Philip Teir: Neitsytpolku – ”eräänlainen knausgårdilainen projekti”

Kaikki alkaa Otavan takkatuli-illasta. Kaikki tarkoittaa Philip Teirin uusimman romaanin Neitsytpolku tapahtumia ja niiden käynnistäjää, ihastumista. Otavaksi tapahtumapaikkaa ei nimetä, mutta tiloissa ja perinteisessä joulunalusjuhlassa käyneet tunnistavat paikan. Olin myös ehtinyt ennen kirjan aloittamista lukea HS:n jutun, jossa Teir kertoo kirjan tapahtumien pitkälti vastaavan hänelle tapahtunutta: rakastumista, uutta suhdetta, avioeroa ja sen jälkeen uusperheen arkeen totuttelua. Autofiktiolla siis mennään, tai niin kuin kirjassa epäsuorasti kerrotaan ”eräänlaisesta knausgårdilaisesta projektista” on kysymys.

Ei minäkertojaa. Miten freesiä! Ensimmäiseksi ihastuin kirjassa kolmannen persoonan käyttöön. Voi olla näkövirheenikin, mutta minäkertoja alkaa olla niin monessa romaanissa, että autofiktio, jonka päähenkilö on Richard ja hänestä kerrotaan hänenä, on virkistävää.

Richard on kovasti Philip Teirin oloinen: kulttuuritoimittaja, kirjailija, Helsingissä asuva ja Pohjanmaan rannikkokaupungista kotoisin oleva suomenruotsalainen, kahden lapsen isä ja naimisissa – periaatteessa onnellisesti Sonjan kanssa, jonka hän on tuntenut jo teini-iästä asti. Kunnes hän ensin ihastuu ja sitten rakastuu itseään 12 vuotta vanhempaan Paulaan. Suhde kehittyy hitaasti eikä sänkyyn suinkaan hypätä ensimmäisellä kerralla. Enemmän aikaa sängyssä vietetään aamiaista nauttien ja lehtiä lukien kuin rakastellen.

Neitsytpolun tarina etenee kronologisesti ilman näkökulman muutoksia. Miten virkistävää sekin. Pidän erinomaisen paljon rakenteellisesti haasteellisista kirjoista näkökulman vaihdoksineen ja aikahyppyineen, mutta Neitsytpolun kikkailematon, dialogiin perustuva kerronta saa kaiken kiitokseni.

Neitsytpolun kiihkoton kerronta liikkuu arjen tasolla, tavallisissa tapahtumissa ja joskus humoristisissakin sattumuksissa. Siitä kolmas kiitokseni.

Richard on rakastunut Paulaan ja haluaa viettää aikaa hänen kanssaan, mutta hän tuntee rakastavansa myös Sonjaa ja tietysti lapsia. Vanhasta on vaikea erota, kun mikään ei varsinaisesti ole rikki. Teir kumoaa vanhan väittämän, että uuteen suhteeseen ei ajauduta ellei vanhassa ole jotakin vinossa. Kun päätös on tehty, alkaa uusi vaihe, joka sekään ei ole helppo.

Öisin hän makasi sängyssä ilkeä möykky vatsassa, se oli kuin solmu jota hän ei yrityksistä huolimatta onnistunut avaamaan, sillä tuntui että se mikä oli kaikkein hienointa – yhteenkuuluvuuden tunne Paulan kanssa – oli samalla kaikkein pahinta. Miksi Paula niin veti häntä puoleensa? Oliko hänen viettielämässään ehkä jotakin tiedostamatonta, joka olisi vaatinut psykoanalyysia? Hän yritti uskotella itselleen, että häntä oli manipuloitu, että Paula oli viekkaasti kietonut hänet valheelliseen vapauden verkkoon, jossa lupaukset omista valinnoista olivatkin oikeastaan painostusta. Silti hän tiesi, ettei ollut itsekään viaton, hänessä oli yhtä lailla syytä.

Philip Teir on myös Helsinki Litin perustaja ja ohjelmajohtaja. Tänä keväänä Litiä ei koronavirusepidemian takia järjestetä yleisötapahtumana. Tätä kirjoittaessa on meneillään keskustelut Ylen kanssa siitä, missä muodossa Helsinki Lit voisi yhteistyössä toteutua. Kuva Helen Korpak/Otava.

Teir onnistuu kirjoittamaan tekstiä, joka on pintatasolla realistista ja arkista ja hyvin coolia mutta ja joka jättää onnistuneesti lukijan tehtäväksi lisätä mukaan tunteet. Kiihkottomuus, eleettömyys on Teirin tyylilaji.

Tekstistä löytyy myös tasoja ja viittauksia eri suuntiin. Keskellä avioeroprosessia Richard yrittää kirjoittaa romaania ja vie ahdistuneena käsikirjoitusliuskoja kustannustoimittajansa luettavaksi. Tämä nimeää tekstiyritykset ”eräänlaiseksi knausgårdilaiseksi projektiksi” ja epäilee, että asiat ovat Richardille vielä liian tuoreita kirjoitettavaksi. Hän ehdottaa sen sijaan jonkin elämäkerran kirjoittamista, koska ne myyvät hyvin. Teir kirjoittaakin parhaillaan kirjaa Jörn Donnerista.

Kirjan nimenkin, joka tulee Paulan viihtyisästä ja kauniista asunnosta Neitsytpolulla, voi nähdä kirjallisena viitteenä ja hatunnostona Henrik Tikkasen autofiktiivisille ellei peräti autobiografisille, asuinkatujen mukaan nimetyille kirjoille.

Jotakin saa päässäni raksuttamaan myös selitys, mistä Neitsytpolun nimi tulee. Kaivopuistossa se oli merelle vievä katu, jota pitkin piiat kulkivat herrasväen pyykit kainalossaan. Uusperheen arjessa pyykeillä on merkitystä, mutta merta kohti kulkeminenkin voi symboloida jotakin. Hienosti Teir sijoittaa tarinaan myös uudessa asunnossa kaikkialle tunkevan, häiritsevän hurinan. Kitkoitta ei uusperheen elämä nimittäin käynnisty.

Jutun kuvitusta etsiessäni vastaan tuli kuva vuoden 2018 Helsinki Litistä, jossa Teir haastatteli italialaista Domenico Starnonea. Hymyilytti, sillä lukiessani olin miettinyt, miten erilainen Teirin tyyli on vaikkapa juuri Starnonen Solmut-kirjan avioerokuvaukseen. Kuvassa Domenico Starnone vasemmalla, keskustelun tulkannut Leena Taavitsainen-Petäjä ja Philip Teir.

Luimme Teirin esikoisromaanin Talvisota/Vinterkriget lukupiirissämme. Suurin osa meistä peukutti ylös, mutta muitakin ajatuksia oli. Kritiikkiä tuli mm. tarinan turhista rönsyistä. Neitsytpolussa ei turhaa kohtaa ole, ja vahvasti peukutan kirjaa.

Suomeksi äänikirjan lukee Antti Virmavirta, ruotsiksi Hannes Meidal.

Lukupiiristämme Minna ja Marja ovat kuunnelleet Neitsytpolun alkukielellä eli ruotsiksi. Minä luin kirjan suomeksi, ja Jaana Nikulan suomennos on taas laadukas. Näin Marja ja Minna kommentoivat:

Marja: Philip Teirin kirja Jungfrustigen sopii mainiosti äänikirjaksi. Kirja käsittelee suomenruotsalaista kultturellia lapsiperhe-elämää Helsingissä, miehen valonvälähdyksessä tapahtuvaa rakastumista, eroa ja kaikkea, mitä siitä seuraa hänen ja lähipiirin elämässä. Siksi lukukokemus olisi saanut syvyyttä ja todentuntua, jos lukija olisi ollut suomenruotsalainen.

Jungfrustigen on erittäin hyvä lukupiirikirja, sillä se varmasti herättää tunteita laidasta laitaan. Näkökulma on miehen, joka yrittää tasapainotella uuden, ihanan rakkauden ja vastuullisena ex-miehenä ja perheenisänä toimimisen välillä. Ristiriitoja syntyy ja mies on kaikkien niiden keskellä. Tulee mieleen Lena Andersonin Vailla henkilökohtaista vastuuta, joka lukupiirissämme sekä teilattiin että sai ”vuoden paras kirja” -maininnan.

Minna: Halusin lukea Neitsytpolun ruotsiksi, mutta koska e-kirja Jungfrustigen ilmestyy vasta kesäkuun alussa kuuntelin kirjan riikinruotsiksi. Hannes Meidalin ääni ja luenta ovat kovasti mieleeni, suomenkielisen kuuntelu edes vertailun vuoksi ei sen jälkeen maistunut. Suomenkielisen lukijan hienovireinenkin ääninäytteleminen vei ajatukseni kirjasta ärsytykseen.

Neitsytpolku on mielestäni Teirin tähänastisista romaaneista kirkkaasti paras. Tarinan kerronta on keskittynyttä ja rönsyilemätöntä, pienin viittauksin kerrotaan paljon. Romantiikkaa, realismia ja …  enpä kerrokaan millainen loppu. Ja jälleen kerran erittäin kaunis kirjan kansi.

  • Philip Teir: Neitsytpolku
  • Otava 2020
  • ISBN 978-951-1-33250-3
  • Alkuperäisteos Jungfrustigen, Schilds & Söderströms, 2020
  • Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
  • Suomenkielinen äänikirja, lukija Antti Virmavirta
  • Ruotsinkielinen äänikirja (Bonnier Audio), lukija Hannes Meidal
  • Äänikirjan pituus 5 t 25 min.
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️

Tässä linkit kahden aikaisemman Philip Teirin romaanin arvioon blogissamme:

Kommentit
  1. Anita Nikula
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen
      • Minna
  2. Anna-Maija Lyyra
    • Minna
      • Airi Vilhunen Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *