Salman Rushdie: Kultainen talo – antiikin tragedia, poliittinen satiiri vai sekamelska?

Salman Rushdie on niitä kirjailijoita, jotka kuvittelen tuntevani vaikken olekaan lukenut yhtään hänen kirjaansa. Harha johtuu siitä, että Saatanallisten säkeiden takia kirjailijalle langetettu fatwa jumalanpilkasta piti hänet tiiviisti julkisuudessa ja toisaalta paossa muslimien vihaa vuosikymmenet. Hänen tänä vuonna suomeksi julkaistu romaaninsa Kultainen talo on ensimmäinen teos, jonka Rushdielta luen, eikä minulla ollut ennakkokäsitystä siitä, miten hän kirjoittaa. Kultainen talo olikin ristiriitainen ja hämmentävä lukukokemus.

Kultaisen talon lukeminen eteni hitaasti ja kirjan alkupuolella olin monesti valmis jättämään yli 500-sivuisen urakan kesken. Monet henkilöhahmot, kirjan kertojan suunnitteleman elokuvan kohtausten ja kirjan todellisuudessa tapahtuvan sekoittuminen, lukuiset viittaukset antiikin tarinoihin, kirjallisuuteen ja elokuviin lisäsivät vaikeuskerrointa, mutta eivät yleensä ole olleet minulle syy keskeyttää kirjan lukemista. Aloinkin jo epäillä, että olen viime aikoina lukenut niin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, että Rushdien välillä miehiseksi kääntyvä katse ei puhuttele, vaikkei nyt varsinaisesti kyse ole mistään toksisen maskuliinisesta teoksesta.

Kun pääsin sisään kirjan maailmaan, alkoi luistaa ja löysin jo tulkintoja kirjan mahdollisille merkityksille. Mutta sitten loppu heitti minut taas kyydistä. Eikö kustannustoimittajakaan uskaltanut/halunnut kertoa Booker-palkitulle kirjailijalle (Rushdie on saanut Booker-palkinnon vuonna 1981 ilmestyneestä romaanistaan Keskiyön lapset, ja vuonna 1993 Booker julisti romaanin palkinnon neljännesvuosisataisen historiansa parhaimmaksi romaaniksi), että kannattaisi tappaa rakkaimpansa, siis karsia (ja ehkä jättää kirjan tarinassa tappamatta niin monia kirjan keskushenkilöitä)? 

New Yorkiin sijoittuva tarina alkaa uuden, 44. presidentin valinnasta ja lopussa hänen, siis Obaman seuraajaksi valitaan kirjassa Jokeriksi kutsuttu, vihreähiuksinen sarjakuvahahmo, ahdistelija, propagandisti, kiusaaja ja kieroilija, pelottava pelle. Amerikka jätti todellisuuden taakseen ja astui sarjakuvamaailmaan, kuten Rushdie muutoksen tiivistää kirjassa.

Jokeri, vihreätukkainen sarjakuvahahmo, joka Kultaisessa talossa on Yhdysvaltojen 45. presidentin esikuva.

Samaan aikaan Obaman valinnan kanssa Yhdysvaltoihin saapuu itsensä Nero Goldeniksi nimennyt seitsemänkymppinen miljonääri, joka salaa taustansa mutta paljastuu myöhemmin intialaiseksi. Hänen taustastaan paljastuu paljon muutakin, eikä ollenkaan miellyttävää.

Hän alkoi hallita naapurustoaan suopean keisarin elkein, mutta vaikka hän hymyili hurmaavasti ja soitti vuodelta 1745 olevaa Guadagnini-viuluaan taidokkaasti, hänestä uhkui sakea, halpa tuoksu, ilmiselvä karkean hirmuvaltaisen vaaran löyhkä, haju, joka kehotti meitä olemaan varuillamme miekkosen suhteen, koska hän saattaisi määrätä kenet tahansa minä hetkenä hyvänsä teloitettavaksi, jos ei vaikka sattunut tykkäämään puserostasi tai halusi maata vaimosi kanssa.

Kirjan asetelma houkuttelee tulkitsemaan sitä poliittisena allegoriana, jossa Obaman ajan Yhdysvalloissa alkaa kyteä kaksinaamaista pahuutta, joka nakertaa valtakuntaa sisältäpäin. Muutos tapahtuu niin salakavalasti, ettei sitä huomata. Näin pohjustetaan Trumpin valintaa presidentiksi.

Tällaiseen salaisen puutarhan idylliin Nero Golden poikineen muuttaa. Todellisuudessa tämän näkymän eli asunnon Macdougal-Sullivanin puutarha-alueella voisi ostaa – 12,5 miljoonalla dollarilla.

Neron ja hänen kolmen poikansa uusi naapurusto sijaitsi keskellä Greenwich Villagea, Macdougal-Sullivanin historialliselle puutarha-alueella. Poikien nimet kalskahtivat yhtä antiikkisilta kuin isän: Petronius, Apuleius ja Dionysos, yksinkertaistettuna Petja, Apu ja D. Neron loisteliaalla palatsilla ei ole vastinetta todellisuudessa, mutta muuten 1800-luvun puolivälin kaupunkitalot ja niiden väliin jäävän puutarhan kyllä löytäisi New Yorkista, jos suljettuun puutarhaan olisi vierailla pääsy. Alueella asuu monia julkisuudesta tuttuja, ja osaan heistä kirjassakin viitataan: Voguen päätoimittaja Anna Wintour, elokuvajaohjaaja Baz Luhrmann, Bob Dylan jne. Parhaiten mielikuvan näistä 1800-luvun puolivälissä rakennetuista taloista saa palauttamalla mieleen Hitchcockin Takaikkuna-elokuvan. Sen studioon rakennettujen talojen esikuvana on pidetty juuri tämän alueen taloja.

Sivistyneistön ja taiteilijoiden suosimalla alueella asuu myös Kultaisen talon kertoja, elokuvaohjaajaksi aikova René Unterlinden, joka alkaa käsikirjoittaa ensimmäistä elokuvaansa Puutarhojen asukkaista. Elokuvan päähenkilöksi täsmentyy Nero Golden, ja nuoresta käsikirjoittaja-ohjaajasta tulee melkein yksi Goldenin perheen jäsenistä, poikien ystävä, Neron luotettu ja hänen uuden, venäläisen vaimonsa Vasilisan, hmm… uskottu. Pahuuden olemus tulee Renén mukaan olemaan hänen elokuvansa peruskysymys, ja sitä Nero Golden elokuvassa edustaa.

… olin antanut – itse valinnut! – tulla tempaistuksi Goldenin talon vaikutuspiiriin, ja osoittanut niin heikkoa ennakointikykyä, että olin kuvitellut aiheekseni heidät, ajatellut heitä matkalippunani elokuvalliseen elämään; kuvitellut että tarinaa ohjaisin minä. Enkä lainkaan ollut tajunnut olevani Goldenin miesten sijaan itse oma aiheeni, josta tarina edetessään paljastaisi minulle enemmän kuin kenestäkään toisesta ihmisestä.

Rushdie juoksuttaa 500 sivuun useita teemoja ja aihioita, joita pitkin tarinaa voisi ainakin yrittää tulkita. Viittaukset Trumpiin vievät tulkintaa Yhdysvaltojen pitkään kyteneeseen sisäiseen kahtiajakoon. Keskeinen on myös kysymys uskonnollisesta, rodullisesta tai sukupuolisesta identiteetistä. Itselleen ja pojilleen nimet antiikista hakenut ja alkuperänsä piilottava Nero Golden ei kirjan tarinassa ansaitse edes ihmiseksi kutsumista. Pojista D hakee sukupuoli-identiteettiään ja hänen naisystävänsä Rita työskentelee Identiteettien museossa ja johtaa museon muutosta ja uusien sisältöjen etsintää, kun kahtiajakautuneessa maassa uusfasistit omivat identiteetin käsitteen itselleen.

Minulle Kultaisen talo näyttäytyi myös jonkinlaisena Mefisto-tarinana, jossa René myy sielunsa paholaiselle. Pahuuden olemusta elokuvansa tarinaan selvittävä René joutuu pohtimaan, voiko olla paha ja hyvä yhtä aikaa. Spinotzaa lainaten Nero itse heitti hänelle kysymyksen, voivatko ihmistä ajavat välttämättömyydet ajaa hänet yhtä lailla vääryyksiin kuin hyviin tekoihin.  René joutuu toteamaan, että hän on tekemässä elokuvaa itsestään, ja pahan ja hyvän taistelu on meissä itsessämme. Neron pojat kaikessa erilaisuudessaan ovatkin hänen itsensä eri puolia.

He siis avasivat portit ja vetivät minut omaan maailmaansa, ja minusta tuli Troijan muurien sisällä seisova puuhevonen. Ja sisuksissani piileksivät Odysseus ja soturit. Ja edessäni seisoi tämän amerikkalaisen Iliumin Helena. Ja ennen kuin meidän tarumme päättyisi, minä pettäisin heidät, ja rakastamani naisen, ja itseni. Ja Iliumin tornit syttyisivät tuleen

Kirja vilisee viittauksia antiikin tarinoihin, kirjallisuuteen ja erityisen paljon elokuviin. Se, että kertoja on aloitteleva elokuvaohjaaja selittää osittain niiden käytön, mutta varmemman selityksen luin Rushdien haastattelusta. Jo 20 vuotta Yhdysvalloissa asunut Rushdie on opettanut pitkään elokuvaa yliopistossa. Vaikka koinkin lukuisat viittaukset melkoiseksi ”namedroppailuksi”, elokuvaviittaukset myös viehättivät, sillä suurin osa elokuvista oli tuttuja seitsemännen taiteen kaanonin kulmakiviä: Bergman, Kurosawa, Eisenstein, Allen, ym.ym.

Kultainen talo on niitä kirjoja, jotka koen lukeneeni loppuun vasta, kun olen kirjoittanut kirjasta. Lopetankin tämän blogijutun aika erilaisissa tunnelmissa kuin aloitin. Kirjan jonkinlainen kaoottisuus pakotti kirjoittaessani pohtimaan tarinaa ja sen merkityksiä keskimääräistä enemmän. Ajatuksiani kirjan lopusta kirjoittaminenkaan ei kuitenkaan muuttanut. Punakynää tarjoan edelleen.  

Nero Golden pyrki kertomaan elämästään jonkinlaisen sepitteen, kultaisen tarinan, kuten roomalaiset valhetta kutsuivat. Kultaisen talon loppuosassa, jo heikentyneenä ja ehkä dementoituneena hän kertoo totuuden, ja samalla kirjassa juoksutetaan Intian mafian yhteydet maan talouteen ja erityisesti elokuvateollisuuteen sekä lähihistorian terroriteot.  Pahuuden olemus, kyllä, mutta melkein luettelomaisena osuus ei minusta toiminut. Mieleen tuli jonkun Poirot-tv-dekkarin lopetus, jossa kaikki osalliset on istutettu samaan tilaan ja sitten käydään läpi, miten kaikki murhajutussa oikeasti tapahtuikaan.

Salman Rushdie syntyi Bombayssa (mistä Kultaisen Talon Nero Goldenkin oli lähtöisin) ja muutti Britanniaan 14-vuotiaana. Vuonna 2007 hänelle myönnettiin aatelisarvo kirjallisista ansioista. Sir Rushdie on asunut jo pitkään Yhdysvalloissa. Kuva Timothy Greenfield-Sanders

Tunnenko nyt paremmin Salman Rushdien, kun olen lukenut yhden hänen kirjansa? Kultaisen talon perusteella ymmärrän, että hänen maineensa lukijoiden keskuudessa on ristiriitainen. Häntä pidetään merkittävänä kirjailijana, mutta osa myös kyseenalaistaa hänen teostensa arvon. Ymmärrän myös pidättäytyä laajemmista yleistyksistä kunnes olen lukenut myös hänen kiitetyimmän teoksensa Keskiyön lapset.

  • Salman Rushdie: Kultainen talo
  • WSOY 2020
  • Alkuperäisteos The Golden House
  • Suomentanut Maria Lyytinen
  • ISBN 9789510441107
  • ⭐️⭐️⭐️

Myös intialaisen Arudhati Royn teoksissa on paljon henkilöhahmoja ja kerrontakin rönsyilee, mutta nämä kirjat viehättivät minua huomattavasti enemmän:
Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala ⭐️⭐️⭐️⭐️🌛
Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö⭐️⭐️⭐️⭐️

Kommentit
    • Airi Vilhunen
      • Amma
        • Airi Vilhunen
  1. Marika Oksa (@MarikaOksa)
    • Airi Vilhunen
  2. Anneli Airola
    • Airi Vilhunen
  3. Airi Vilhunen
  4. Heli
    • Airi Vilhunen
  5. Heli

Kommentoi