneen isäni lukevan säännöllisesti kirjojen ilmestyttyä. Teksti oli mukaansatempaavaa. Ymmärrän nyt paremmin isäni ja muiden Päätalon ikätovereiden kiinnostuksen näihin teoksiin, johon sisältyy sodan ajan traumojen käsittelyä myös. Tietämykseni talojen rakentamisesta ja rakennustyömaiden toiminnasta lisääntyi huomattavasti, vaikka pikkutarkkaa kuvausta olikin minulle ehkä hiukan liikaa. Kirjoista näkyy myös kielen kehittyminen. Esim. akkuna -> ikkuna ja joitain muitakin asioita oli ilmaistu toisin kuin nykyään. Iijoki-sarjassa ymmärtääkseni Päätalo kirjoittanut paljolti murteellisesti, mutta Ihmisiä telineillä enemmän yleiskieltä.” – Päivi

Iijoki-sarjan 18. osa Reissutyössä (Gummerus 1988)

”Minun vaarini oli syntynyt 1907 ja hänelle ostettiin aina lahjaksi uusin Päätalo, jonka hän luki heti uutena. Iijoki-sarjan Reissutyön valitsin hyllystä, sillä olen itsekin sisustussuunnittelijan työni vuoksi usein reissutöissä. Kirjassa Kalle on valmistunut rakennusmestariksi ja on ensimmäisellä mestarityömaallaan. Rakentamisen kuvauksen koin kiinnostavaksi, sillä olen kolmannen polven talonrakentaja. Mutta ei se niin kiinnostavaa ollut, että aikoisin lukea toisen Päätalon.” – Maija-Riitta

Iijoki-sarjan 25. osa Hyvästi Iijoki (Gummerus 1978)

”Luin 25. osan Iijoki-sarjasta Hyvästi Iijoki. Kalle on eronnut vaimostaan ja virittelee uutta naissuhdetta. Naimisiin mennään, kun ositus on selvä ja uusi nuorempi naisystävä raskaana. Suurperheen vanhimpana Kalle pitää lapsista ja yksi ensimmäisen avioliiton ongelmista taisi ollakin lapsettomuus. 

Eletään vuotta 1955 Tampereella. Kallen rakennusmestarihommia pääsemme seuraamaan läheltä ja tarkasti. Minua kiehtoi erityisesti ajankuvaus. Sinkkuna asutaan pienissä alivuokralaishuoneissa ja yksityiselämä on riippuvaista vuokraemännän hyväntahtoisuudesta.

Kirjan Kalle alkaa kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan luomisen tuskalla. Perhe on Kallelle tärkeä. Iijoella täytyy käydä selvittämässä talousasioita. Isän, äidin ja sisarusten kanssa on lämpimät välit, vaikka isän sairaus Kallen lapsuudessa olikin raskasta aikaa. Selväksi tulee, ettei isän sukupolven miehillä ole tapana hempeillä turhia, vaikka tunteet olisivatkin lämpimät.

Historiasta kiinnostuneelle vuosi 1956 tarjoaa tamperelaisnäkökulman Kekkosen nousuun presidentiksi ja suurlakon liikenneongelmineen. Kalle käy töissä, koska rakennusmestarina hän ei kuulu lakkolaisiin. Hänellä on aika puolueeton asenne lakkoon.

Olen opiskeluaikana lukenut Huonemiehen pojan, Iijoki-sarjan avauksen, eikä se silloin mitenkään kirjallisesti säväyttänyt. Jouduin nytkin Hyvästi Iijoessa hyppimään yli talonrakennuksen teknisiä yksityiskohtia, mutta ihmisten välisiä suhteita Päätalo onnistuu kuvaamaan aika koukuttavasti.” – Varpu

Karoliina Timonen: Kirjeitä Iijoelle, Kalle Päätalon elämän naiset (Gummerus 2019)

”Minä päätin tutustua Päätalon maailmaan helpoimman kautta ja katsoin joululomalla Mikko Niskasen ohjaaman Elämän vonkamies -leffan, joka perustuu kolmeen ensimmäiseen Iijoki-sarjan kirjaan. Oletin, että katsominen olisi piinaa, mutta elokuva oli erinomainen ja sen tarina nappasi tiiviisti mukaansa, etenkin kun älysi laittaa tekstityksen päälle, jotta näyttelijöiden murrepuhumisesta sai selvää.

Sitten tartuin Karoliina Timosen kauniskantiseen kirjaan Kirjeitä Iijoelle (Gummerus 2019), jossa Karoliina käsittelee Kalle Päätalon elämän naisista niitä, jotka esiintyvät Iijoki-sarjassa ja asuvat Taivalkoskella.

Kirjeitä Iijoelle -kirja alkaa oikeutetusti Riitusta, Kallen mahtavasta äidistä, joka tokenee vaikka mistä vaikeudesta ja opettaa Kallen lukemaan. Seuraavat kirjeet ovat molemmille isoäideille ja Kallen siskoille. Karoliina on poiminut kirjeisiinsä naisten tunnusomaisimmat piirteet, pohdiskelee niitä ja naisten suhdettä Kalleen ja tuo kaiken tueksi tekstilainauksia kirjoista. Kirja on varmaankin todellinen aarre Iijoki-tuntijoille, mutta kaltaiselleni aloittelijalle kirjan piikalikat sekoittuvat jo toisiinsa, eivätkä sivurooleissa olleet henkilöt tunnu niin kiinnostavilta. Ymmärrän rajauksen, mutta minua olisi kiinnostanut enemmän Kallen vaimot ja muut aikuisiän naiset. Mutta toivottavasti Karoliina kirjoittaa vielä Kirjeitä Iijoelle -kirjalle jatko-osan, sillä kirjeenvaihtokirjan formaatti ja ote ovat minusta viehättäviä ja Karoliina oikeutetusti nostaa naiset Kallen maineen varjosta esille.

Kirjailijat Antti Heikkinen, Karoliina Timonen ja Anna-Liisa Ahokumpu keskustelivat Kalle Päätalosta Turun Kirjamessuilla 2019.

Leffa ja Karoliina Timosen teos olivat saaneet minut kiinnostumaan Kallen elämästä, niinpä kuuntelin Ritva Ylösen kirjoittaman Kalle Päätalon elämäkerran Kirjailijan elämä (SKS 2017). Sekin osoittautui kiinnostavaksi nyt, kun halusin päästä paremmin kiinni Kallen tarinaan. Mitään fanityttöä minusta ei kuitenkaan tullut. Kirjat ovat kielen juhlaa ja historiallisesti kiinnostavia, mutta Kalle itse vaikuttaa hieman luihulta.” – Kirsi

Antti Heikkinen: Kallio-poika Peilikuvassa Kalle Päätalo (Gummerus 2019)

”Antti Heikkinen on kirjoittanut Päätalon inspiroimana hurmaavan monialateoksen Kallio-poika Peilikuvassa Kalle Päätalo. Kirjastoissa on pohdittu kirjan luokitusta ja se löytyy ainakin elämäkerroista sekä suomen kirjallisuuden historian ja tutkimuksen luokasta. Näistä jälkimmäinen kuvaa mielestäni kirjaa osuvammin, vaikkei se varsinainen tutkimus olekaan, ainakaan akateemisessa mielessä. Antti Heikkinen on toki kaivellut vinttejä, varastoja ja arkistoja ahkerasti sekä haastatellut Päätalon ystäviä ja sukulaisia sekä kirja-alan ihmisiä, joten lähdeluettelollakin on mittaa toistakymmentä sivua.

Heikkinen kuljettaa tekstissään Päätalon elämää ja tuotantoa rinnan oman elämänsä kanssa. Hän kertoo Päätalon merkityksestä omalle kasvulleen lukijana ja kirjoittajana ja piirtää samalla kiinnostavaa henkilökuvaa Kallen lisäksi myös itsestään.

Kirjan alaotsikko Peilikuvassa Kalle Päätalo on somasti savolaisen kiero, ja minulta meni ihan nolostuttavan pitkään ennen kuin (mielestäni) ymmärsin sen. Ajatus siitä, että ”kloppi” Antti Heikkinen asettuu kohtaan, jossa peilistä näkyy kansallinen ikoni Kalle Päätalo, on periaatteen tasolla melkoisen pramea. Antti kuitenkin vastaa huutoonsa ja kulkee matkaa Päätalon rinnalla syvän kollegiaalisuuden ja kunnioituksen vallitessa.

Kirjan kieli on valloittavaa. Antti Heikkinen on sujuva kynänkäyttäjä, ja hänen sanastonsa on rehevää. Rakas suomemme on rikkaudessaankin lukijalleen armollinen, ja uskonkin ymmärtäneeni yhtä poikkeusta lukuunottamatta niidenkin ilmauksien merkityksen joita en eläissäni ole kuullut. Heikkinen pitää kielen elävänä myös laajentamalla rekisteriä perinteistä murretta modernimpiin puheenparsiin. Se sana siis otetaan, joka parhaiten ajatuksen välittämiseen sopii.

Kallio-poika on paitsi nautinnollinen kirja lukea, myös avartava johdatus Kalle Päätalon merkitykseen niin kirjallisuuden kentässä kuin mikrohistorian tallentajana. Kunpa Päätaloa saisi jatkossa äänikirjoina laajemminkin!” – Minna

Kävimme vilkasta keskustelua Kalle Päätalosta. Selvisi, että Airi on asunut Tampereella talossa, jonka rakennusmestarina Kalle Päätalo on toiminut ja Marja puolestaan Lahdessa talossa, jossa arvellaan Kallen tapailleen naista, jolta sai sukupuolitaudin.

Haimme Kirjallisuuden ystävien Facebook-ryhmässä muiden tuntoja Päätalosta. Yllättävää oli, että kommentoijissa oli paljon naisia, jotka olivat lukeneet koko Iijoki-sarjan. Monet kommentoivat, kuinka merkittäviä kirjat ovat olleet. Ne ovat avanneet tuntoja ja arjen elämää, tuoneet aiempien sukupolvien olosuhteita konkreettisesti tutuksi. Monella perityt kirjat olivat vielä hyllyssä.

Päätalo-keskustelussa mukana olivat vasemmalta: Kirsi, Minna, Päivi, Raila, Varpu, Pirjo, Airi, Maija-Riitta ja Marja.

Mehän ehdimme iltamme aikana tietenkin vain raapaista Kalle Päätalon tarinan pintaa, mutta yhteisesti olimme kovin tyytyväisiä, että Kalle Päätalo -neitsyys oli viimeinkin mennyt. Osaamme nyt paremmin arvostaa hänen teostensa kulttuurihistoriallista arvoa, kun ylipäätään tiedämme, mistä on kyse. Kaikki nostivat peukut Päätalo-illalle ja voimme suositella vastaavaa teemaa muillekin lukupiireille.

Varpun puolukkakiisselille kaikki antoivat viisi tähteä!

Osallistumme Kalle Päätalo -jutulla myös kirjabloggareiden perinteiseen klassikkohaasteeseen. Haastekooste löytyy Taikakirjaimet-blogista. Linkit aiempiin klassikkojuttuihimme löytyvät kuvan alta:

Kommentit
  1. Anneli Airola
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Reijo Moilanen
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  3. Reijo Moilanen
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  4. Reijo Isoviita
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *