Jenny Erpenbeck: Päivien loppu – entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?

Entä jos Brodyssa, Galitsiassa, silloisessa Itävalta-Unkarissa vuonna 1902 syntynyt pikkutyttö, isoisoäidin maideleh-nimityksellä hellittelemä, ei olisikaan kuollut kahdeksan kuukauden ikäisenä?

Mutta jos esimerkiksi äiti tai isä olisi avannut yöllä ikkunan ja kahmaissut ikkunalaudalta kourallisen lunta ja pannut sen lapsen paidan alle, silloin lapsi olisi saattanut alkaa hengittää, ehkä myös huutaa, joka tapauksessa sydän olisi alkanut taas lyödä, sen iho olisi taas lämmennyt, ja lumi olisi sulanut sen rinnalle. Ehkä olisi tarvittu jokin oivallus, mutta mistä sellainen olisi voinut tulla, sitä äiti ei tiennyt, eikä tiennyt isäkään.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin Päivien loppu kulkee läpi viime vuosisadan viitenä lukuna, ”kirjana”, ja jokaisessa kirjassa, jokaisena ajanjaksona päähenkilö, alun vauva, vuosikymmeniä myöhemmin DDR:ssä arvostettu kirjailija ja poliittinen vaikuttaja, toveri H, viimeisen luvun 90-vuotias rouva Hoffman, kuolee. Väliluvuissa, intermezzoissa, kirjailija herättelee hänet henkiin:

Kaikki olisi kuitenkin voinut mennä aivan toisin.

Kudelmaromaani Päivien loppu

Erpenbeckin viisaasta ja monimerkityksisestä ketjutarinasta, jota kirjan takakannessa kutsutaan kudelmaromaaniksi, rakentuu kuva 1900-luvun väki- ja hirmuvaltaa ja muutoksia täynnä olevasta historiasta. Euroopan muuttuva kartta, juutalaisten kohtalo Itävallassa, Neuvostoliiton valtakoneiston sisäiset ristiriidat ja Stalinin ajan mielivaltaisuudet sekä kahtia jakautunut Saksa kulkevat Päivien lopun kertomuksessa rinnan yksilöiden selviytymis- ja/tai tuhoutumistarinoiden kanssa.

Sytyin Erpenbeckin hienolle tarinalle hitaasti, koska vei aikansa oppia erottamaan pitkään nimettöminä kulkeneet äidit, isoäidit ja isoisoäidit toisistaan ja kenen isästä on milloinkin kysymys. Nimettömyydellä Erpenbeck ikään kuin alleviivaa, miten historian kulussa yksilöt jäävät nimettömiksi, kun he heistä riippumatta ja heiltä kysymättä joutuvat historian virtaan ilman apua. 

Kun sitten vähitellen pääsin keskittymään ja sisään tarinaan, se osoittautui yhdeksi tämän vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Miten tarkasti Erpenbeck piirtää lukijan eteen kuvan, milloin nälästä ja vilusta kärsivästä Wienistä, milloin vankileirien ankeudesta. Ja miten hienosti hän saa lukijan miettimään, mitkä olisivat olleet ne oivallukset, joiden avulla Euroopan historia olisi mennyt toisin.

Erpenbeck kuvaa sekä tarkasti että viitteellisesti

Paljon Erpenbeck jättää myös lukijan itse havaittavaksi ja tulkittavaksi, eniten Kolmannessa kirjassa, jossa Neuvostoliittoon siirtynyt päähenkilö, nyt toveri H.  elää puolueen kaaderina. Hän kokee uuden sosialistisen valtion herättämän toiveikkuuden, valtataistelut, mielivaltaisuudet ja lopulta karkotuksen Siperiaan, jonka ikiroutaan hän joutuu kaivamaan itse oman hautansa.

Erpenbeck ei tarvitse kuin pari sivua kuvatakseen osuvasti, miten valta vaihtui Stalinille.

Oliko Lenin vielä klassikko silloin kun hän lähti hakemaan teetä, ja jo rikollinen, kun hän palasi kuppi kädessään?

Kirjan yhä uudelleen eloon heräävän päähenkilön elämän kulku ei ole suoraviivainen. Hän kuolee milloin sattuman oikusta, milloin selkeiden valintojen seurauksena.  Mutta eipä ole vuosisadan historiakaan suora. Suuvalta Itävalta-Unkari häviää kartalta ja niin häviää vähän myöhemmin myös juutalainen Wien. Työläisten paratiisi Neuvostoliitto taas muuttuu teurastuskoneistoksi.

Kiitos saksankielisen kirjallisuuden suomennoksista

Saksankielistä kaunokirjallisuutta ei todellakaan käännetä suomeksi liikaa. Jukka-Pekka Pajuselle kiitos hienosta suomennoksesta ja Tammen Keltaiselle kirjastolle, että olemme saaneet viime ja tämä vuonna  Erpenbeckin kirjat suomeksi. Saksaksi vuonna 2015 ilmestynyt Mennä, meni, mennyt ilmestyi viime vuonna, ja sen saaman suomalaisen huomion imussa tänä vuonna Päivien loppu (alkuperäisteos ilmestyi Saksassa  vuonna 2012).

Pieni Avain-kustantamo ja sen hyvävainuinen perustaja Anna-Riikka Carlson on kuitenkin löytänyt Erpenbeckin jo 2010-luvun alussa, ja häneltä on suomennettu myös romaanit Vanhan lapsen tarina (Avain 2011) ja Kodin ikävä (Avain 2011). 

Jenny Erpenbeck on palkittu kirjailija

Törmäsin itse ensimmäisen kerran Jenny Erpenbeckin nimeen syksyisellä Saksan matkalla vuonna 2015. Samaan aikaan oli Frankfurtin kirjamessut ja huonolla saksan taidollani seurasin lehdistä, televisiosta ja kirjakauppojen valikoimista, mitkä uudet saksalaiset kirjat puhuttivat. Erpenbeckin Gegen, ging, gegangen jäi mieleen, paitsi korvassa rullaavan nimensä, myös Erpenbeckin kirjasta voittamien palkintojen ansiosta.

Erpenbeck vieraili Turun kirjamessuilla 2016 ja sieltä lukupiirimme saksantaitoinen Minna ”löysi” kirjailijan ja luki Gegen, ging, gegangen -teoksen saksaksi ennen sen suomentamista ja kirjoitti siitä blogiimme.

Jenny Erpenbeckin kuva Katharina Behling.

Jenny Erpenbeck on syntynyt vuonna 1967 Itä-Berliinissä, ja hän on paitsi kirjailija myös oopperaohjaaja. Hän on kirjoittanut sekä romaaneja että näytelmiä, ja monia hänen töitään on palkittu. Päivien loppu ja sen englanninkielinen käännös on voittanut mm. Independent Foreign Fiction Prizen. Lue lisää kirjailijasta tästä wikipedian artikkelista (KLIK).

Unohdus ja aika

Päivien lopun viimeinen, viides kirja on surullisen kaunis. Kokonainen vuosisata, jonka 90 vuotta täyttävä rouva Hoffman kokee ”pakottaneensa käsivarsilleen”, on päättymässä. On jäähyväisten ja tilinpäätöksen aika.

Me päätimme tehdä kaiken.
Ja sitten siinä kävi niin surkeasti.
Me yritimme tehdä kaiken, mutta teimme sen väärin.

Dementoitunut äiti elää jo tulevassa ja hänen poikansa, joka on juuri palannut Wienistä, on valinnut antiikkikaupasta tuliaislahjaksi miniatyyrimaalauksen keisari Wilhelm II:sta ja keisari Franz Josephista liittolaisina. In Treue fest, Luottamuksessa lujat on taulun nimi.

Kaksi keisaria, Saksan Wilhelm II ja Itavalta-Unkarin Franz Joseph, n. vuonna 1905, silloin kun vuosisata oli vasta alussa ja he Euroopan ja maailman valtiaita.

Kaupassa olisi ollut myös jotakin rouva Hoffmannin suvulle kuulunutta, jota poika ei tiennyt eikä osannut tuliaiseksi valita: isoisoäidin pöytäkello, joka ei näytä aikaa oikein mutta lyö jokaisen tunnin, ja Goethen kootut teokset.

On kuin Erpenbeck lopulla kertoisi, miten valtiot sortuvat, rajat liikkuvat ja vallat murtuvat, mutta jokin pysyy: eurooppalainen sivistys ja Goethe sen symbolina, ja aika joka kuluu.

—miten aika kuluu nyt, kun on jo lopullisesti myöhäistä.”

  • Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
  • Tammi 2020
  • Alkuperäisteos Aller Tage Abend , 2012
  • Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen
  • Äänikirja 6 t 45 min
  • lukija Meri Nenonen
  • Arvio:

Rating: 4.5 out of 5.

Kirjan lainasin kirjastosta.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *