Salman Rushdie: Kultainen talo – antiikin tragedia, poliittinen satiiri vai sekamelska?
Salman Rushdie on niitä kirjailijoita, jotka kuvittelen tuntevani vaikken olekaan lukenut yhtään hänen kirjaansa. Harha johtuu siitä, että Saatanallisten säkeiden takia kirjailijalle langetettu fatwa jumalanpilkasta piti hänet tiiviisti julkisuudessa ja toisaalta paossa muslimien vihaa vuosikymmenet. Hänen tänä vuonna suomeksi julkaistu romaaninsa Kultainen talo on ensimmäinen teos, jonka Rushdielta luin, eikä minulla ollut ennakkokäsitystä siitä, miten hän kirjoittaa. Kultainen talo olikin ristiriitainen ja hämmentävä lukukokemus.
Kultaisen talon lukeminen eteni hitaasti ja kirjan alkupuolella olin monesti valmis jättämään yli 500-sivuisen urakan kesken. Monet henkilöhahmot, kirjan kertojan suunnitteleman elokuvan kohtausten ja kirjan todellisuudessa tapahtuvan sekoittuminen, lukuiset viittaukset antiikin tarinoihin, kirjallisuuteen ja elokuviin lisäsivät vaikeuskerrointa, mutta eivät yleensä ole olleet minulle syy keskeyttää kirjan lukemista. Aloinkin jo epäillä, että olen viime aikoina lukenut niin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, että Rushdien välillä miehiseksi kääntyvä katse ei puhuttele, vaikkei nyt varsinaisesti kyse ole mistään toksisen maskuliinisesta teoksesta.
Kun pääsin sisään kirjan maailmaan, alkoi luistaa ja löysin jo tulkintoja kirjan mahdollisille merkityksille. Mutta sitten loppu heitti minut taas kyydistä. Eikö kustannustoimittajakaan uskaltanut/halunnut kertoa Booker-palkitulle kirjailijalle (Rushdie on saanut Booker-palkinnon vuonna 1981 ilmestyneestä romaanistaan Keskiyön lapset, ja vuonna 1993 Booker julisti romaanin palkinnon neljännesvuosisataisen historiansa parhaimmaksi romaaniksi), että kannattaisi tappaa rakkaimpansa, siis karsia (ja ehkä jättää kirjan tarinassa tappamatta niin monia kirjan keskushenkilöitä)?
New Yorkiin sijoittuva tarina alkaa uuden, 44. presidentin valinnasta ja lopussa hänen, siis Obaman seuraajaksi valitaan kirjassa Jokeriksi kutsuttu, vihreähiuksinen sarjakuvahahmo, ahdistelija, propagandisti, kiusaaja ja kieroilija, pelottava pelle. Amerikka jätti todellisuuden taakseen ja astui sarjakuvamaailmaan, kuten Rushdie muutoksen tiivistää kirjassa.
Samaan aikaan Obaman valinnan kanssa Yhdysvaltoihin saapuu itsensä Nero Goldeniksi nimennyt seitsemänkymppinen miljonääri, joka salaa taustansa mutta paljastuu myöhemmin intialaiseksi. Hänen taustastaan paljastuu paljon muutakin, eikä ollenkaan miellyttävää.
Hän alkoi hallita naapurustoaan suopean keisarin elkein, mutta vaikka hän hymyili hurmaavasti ja soitti vuodelta 1745 olevaa Guadagnini-viuluaan taidokkaasti, hänestä uhkui sakea, halpa tuoksu, ilmiselvä karkean hirmuvaltaisen vaaran löyhkä, haju, joka kehotti meitä olemaan varuillamme miekkosen suhteen, koska hän saattaisi määrätä kenet tahansa minä hetkenä hyvänsä teloitettavaksi, jos ei vaikka sattunut tykkäämään puserostasi tai halusi maata vaimosi kanssa.
Kirjan asetelma houkuttelee tulkitsemaan sitä poliittisena allegoriana, jossa Obaman ajan Yhdysvalloissa alkaa kyteä kaksinaamaista pahuutta, joka nakertaa valtakuntaa sisältäpäin. Muutos tapahtuu niin salakavalasti, ettei sitä huomata. Näin pohjustetaan Trumpin valintaa presidentiksi.
Neron ja hänen kolmen poikansa uusi naapurusto sijaitsi keskellä Greenwich Villagea, Macdougal-Sullivanin historialliselle puutarha-alueella. Poikien nimet kalskahtivat yhtä antiikkisilta kuin isän: Petronius, Apuleius ja Dionysos, yksinkertaistettuna Petja, Apu ja D. Neron loisteliaalla palatsilla ei ole vastinetta todellisuudessa, mutta muuten 1800-luvun puolivälin kaupunkitalot ja niiden väliin jäävän puutarhan kyllä löytäisi New Yorkista, jos suljettuun puutarhaan olisi vierailla pääsy. Alueella asuu monia julkisuudesta tuttuja, ja osaan heistä kirjassakin viitataan: Voguen päätoimittaja Anna Wintour, elokuvajaohjaaja Baz Luhrmann, Bob Dylan jne. Parhaiten mielikuvan näistä 1800-luvun puolivälissä rakennetuista taloista saa palauttamalla mieleen Hitchcockin Takaikkuna-elokuvan. Sen studioon rakennettujen talojen esikuvana on pidetty juuri tämän alueen taloja.
Sivistyneistön ja taiteilijoiden suosimalla alueella asuu myös Kultaisen talon kertoja, elokuvaohjaajaksi aikova René Unterlinden, joka alkaa käsikirjoittaa ensimmäistä elokuvaansa Puutarhojen asukkaista. Elokuvan päähenkilöksi täsmentyy Nero Golden, ja nuoresta käsikirjoittaja-ohjaajasta tulee melkein yksi Goldenin perheen jäsenistä, poikien ystävä, Neron luotettu ja hänen uuden, venäläisen vaimonsa Vasilisan, hmm… uskottu. Pahuuden olemus tulee Renén mukaan olemaan hänen elokuvansa peruskysymys, ja sitä Nero Golden elokuvassa edustaa.
… olin antanut – itse valinnut! – tulla tempaistuksi Goldenin talon vaikutuspiiriin, ja osoittanut niin heikkoa ennakointikykyä, että olin kuvitellut aiheekseni heidät, ajatellut heitä matkalippunani elokuvalliseen elämään; kuvitellut että tarinaa ohjaisin minä. Enkä lainkaan ollut tajunnut olevani Goldenin miesten sijaan itse oma aiheeni, josta tarina edetessään paljastaisi minulle enemmän kuin kenestäkään toisesta ihmisestä.
Rushdie juoksuttaa 500 sivuun useita teemoja ja aihioita, joita pitkin tarinaa voisi ainakin yrittää tulkita. Viittaukset Trumpiin vievät tulkintaa Yhdysvaltojen pitkään kyteneeseen sisäiseen kahtiajakoon. Keskeinen on myös kysymys uskonnollisesta, rodullisesta tai sukupuolisesta identiteetistä. Itselleen ja pojilleen nimet antiikista hakenut ja alkuperänsä piilottava Nero Golden ei kirjan tarinassa ansaitse edes ihmiseksi kutsumista. Pojista D hakee sukupuoli-identiteettiään ja hänen naisystävänsä Rita työskentelee Identiteettien museossa ja johtaa museon muutosta ja uusien sisältöjen etsintää, kun kahtiajakautuneessa maassa uusfasistit omivat identiteetin käsitteen itselleen.
Minulle Kultaisen talo näyttäytyi myös jonkinlaisena Faust-tarinana, jossa René myy sielunsa paholaiselle. Pahuuden olemusta elokuvansa tarinaan selvittävä René joutuu pohtimaan, voiko olla paha ja hyvä yhtä aikaa. Spinotzaa lainaten Nero itse heitti hänelle kysymyksen, voivatko ihmistä ajavat välttämättömyydet ajaa hänet yhtä lailla vääryyksiin kuin hyviin tekoihin. René joutuu toteamaan, että hän on tekemässä elokuvaa itsestään, ja pahan ja hyvän taistelu on meissä itsessämme. Neron pojat kaikessa erilaisuudessaan ovatkin hänen itsensä eri puolia.
He siis avasivat portit ja vetivät minut omaan maailmaansa, ja minusta tuli Troijan muurien sisällä seisova puuhevonen. Ja sisuksissani piileksivät Odysseus ja soturit. Ja edessäni seisoi tämän amerikkalaisen Iliumin Helena. Ja ennen kuin meidän tarumme päättyisi, minä pettäisin heidät, ja rakastamani naisen, ja itseni. Ja Iliumin tornit syttyisivät tuleen
Kirja vilisee viittauksia antiikin tarinoihin, kirjallisuuteen ja erityisen paljon elokuviin. Se, että kertoja on aloitteleva elokuvaohjaaja selittää osittain niiden käytön, mutta varmemman selityksen luin Rushdien haastattelusta. Jo 20 vuotta Yhdysvalloissa asunut Rushdie on opettanut pitkään elokuvaa yliopistossa. Vaikka koinkin lukuisat viittaukset melkoiseksi ”namedroppailuksi”, elokuvaviittaukset myös viehättivät, sillä suurin osa elokuvista oli tuttuja seitsemännen taiteen kaanonin kulmakiviä: Bergman, Kurosawa, Eisenstein, Allen, ym.ym.
Kultainen talo on niitä kirjoja, jotka koen lukeneeni loppuun vasta, kun olen kirjoittanut kirjasta. Lopetankin tämän blogijutun aika erilaisissa tunnelmissa kuin aloitin. Kirjan jonkinlainen kaoottisuus pakotti kirjoittaessani pohtimaan tarinaa ja sen merkityksiä keskimääräistä enemmän. Ajatuksiani kirjan lopusta kirjoittaminenkaan ei kuitenkaan muuttanut. Punakynää tarjoan edelleen.
Nero Golden pyrki kertomaan elämästään jonkinlaisen sepitteen, kultaisen tarinan, kuten roomalaiset valhetta kutsuivat. Kultaisen talon loppuosassa, jo heikentyneenä ja ehkä dementoituneena hän kertoo totuuden, ja samalla kirjassa juoksutetaan Intian mafian yhteydet maan talouteen ja erityisesti elokuvateollisuuteen sekä lähihistorian terroriteot. Pahuuden olemus, kyllä, mutta melkein luettelomaisena osuus ei minusta toiminut. Mieleen tuli jonkun Poirot-tv-dekkarin lopetus, jossa kaikki osalliset on istutettu samaan tilaan ja sitten käydään läpi, miten kaikki murhajutussa oikeasti tapahtuikaan.
Tunnenko nyt paremmin Salman Rushdien, kun olen lukenut yhden hänen kirjansa? Kultaisen talon perusteella ymmärrän, että hänen maineensa lukijoiden keskuudessa on ristiriitainen. Häntä pidetään merkittävänä kirjailijana, mutta osa myös kyseenalaistaa hänen teostensa arvon. Ymmärrän myös pidättäytyä laajemmista yleistyksistä kunnes olen lukenut myös hänen kiitetyimmän teoksensa Keskiyön lapset.
- Salman Rushdie: Kultainen talo
- WSOY 2020
- Alkuperäisteos The Golden House
- Suomentanut Maria Lyytinen
- ISBN 9789510441107
- ⭐️⭐️⭐️
Myös intialaisen Arudhati Royn teoksissa on paljon henkilöhahmoja ja kerrontakin rönsyilee, mutta nämä kirjat viehättivät minua huomattavasti enemmän:
Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala ⭐️⭐️⭐️⭐️🌛
Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö⭐️⭐️⭐️⭐️
Ohhoh, melkoisen paneutunut teksti! Rushien teoksia en ole lukenut, mutta samaten olen hänen uransa vaiheista ollut tietoinen, onhan hän yksi tunnetuimmista elossa olevista kirjailijoista. Vaikutelma on ollut, että kirjat eivät ole kovin helppoja ainakaan. Valitettavasti tämä loistava analyysi ei aiheuttanut tunnetta, että pitääpä nyt yksi Rushdie lukaista :D
Niin Kirsi, en minäkään ole vielä varannut kirjastosta lisää Rushdien kirjoja luettavaksi. Keskiyön lapset ovat kyllä listallani, kunhan tästä Kultaisesta talosta jotenkin tokenen. Kiitos juttuni kehuista!
Tuo Jokeri-symboliikka kiehtoo ja herätti heti monenlaisia ajatuksia, mutta jotenkin raskaalta vaikuttaa. Ei ainakaan näin kesäloman kynnyksellä houkuttele tarttumaan, vaikka varmasti tärkeä teos onkin.
Uskon paljon Rushdien kirjoja lukeneita ja suosittelen sinuakin aloittamaan jostakin toisesta, ellet jo ole lukenutkin hänen kirjojaan.
Olen lukenut Rushdielta Keskiyön lapset, joka oli huikea elämys. Tosin lukukerrasta on aikaa useita vuosia, voisi olla kiinnostavaa kokeilla, vieläkö Intian eksotiikka puraisee samalla tavoin… näin itse asiassa aivan uuden painoksen Keskiyön lapsista kirjakaupassa aivan hiljattain, joten ilmeisesti ko. kirjalla on yhä menekkiä. Tämä uusi kirja kuulostaa tosi erilaiselta… periaatteessa kiinnostaa, mutta voi olla, että minun Rushdieni on aina ja iäti tuo Keskiyön lapset. Suosittelen sitä omien lukumuistojeni pohjalta lämpimästi!
Ystävä, jokaon lukenut kai melkein kaikki Rushdien kirjat, kertoi, että Kultainen talo on ainoa josta hän ei pitänyt. Keskiyön lapset on minunkin lukulistallani, mutta ei aivan vielä. Sulattelen ensin Kultaista taloa.
Kylläpäs on kirjalla sisältöä, hengästyin jo postaustasi lukiessa. Olen kyllä lukenut tästä kirjasta, mutta en ole ollut liiemmalti kiinnostunut. Itse asiassa en ole lukenut yhtään Rushien kirjaa, olen ajatellut niiden olevan liian vaikeita tällaiselle tavalliselle lukijalle. Mutta mikäpäs siitä, joskus voisi antaa mahdollisuuden mahdottomiltakin vaikuttaville kirjoille. – Mukavaa heinäkuuta sinulle!
Lukuhaasteet ovat aina hyväksi, laajentavat reviiriä. Haasteena minäkin tämän kirjan ajoittain koin. Oikein hyvää heinäkuuta myös sinulle ja monia hyviä kirjoja luettavaksi!
Lukuhaasteet ovat aina hyväksi, laajentavat reviiriä. Haasteena minäkin tämän kirjan ajoittain koin. Oikein hyvää heinäkuuta myös sinulle ja monia hyviä kirjoja luettavaksi!
Minä kylläkin olen sitä mieltä, että Saatanalliset säkeet on parempi teos kuin Keskiyön lapset. Voi olla, että olen länsimaalaisittain puolueellinen, ja viihdyn paremmin puoliksi Britanniassa kuin kokonaan Intiassa. Melkein sanoisin, että ”lapset” sai tupla-Bookerin, koska sitä ei uskallettu antaa ”säkeille” ja siten kenties vielä pahentaa Rushdien henkilökohtaista elämäntilannetta.
Mutta nuo Säkeet, vaikka olivat paljon julkisuudessa, ovat vähän kuin suomalaisittain Juhannustanssit. Otetaan kirjasta yksi palanen, ja tehdään siitä koko maailma ja haetaan kirkonmiehet tuomitsemaan se. Rushdie puhuu vieraantuneisuudesta, siirtolaisuuden vaikeudesta ja toiseuden käsitteistä heijastaen ne outouteen – ja kyllä, käsittelee myös hieman mystisin ottein uskontoa, mutta ei pahasti. Se kävi hänelle kalliiksi.
Eipä se keskiyön lapsetkaan huono ole, mutta sen mystisestä hengenyhteys-ajatuksesta ja kaikista vaihdokkaista en oikein pitänyt.
Tätä USA-teosta en ole lukenut, on kylläkin varausjonossa.
Kun olet lukenut Kultaisen talon, olisi mielenkiintoista kuulla, onko se sinusta kovin erilainen kuin Saatanaliset säkeet ja Keskiyön lapset. Kommenttisi sai minut taas kiinnostumaan Saatanallisista säkeistä,
No, nyt se tuli luetuksi. Pitkään kesti, mutta en nykyään juuri lue kirjaa putkeen, joitakin välipala-dekkareita ehkä lukuun ottamatta.
Kultainen Talo on tosiaan toisenlaista Rushdieta kuin hänen kuuluisimpansa. Länsimaista Rushdieta, vaikka Intia mukana onkin, jopa kaukokaipuun kohteena.
Olet mielestäni aivan oikeassa siinä, että kirjaa olisi voinut karsia. Kenties mahdotonta Rushdielle.Kaikki häneltä lukemani rönsyilee tätäkin pahemmin.
En tiedä, voin olla melkoisesti hakoteillä, mutta minulle syntyi vaikutelma, että tässä Kultaisessa talossa Rushdie ikään kuin ”räppää” kirjallisuudella ja elokuvalla. Ja lukijalle, jonka kirjallisuudentuntemus kattaa kaikki mainitut teokset, kirjan alkuosa miellyttää ja kenties sen loppuosa miellyttää enemmän elokuvafriikkiä. Kultainen talo – paitsi että se tietysti viittaa erään miljonäärin kotipesään – voisi siis myös olla torni, joka rakentuu näiden tuhannen länsimaisen historian vuoden aikana keksityistä ideoista ja ajatuksista, joilla rikas lapsi leikittelee kuin Roope Ankka rahasäiliönsä kultavirroissa.
Josta päästäänkin sarjakuvaan, ja sarjakuvasankariksi naamioituun Jokeriin, jonka edesottamukset ja piirteet, ne mitä hänestä vaihe vaiheelta kerrotaan, ovat jokseenkin selvästi erään presidentin julkista kuvaa. Jonka rinnalla muutamalla viittauksella piirretään jonkin ”lepakon” hahmoa, joka ei sitten joutunutkaan vankilaan. Esitetään vanha tuttu kansakunnan jakautuneisuuden ajatus, vaikka Rushdie toteaakin, ”taivas ei tippunut niskaamme, ja se on yhä toisinaan sininenkin”. Sitten hän jatkaa pohdintaa jonkinlaiseen ihmiskunnan sisäiseen januskasvoisuuteen, jossa paha ei ole kadonnut eikä hyvä lopullisesti voittanut. Tässä yhtyedessä erään valtion politiikkaan sidottuna se on mielestäni hieman löysää ja mihinkään johtamatonta,
Ehkä jotakin pitäisi sanoa identiteettipolitiikasta, jolla sentään on joltinenkin osuus kirjassa. Se on kiinnostavaa, mutta mielestäni Rushdie ei saa siitä irti juuri sen enempää kuin lehdistökään – ”tiesikö Shakespeare olevansa loistava kirjoittaessaan Romeota ja Juliaa kuten elokuva Rakastunut Shakespeare väittää”. Kyllä, lukijatkin haluavat usein tietää miltä kirjailijasta tuntuu kun hän kirjoittaa mestariteosta – mutta jotkut ovat väittäneet, etteivät tiedä kirjoittavansa sellaista, kirjoitushetkellä. Toki Neron kolme poikaa hahmoina edustavat eräänlaisia identiteettien karikatyyrejä.
Onko Kultainen talo oikeastaan vain sivistynyttä viihdettä? Kyllä on, luulisin, sillä kaiken paljoudessa kirjalla on hetkensä, mutta on siinä myös väsyneisyyttä. Hetkittäin se tuottaa iloa lukijalle, toisinaan ei juurikaan. No mutta, pitääkö kirjan tuottaa iloa? En tiedä.
Tietääköhän Rushdiekaan käytyään nyt läpi pitkät pätkät länsimaisen kirjallisuuden ja elokuvan kulttuurihistoriaa. Kannattaako kirja lukea on kysymys, jonka jokainen lukija asettaa eri tavoin. Minä vastaisin luullakseni kyllä, sittenkin vaikken uskokan tämän teoksen jäävän etapiksi kirjallisuudenhistoriaan.