Eero Huovinen: Äitiä ikävä ja Sakari Huovinen: Isän kädestä – veljesten kaksoisvalotus vanhempien tarinaan

Huovisen veljekset, Eero ja Sakari, julkaisivat melkein päivälleen samaan aikaan omat kirjansa vanhemmistaan. Eero Huovinen, vanhempi veli, julkisuudesta tutumpi Helsingin emerituspiispa, muistelee kirjassaan Äitiä ikävä nuorena kuollutta äitiään Aili Huovista, os. Virta (1920 -1954). Kuusi vuotta nuoremman Sakari Huovisen kirjan Isän kädestä päähenkilö on pitkän uran tehnyt kirkonmies Lauri Huovinen (1915-1994).

Sakari Huovinen on paneutunut tarkan tutkijan lailla vanhempien laajaan, yli 2200 käsinkirjoitettua sivua käsittävään kirjeenvaihtoon. Lisäksi hän löysi isän kuoleman jälkeen talon ullakolta monta mappia Lauri Huovisen puheita, saarnoja ja hartauksia sekä kaikki isän almanakat vuodesta 1935 alkaen. Niihin oli tarkasti kirjattu päivittäiset tapahtumat, matkat ja pidetyt saarnat. Tämän laajan materiaalin avulla Sakari Huovinen on rakentanut tarkan kuvan ristiriitojen repimästä ja tuberkuloosiin sairastuneesta nuoresta miehestä, josta tulee sekä teologi että historioitsija, tunnustettu ja tunnettu saarnaaja, Malmin seurakunnan kirkkoherra ja Turun tuomiorovasti.

Eero Huovinen on kirjoittanut äitinsä tarinaan mukaan itsensä, kirjan nimen mukaisesti ikävänsä ja osittain myös oman kehityshistoriansa. Äidin kuollessa Eero oli 9-vuotias, joten hänellä on paljon omiakin muistoja tapahtumista, jotka välittyvät vanhempien kirjeissä. Isossa roolissa Aili on myös Sakari Huovisen kirjassa

Epäile kaikkea, ja ensimmäiseksi aina itseäsi. (Lauri Huovinen)

Nuoren Lauri Huovisen elämän värit olivat synkkiä. Hän sairastui 16-vuotiaana tuberkuloosiin ja joutui viettämään Nummelan parantolassa eristyksissä perheestään ja koulutovereistaan puoli vuotta ja vielä senkin jälkeen olemaan poissa koulusta pitkään. Jo ennestään synkkämieliseen nuoreen tämä vaikutti syvästi. Epäilyt ja itsesyytökset jatkuivat, kun hän aloitti teologian opinnot Helsingissä. Opiskelijaelämän ilot vetivät puoleensa, mutta samalla ne saivat hänet tuntemaan itsensä syntiseksi

”Minuun on pantu sellainen voima ja sellainen merkki, että olen kuin tulikieli ja salama. Eikä kukaan, tämän tietäen, lähesty minua. Naiset pelkäävät minua eivätkä rakasta. He näyttävät aavistavan, kuinka vaarallista on kiihottaa minua. Olen epävarma kaikesta. Miksi minussa on hulluus? Kysyn, mutta kukaan ei vastaa.” (Lauri Huovinen)

Sekä henkisen että fyysisen kodin nuori opiskelija löysi evankelisen liikkeen parista. Siellä hän tunsi olevansa rauhassa häntä moittivalta Saatanalta. Vielä tärkeämpää oli, että evankelisten ylioppilaiden illoissa hän tapasi tulevan vaimonsa Ailin, jonka isä oli tärkeässä tehtävässä liikkeen kakkosmiehenä, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen taloudenhoitajana.

Aili oli omien sanojensa mukaan ”vain tavallinen tyttö”, iloinen ja ulospäin suuntautunut, ja siinä missä Laurin elämä oli synkkää ja hänen uskonsa täynnä Jumalan vihaa ja Saatanan houkutuksia, Ailin uskossa painottui armo ja anteeksianto.

Kirjan kansikuvassa on valokuva Aili ja Lauri Huovisesta Roomassa vuonna 1950.

Ailin ja Laurin seurustelu alkoi syksyllä 1940 ja he kihlautuivat seuraavana syksynä. Naimisiin he menivät vuoden 1943 heinäkuussa. Sekä rakkaus että sotavuosien kokemukset välittyvät Sakari Huovisen kirjassa vanhempien vilkkaan kirjeenvaihdon kautta. Kirjeistä välittyy sotilaspastori Huovisen kokemukset, mutta vielä mielenkiintoisempaa on lukea kotirintaman kokemuksista Aili Huovisen tarkasti kirjeisiin ja päiväkirjoihinsa merkitsemänä.

Lääketiedettä opiskeleva Aili toimi ensin lottana ja ontodologian eli hammaslääketieteen kandidaatiksi valmistuttuaan hän sai komennuksen Sotilassairaala Tilkkaan kirurgisen ja sisätautiosaston osaston amanuenssiksi. Samaan aikaan Lauri määrättiin sotasairaalan pastoriksi Äänislinnaan. Vaikka työ sairaalassa oli rankkaa ja päivät pitkiä, Aili menestyi työssä hyvin ja viesteistä välittyy, miten hän nautti lisääntyvästä vastuusta.

Mielenkiintoista oli myös lukea Lauri Huovisen kokemuksista natsien hallitsemassa Saksassa, johon hän oli saanut stipendin ja matkusti syksyllä 1941 kaksi päivää kihlautumisen jälkeen.

Kirjoista välittyy myös ajan sukupuoliroolit ja epätasa-arvo. Vastuu lapsista ja kodista, jonka nuori perhe joutui Helsingin asuntopulan takia jakamaan Ailin vanhempien kanssa, oli kokonaan Aililla. Lisäksi hän seurusteluajasta lähtien huolehti myös siitä, ettei Lauri vaipunut liian syvälle hänelle ominaiseen synkkyyteen ja epäilysten suohon. Mikään hyssykkä miehensä myötäilijä Aili ei ollut, vaan kirjoitti myös napakasti mielipiteensä, vaikka sanomaansa sitten pehmensikin. Tässä hän kritisoi Laurin käännöstyötä:

”Kun aivan suoraan sanon, en pidä sinun orjallisen sanatarkasta käännöksestäsi. Ajatuksen selkeys kärsii siitä. Sanon aivan suoraan, etten pidä työtäsi onnistuneena. Nämä ovat kovia sanoja, ja niiden jälkeen haluaisin halia Sinua. On julmaa kirjoittaa Sinulle sinne niitä, mutta niillä on se tarkoitus, että kun korjausta Sinulle lähetän, et sovella siihen tuota soromnoo-tyyliä, johon olet taipuvainen ilman hra Pasquinoakin. ” (Aili Huovinen kirjeessään Laurille Roomaan/Äitiä ikävä).

Sama kuva avioparista Roomassa on myös Sakari Huovisen kirjan kannessa.

Sakari Huovinen pidättäytyy puolueettoman kertojan roolissaan, joskus liiankin tarkasti tapahtumia kuvaten. Vasta Isän kädestä -kirjan epilogiin hän kirjoittaa mukaan itsensä, muistonsa äidistä ja ristiriidat isän kanssa. Eero Huovinen kirjoittaa vetävästi ja joskus meno ”Malminkadun teatterissa”, kuten hän kotia kuvaa, on kuin Kiljusten herrasväessä, tosin isä on useimmiten poissa. Itsensä Eero Huovinen kirjoittaa kirjaan välillä jopa vaivaannuttavalla tavalla. Vähemmälläkin olisi äidin ikävä tullut todistetuksi. Koskettavaa toki on, miten yli seitsemänkymppinen mies yhä tuntee äidittömyyden: ”Sydämessäni on ontto tila, joka ei ota täyttyäkseen.” Avoimesti Eero Huovinen kuvaa myös isän ja itsensä suhdetta äidin kuoleman jälkeen ristiriitatilanteita salaamatta.

Kirjojen päähenkilöt, Laurin ja Ailin, kyllä tunnistaa samoiksi henkilöiksi. Muutaman kerran jopa niin, että luulen jatkavani jo kerran lukemastani sivusta, kun sama tarina tulee vastaan toisessakin kirjassa. Molemmat kirjat välittävät kuvan vanhempien välisestä syvästä rakkaudesta ja läheisyydestä. Paikoitellen Eero Huovisen tulkinta kirjeistä ja tilanteista tuntuu ihannoidulta. Sakari-veli antaa raadollisemman kuvan siitä, miten silloin kahden pienen lapsen äiti ja hammaslääkärinä työskentelevä Aili suhtautuu miehensä päätökseen lähteä yhdeksäksi kuukaudeksi stipendiaatiksi Roomaan valmistelemaan historiatieteen väitöskirjaa.

Jos oli mies rohkea lähtemään, niin oli nainenkin rohkea päästämään. (Äitiä ikävä)

Laurin lähtö maailmalle oli karvas pala Ailillekin. Sille hän ei mitään voinut, mutta omaa mielialaansa hän yritti karaista. ”Kyllä minä arvaan, että rukouksesi on kuultu. Sinä olet taaskin rukoillut helppoa eroa, sillä ei oma rauhallisuuteni ja viileyteni ole lähtöisin minusta. Jumala on sen minulle hyvyydessään antanut. Parina ensimmäisenä iltana Eero-ressukka itki katkerasti, kun isän puolesta rukoiltiin, mutta ei enää.” (Isän kädestä)

Lauri Huovisen (oikealla) uusi ja vanha perhe, kuin kaksi erillistä saareketta, joiden keskellä valokuvassa poikien äiti Aili Huovinen. Eero Huovinen seisoo pianon takana ja Sakari Huovinen nojaa veljensä Matti Huovisen olkapäähän.

Äidin varhainen kuolema muuttaa kaiken poikien ja isän elämässä. Pojat, vasta 3-vuotias Sakari, 9-vuotias Eero ja kolmas veli, 8-vuotias Matti olisivat tarvinneet lohdutusta ja selitystä äidin poismenosta, mutta isä ei siihen pystynyt. Hän muuttui ankaraksi ja rankaisevaksi. Lauri Huovinen solmi nopeasti uuden avioliiton, jonka ulkopuolelle vanhemmat lapset jäivät. Syy ei ollut klassinen paha äitipuoli, vaan poikien oma isä. Sakari koki olevansa ”vieraana omassa kodissani” ja Helsingissä opiskelevan Eeron jouluvierailu isän perheen luona Turussa päättyi isän kysymykseen: ”Joko voisit lähteä?”

Sakari Huovisen kirja on elämäkerta mutta myös arjen kulttuurihistoriaa, Eero Huovisen taas henkilökohtainen tilitys ja muistelu. Se että veljesten kirjat ilmestyivät samaan aikaan, on herkullinen mahdollisuus tutustua paitsi veljesten vanhempiin myös tunnistaa kirjoista kirjoittajien erot. Yhdessä nämä kirjat ovat kuin elokuvan leikkaus, jossa 1+1 on enemmän kuin 2.

Sakari Huovinen kirjansa julkkareissa.

Isän kädestä kirjan julkkareissa tammikuussa Sakari Huovinen kertoi versionsa siitä, miksi veljesten kirjat ilmestyivät niin samanaikaisesti. Eero Huovisella oli jo pitkään ollut suunnitelma kirjoittaa kirja äidistä, mutta se oli pysynyt suunnitelmana. Kun pikkuveli kertoi, että hän kirjoittaa kirjaa isästä, Eerolle tuli kiire saada oma kirjansa valmiiksi, ja nopeasti hän sen kirjoittikin. Veljekset ovat lukeneret ennen julkaisua toistensa tekstit ja todenneet, että kirjat ovat aivan erilaiset.

Eero Huovinen oli ehdottanut veljensä kirjan nimeksi Isän kädellä, joka olisi viitannut myös ajatukseen turvasta ”Jumalan kämmenellä”. Tätä nimeä Sakari Huovinen ei voinut ajatella, niin ankaralla kädellä isä poikiaan kasvatti. Selityksen isän ankaruuteen hän löytää siitä, että isä pelkäsi poikiensa toistavan hänen itse tekemänsä virheet, viinan käytön ja lukuisat tyttöystävät. ”Ole varuillasi, kun nainen on pelissä”, hän poikiaan opetti.

Eero Huovinen, kuva Veikko Somerpuro/WSOY.

Isän kädestä -kirjassa on erikoisuus, jota ei aikaisemmin ole suomalaisissa kirjoissa käytetty. Kirjaan on upotettu ääniä päähenkilöiden maailmasta ja ajasta, ja kirjan valokuvien kautta niitä pääsee kuuntelemaan.

  • Eero Huovinen: Äitiä ikävä
  • WSOY 2010
  • ISBN 978-951-0-44901-1
  • ⭐️⭐️⭐️
  • Sakari Huovinen: Isän kädestä – Lauri Huovisen ensimmäinen elämä
  • Teos 2020
  • ISBN 978-952-363-034-5
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️

Kirjat sain kustantajilta, kiitos WSOY ja Teos.

Kommentit
  1. Aino
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *