Sinivalas haukkaa suuria teemoja ja ulos tulee hukassa oleva ihminen

Paavo Westerbergin käsikirjoittama ja ohjaama Sinivalas sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.3.2020. Westerbergin edellistä ohjausta, Anton Tšehovin Kolmea sisarta kiitimme Kirsin kanssa kilvan, ja nyt olimme molemmat Sinivalaan ensi-iltaa katsomassa. Tässä molempien arviot näkemästämme, olkaa hyvä!

35-vuotisjuhlaansa viettävä Anna (Elena Leeve) piiloutuneena sukumökin varastoon. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

Airi:

Perhe kokoontuu viettämään nuorimman sisaren syntymäpäiviä suvun kesäpaikalle. Veli- ja sisarpuolten lisäksi paikalla ovat päivänsankarin aviomies, isä, naapuri, muusikkoveljen seuralainen, kirjailija, ja muistot itsemurhan tehneestä äidistä. Vietetään juhlaa, syödään, juodaan, palataan muistoihin, kipuillaan, rakastetaan ja petetään. Kaiken yllä leijuu muutoksen uhka ja pelko.

Jotakin tuttua? Paavo Westerbergin käsikirjoittaman ja ohjaaman Sinivalaan asetelma tuo etsimättä mieleen Tšehovin, ja se on vain lisäplussaa tälle hienolle, puhuttelevalle näytelmälle. Sekä tekstissä että toteutuksessa eletään vahvasti tätä päivää.

Anna (Elena Leeve) ja Matias (Heikki Pitkänen) saarimökin kesäisessä valossa. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

Suvun kesäpaikka on saaristossa, ja syntymäpäiväsankari Anna (Elena Leeve), suuren öljy-yhtiön vastuullisuusjohtaja, kertoo miehelleen haluavansa muuttaa saarimökkiin pysyvästi. Todellisuudessa hän haluaisi erota masentuneesta miehestään, jota pettää mökkinaapurin kanssa. Anna kokee syyllisyyttä ja muutoksen pelkoa, ja se saa hänet tarrautumaan kiinni vanhaan.

Muutos on kuitenkin väistämätön. Ympärillä saastuva meri tuo alleviivaamatta näytelmän yhdeksi teemaksi ilmastonmuutoksen. Sinilevä peittää meren, ja aivan konkreettisestikin perhe oksentaa levästä sairastuneena.

Koko ensemble: vasemmalta Kristiina Halttu (Annan isosiskopuoli Hannele), Eero Aho (mökkinaapuri Erkki), Heikki Pitkänen (Annan aviomies Matias), Timo Tuominen (isovelipuoli Juha), Elena Leeve (Anna), Emmi Parviainen (Laura, kirjailija), takana Markku Maalismaa (Tapani, Annan isä), Elmer Bäck (isovelipuoli Peter), Esa-Matti Long (isovelipuoli Tuomas). Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

Westerberg projisoi globaalit ongelmat perheen tasolle ja muutosta pelkäävän ja syyllisyydestä kärsivän seurueen välisiin jännitteisiin. Rationalisti veli, joka muistuttaa kompensoivansa säntillisesti päästönsä ja metsittävänsä, haluaa myydä suvun paikan niin kauan kuin sillä on vielä arvoa. Opportunistiset sisarukset heiluvat kahden vaiheilla, myydäkö vai ei, ja selittävät myyntihalua rahan tarpeella. Kaikki eivät paikasta edes välitä, se tuo mieleen vain ahdistavia muistoja.

Myyttisen tason näytelmään tuo raamatun tarina Joonasta, joka uhmaa Jumalan käskyä ja joutuu merellä ankaraan myrskyyn. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni”, Joona ilmoittaa merimiehille. Niin Joona joutuu valaan vatsaan, mutta pelastuu sieltä anottuaan Jumalalta armahdusta.

Valaan kitaan uhkaa ihmiskuntakin joutua, mutta onko sieltä ulospääsyä? Kuka tai mikä nyt tulisi avuksi?

Perheen kokoontuessa palataan lapsuuden rooleihin. Juopunut isoveli Pekka (Antti Pääkkönen) etsii silmälasejaan ja valittaa, ettei häntä ole koskaan perheessä arvostettu. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri.

Westerberg on ohjauksissaan hyödyntänyt videokuvaa onnistuneesti. Kolmessa sisaressa kamera eli näyttämön tapahtumissa mukana, kolmelle valkokankaalle jaettu kuva vahvisti katsojan kokemusta. Kaikki toiminta tapahtui kuitenkin koko ajan myös näyttämöllä. Sinivalaassa isoille näytöille välittyy ensimmäisellä puoliajalla kuva tapahtumista, joita ei nähdä näyttämöllä fyysisinä. Ne näytellään samanaikaisesti näyttämön sivustoilla. Live-elokuvaa mutta ehdottomasti myös vahvaa teatteria. Hienosti kohtauksista välittyy kesäinen saaritunnelma ja isoina lähikuvina ihmisten tunteet ja keskinäiset suhteet.

Tällä kertaa olin iloinen, että istuin 1. parvella, joka tähän näytelmään tuntui parhaalta mahdolliselta paikalta. Näyttöjen kuvaa ei tarvinnut seurata niska viistossa ja näyttämön henkilöt välittyivät tarinaan sopivasti ”pieninä ihmisinä”.

Anna ei halua luopua saaresta. Velipuolet Pekka (Antti Pääkkönen) ja Tuomas (Esa-Matti Long) ja isä Tapani (Markku Maalismaa) rauhoittavat raivoavaa Annaa (Elina Leeve). Kirjailija Laura (Emmi Parviainen) videonäytöllä.

Väliajan jälkeen illuusiota puretaan. Sivulavasteet on tuotu näkyviin, ja tarinakin saa käänteen. Nyt Annan tarinaa kuljettaa ja sepittää kertoja, kirjailija Laura (Emmi Parviainen). Hänen kasvonsa heijastuvat valtavina isoille näytöille, kuin ihmiskunnan kohtaloa sepittävänä jumalana, jonka ohjauksessa näytellään jo viimeistä ehtoollistakin.

Toivoa kuitenkin on, sillä Lauran kirjoittaman tarinan loppu ei kelpaa Annalle. Hän haluaa sepittää sen itse. Vain ottamalla aloitteen omiin käsiimme, pelkäämättä, selviämme. Ja yhdessä, yhteisymmärryksessä. Niinkö?

Käsikirjoittaja Paavo Westerberg on kirjoittanut monitasoisen näytelmän, josta riittäisi usealle katsomiskerralla uusia havaintoja ja pohdittavaa. Ohjaaja Paavo Westerberg on toteuttanut tekstin upeaksi ja puhuttelevaksi esitykseksi.

Kirsi:

Minä olen ihastunut useampaan Paavo Westerbergin teokseen, tuoreimpina Kolme sisarta (ohjaus) ja Seuraavat 500 vuotta (käsikirjoitus ja ohjaus).

Käsikirjoittaja, ohjaaja Paavo Westerberg ja teatterinjohtaja Mika Myllyaho Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa 16.1.2020.

Ennen näytelmän alkua teatterinjohtaja Mika Myllyaho kertoi bloggariklubilaisille, että yksi hänen missioistaan on tuoda uutta, kotimaista draamaa Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, historian suurten suomalaisten näytelmäkirjailijoiden perinteiden jatkoksi. Suuri näyttämö on hänen mukaansa teatterin ovi yhteiskuntaan ja siihen raamiin Paavo Westerbergin Sinivalas sopii mainiosti.

Käsiohjelman kannessa Elena Leeve

Minä istuin permannon kuudennella rivillä, josta näin sekä näyttelijät livenä näyttämöllä, että valkokankaat edessä ja sivuilla. Hieman jouduin olemaan niskat nötkyllään katsoessani valkokankaille, mutta en haittaavassa määrin.

Sitten tunnustus. Näytelmän ensimmäinen puoliaika kesti 1 h 15 minuuttia ja siitä arvioni mukaan noin 50 minuuttia tapahtui valkokankaalla. Mietin, että miksi ihmeessä minun pitää katsoa elokuvaa teatterissa, sillä en tajunnut, että valkokangastapahtumat olivat itse asiassa live-videota ja kuva tuli suoraan backstagelta. Olisihan se pitänyt ymmärtää, mutta puolustuksekseni sanon, että ei teatteriseuralaisenikaan ymmärtänyt. Onneksi Airi valaisi meitä väliajalla.

Vaikka toisella puoliajalla osasin katsoa eri silmin ja backstage-näyttelemisen osuus oli vähäisempi, niin kokonaisvaikutelmaksi jäi, että videokuvaa oli minun makuuni ihan liian paljon.

Näytelmä oli jaettu perisyntejä sivuaviin osioihin: 1. Masennus ja halu, 2. Kateus ja häpeä, 3. Haureus ja pelko, 4. Laiskuus ja rahanhimo, 5. Ylpeys ja väsymys ja 6. Viha ja anteeksianto. Olen varma, että toisella katselukerralla saisin useammasta synnistä oivaltavammin kiinni.

Sukumökin kohtalo on päätettävä perillisten kesken. Anna haluaa pitää mökin.

Sinivalaan sukutarinan sielu oli Anna, jota Elena Leeve esitti upeasti! Elina Leeven tulkinta oli helpon oloista, aivan kun se olisi kummunnut tässä ja nyt oikeasta elämästä, monisyisesti, aidosti ja pakottamatta. Myös hänen masentunutta aviomiestään esittänyt Heikki Pitkänen teki oivan roolityön, suorastaan tuskastuttavan.

Ei meidän olohuoneessamme ollut mikään virtahepo, siellä oli sinivalas.

Muutoin sukutarinassa oli mielestäni liikaa porukkaa. Laajennetun perheen samanoloiset veljekset ja Annan isä jäivät kovin pinnallisiksi, muutaman repliikin sivuhenkilöiksi. Kristiina Halttu tosin erottuu aina edukseen, oli rooli kuinka sivussa tahansa.

Pidin paljon näytelmän valastarinoista ja äänimaailmoista, joilla tarinoita säestettiin. Tuli itsellekin olo, että on sinivalaan vatsassa.

Vaikka kritisoinkin runsasta videoiden käyttöä, niin yksi videoratkaisu toimi mielestäni erinomaisesti. Kun kirjailija Laura, jota esitti Emmi Parviainen, kertoi valkokankaan lähikuvassa tarinaa, jota muut näyttelijät toteuttivat pienellä viiveellä, oli hetkessä rutkasti syvyyttä ja symboliikkaa.

Mika Myllyaho toisti Kansallisteatterin olevan taiteellinen teatteri. Hän määritteli sen niin, että taide auttaa muistamaan, viihde auttaa unohtamaan. Sinivalas oli taidetta ja olisin toivonut saavani siitä useammasta kohdasta kiinni, sillä näytelmän isoja teemoja tärkeämpiä ei ole.

Teatterinjohtaja Mika Myllyahokin kuvasi Sinivalasta tšehovilaiseksi.

Sinivalas, kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.3.2020

  • Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg
  • Lavastus Kati Lukka
  • Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
  • Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
  • Musiikki ja äänisuunnittelu Kasperi Laine
  • Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox
  • Dramaturgi Eva Buchwald
  • Ohjaajan assistentti Alise Polačenko
  • Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen
Työryhmä kiitoksissa ensi-illassa 4.3.2020

Lue myös nämä juttumme Paavo Westerbergin aikaisemmista ohjauksista:

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *