Anna Burns: Maitomies – Booker-voittajassa väkivalta ja epäluulot myrkyttävät yhteisön ja yksilöt

Eikö taivas olekaan vain sininen?

   ”Oletteko siis sitä mieltä”, opettaja kysyi aplodien laannuttua, ”että taivas voi olla vain sininen?”
   ”Taivashan on sininen”, sanoimme. ”Minkä muun värinen se muka voisi olla?”

Anna Burnsin Maitomies kuvaa yhteisöä, jossa on ja saa olla vain yksi totuus. Se, joka on opittu jo aikojen alussa. Niinpä ranskan kielen opettajan väittämää, että taivaassa pystyy näkemään lukemattomia värejä, ei hyväksytä, ei vaikka silmien edessä läikehtii auringonlaskun värittämä monivärinen taivas.

Kun taivaalla oli sukupolvi toisensa jälkeen, miespolvi toisensa jälkeen, naispolvi toisensa jälkeen, vuosisatojen ja -tuhansien ajan ollut virallisesti vain yksi väri ja epävirallisesti kolme, värikästä taivasta ei voinut noin vain sallia.”

Paikoilla ja henkilöillä ei ole nimiä

Olin lukenut kirjaa pitkälle, kun havahduin siihen, että Maitomiehen tapahtumapaikalla ei kirjassa ole nimeä. Anna Burns on syntynyt Pohjois-Irlannissa, Belfastissa, ja sinne myös kirjan kaikki koordinaatit osuvat, tarkemmin 70-luvulle, aikaan josta käytetään englanniksi nimitystä The Troubles. Pohjois-Irlannin konflikti ja levottomuudet eri väestöryhmien ja valtiota edustavien joukkojen kesken olivat pahimmillaan 1969-76, mutta väkivaltaisuudet jatkuivat 90-luvulle asti ja aika ajoin uusiutuvat yhä.

Nimeä ei ole päähenkilölläkään, 18-vuotiaalla nuorella naisella, josta perheessä käytetään nimitystä keskisisko tai keskitytär, erotuksena ensimmäisestä siskosta, toisesta siskosta, kolmannesta siskosta ja kolmesta häntä nuoremmasta siskosta, joista käytetään yhteisnimitystä pikkusiskot. Kymmenlapsisen perheen isän oli vaikea muistaa lastensa nimiä, ja niinpä hän käytti heistä järjestysnumeroita. Tapa osoittautui käytännölliseksi ja yleistyi koko perheen puheeseen.

Ilman nimiä ovat lähes kaikki muutkin henkilöt: päähenkilö on ehkä-poikaystävälle ehkä-tyttöystävä, Joku McJoku taas haluaisi olla hänen poikaystävänsä, on atomipommipoika ja tablettityttö.

Nimeämättömyys korostaa tapahtumien universaaliutta. Yhteisö voisi olla muukin väkivallan ja vainoharhaisuuden sairastuttama paikka, Lähi-idässä, entisen Jugoslavian alueella 90-luvulla, Suomessa 1918 …

’Meidän puoli ja ne tien toisella puolella

Yhteisöä leimaa poliittinen ja uskonnollinen jako kahteen, joka tiivistyy sanoihin ’me’ ja ’ne’.  ”Niitten puoli teki sen” tai ”meidän puoli teki sen” sanottiin, kun pommi räjähti tai joku tapettiin.  Käypiä ilmaisuja olivat myös ’tien toinen puoli’. Emämaa oli ’vettentakainen’ ja naapurimaa ’rajantakainen’.

Jako kahteen ulottui kaikkeen, myös ”meidän puolella” sallittuihin ja kiellettyihin nimiin, tv-ohjelmiin jne.

Oli ruokia ja juomia. Oikeaa voita. Väärää voita. Lojaalia teetä. Petturien teetä. Oli ”meidän kauppoja” ja ”niitten kauppoja”. Paikannimiä. Kouluja. Rukouksia. Virsiä. Tiettyjen sanojen lausumistapoja. Työpaikkoja. ja tietysti bussipysäkkejä. Jokainen otti poliittisesti kantaa aina johonkin mennessään, aina jotain tehdessään, tahtomattaankin.”

Puolisotilaalliset joukot molemmin puolin, valtion puolustajat ja irtautujat, valtaapitävän valtion joukot ja poliisi hallitsivat yhteisöä pelolla ja väkivallalla. Burns luo melkein dystopiaa muistuttavan kuvan kameratarkkailusta ja puoliautioista kaupunginosista, ”kymmenen minuutin alueesta”, jonka kaikki haluavat kiertää.

Sairas yhteisö sairastuttaa

Maitomies, joka ei ole oikea maitomies, mutta siksi häntä kutsutaan, alkaa vainota minäkertojaa. Hän ilmestyy valkoisella autollaan nuoren naisen tielle milloin missäkin, tuntuu tietävän kaiken naisesta. Ja vaikkei mies sitä suoraan sanokaan, nainen tietää, että mies on ihastunut häneen. Maitomies vihjailee uhkaavasti ja antaa ymmärtää, että voisi vahingoittaa ehkä-poikaystävää ellei nuori nainen toimisi kuten hän haluaa. Miehen tuntevat kaikki, hän on merkittävässä asemassa irtautujissa, ja naista huomattavasti vanhempi ja perheellinen.

Mitään ei varsinaisesti tapahdu, mutta huhut ja tarinat lähtevät liikkeelle. Niissä naisesta tehdään Maitomiehen rakastajatar. Naisessa on muutakin yhteisön silmissä epäilyttävää. Hän lukee kävellessään, ja vanhoja, 1800-luvun kirjoja, sillä ”hän ei pidä 1900-luvun kirjoista,koska ei pidä 1900-luvusta”, omasta ajastaan.

Tapa oli muiden mielestä luonnoton ja vaarallinen, vastuuntunnotonkin, sillä nenä kirjassa keskisisko ei pysty olemaan valpas ja tarkkailemaan ympäristöä. Ja sitä yhteisön asukkailta edellytettiin. Heitä tarkkailtiin, valvontakamerat räpsyivät ja sala-ampujat vaanivat, jossakin saattoi räjähtää pommi. Tästä kaikesta keskisisko ei halunnut tietää ja hautasi nenänsä kirjoihin.

Mukautuako yhteisön vaatimuksiin?Hylätäkö autohullu, mutta pehmeä ja muista miehistä poikkeava, jopa auringonlaskua ihaileva ehkä-poikaystävä, jonka henkeä Maitomies joukkoineen tytön takia uhkaa? Ryhtyäkö Maitomiehen naisystäväksi, koska kaikki jo valmiiksi ajattelevat, että hän sitä on? Yhteisön ja oman perheen paine on kova, ja nainen ahdistuu yhä enemmän. Hän sulkeutuu eikä vastaa kysymyksiin, ja se vain pahentaa tilannetta.

Tarinan Maitomies on myyttinen hamo, joka edustaa syvälle yhteisöön juurtunutta pahuutta, vihaa ja epäluuloa, joka viettelee ja pakottaa yksilön toisensa jälkeen , sukupolvesta toiseen valtaansa.

Burnsin tyyli on omaleimaista

Siirsin pitkään Maitomiehen lukemista. Ylipitkät kappaleet ja täydet sivut yhdistettynä ahdistavaksi ennakoimaani sisältöön näyttivät ylivoimaisilta. Vaikkei Maitomies mikään yhdessä yössä ahmittava romaani olekaan, Anna Burnsin teksti on kiehtovaa ja tarina koukuttaa. Hänen tyylinsä on omaleimaista, kerrontaan yhdistyy myös hymyilyttäviä yksityiskohtia ja sanoilla leikittelyä. Nimitys Joku McJoku (alkuperäistekstissä Somebody McSomebody) hymyilytti minua joka kerta, vaikkei henkilöhahmo ollut tippaakaan miellyttävä.

Puolisotilaallisten joukkojen ja erilaisten urkintakoneistojen rinnalla Burns kuvaa myös vanhoillisen yhteisön roolimalleja ja miten alistettu oli naisen asema 70-luvun katolisessa (ja varmasti myös protestanttisessa) Pohjois-Irlannissa. Naisista löytyy kuitenkin myös se voima, joka nousee väärinkäytöksiä vastaan.

Maitomies on myös tarina rakastamisen vaikeudesta. ”Väärän” puolison naiminen on riipaiseva esimerkki siitä, miten kahtiajako ja väkivaltaisuudet ovat yhteisön sairastuttaneet. Mahdollista surua ja pettymystä vältettiin valitsemalla aviopuolisoksi joku, jota ei rakastanut, sillä se, jota oikeasti rakasti saatettiin tappaa tai hän saattoi kuolla pommi-iskussa. Vähemmällä selvisi, kun silloin suru olisi ollut moninkertainen.

Pohjois-Irlannissa syntynyt Anna Burns muutti Lontooseen vuonna 1987. Nykyisin hän asuu Sussexissa. Myös hänen esikoiskirjansa No Bones sijoittuu myös Belfastiin Pohjois-Irlannin levottomuuksien aikaan. Kuvakaappaus Man Booker Prize -palkintojenjaosta.

Anna Burns on syntynyt 1962 ja kasvanut Belfastissa työväenluokkaisella ja katolisella alueella. Hän on kertonut, että Maitomiehen taustalla ovat hänen omat kokemuksensa: ”Kasvoin paikassa, joka oli täynnä väkivaltaa, hävitystä ja vainoharhaisuutta. Se oli maailma, jossa ihmiset yrittivät selvitä niin hyvin kuin voivat.” 

Maitomies palkittiin Man Booker -palkinnolla vuonna 2018. Osuin olemaan Lontoossa muutama päivä ennen palkinnon julkistamista ja osallistuin lyhytlistalaisten lukuiltaan Royal Festival Hallissa. Myös palkintojuhlasta, jota seurasimme tv:n kautta, on juttu blogissa.

Anna Burns signeeraa kirjaansa Man Booker Prize -lukuillan jälkeen.

Mutta miksi kaupunkia ei ollut nimetty Belfastiksi eikä henkilöillä ollut nimiä? Anna Burns vastasi Booker-palkinnonjakoa edeltävässä lukuillassa, että hän halusi suojata todellisia henkilöitä mutta myös korostaa sitä, että yhteisö on merkityksellisempi kuin yksilöt. ”Kirja ei vain toiminut nimien kanssa. Aluksi yritin nimiä muutaman kerran, mutta kerronnasta tuli raskasta ja elotonta eikä se liikkunut ennen kuin heitin nimet pois. Joskus kirja itse heitti ne pois.” Anna Burns korosti, että hänelle tärkeintä on fiktion sisäinen logiikka, ei sen suhde todellisuuteen.

Kirjan sain kustantajalta. Kiitos Docendo hienon kirjan julkaisemista suomeksi.

  • Anna Burns: Maitomies
  • Docendo 2019
  • Englanninkielinen alkuteos Milkman, 2018
  • Suomentanut Laura Jänisniemi
  • ISBN 978-952-291-659-4
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️ ja puoli

Muita blogissamme esiteltyjä Booker-voittajia:
Vuonna 2017 Booker Prize -palkinnon voitti George Saundersin Lincoln in the Bardo.
Hilary Mantel voitti palkinnon 2009 (Susipalatsi) ja 2012.
Arundhati Royn Joutavuuksien jumala oli voittaja vuonna 1997.
Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta voitti palkinnon 1989.

Vastaa