Elizabeth Strout: Olive Kitteridge – elämästä ja pettymyksistä, riipaisevasti ja kauniisti

”Hirveä nainen”, joku kirjoitti Facebookin Kirjallisuuden ystävien ryhmässä tarkoittaen Elisabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge nimihenkilöä. Ei Olive hirveä ole, vaikkei hänestä ensimmäisenä tulekaan mieleen käyttää sellaisia adjektiiveja kuin miellyttävä tai ystävällinen. Hän on suorapuheinen tahdittomuuteen asti, kova ja usein käytökseltään arvaamaton. Hänen oppilaansa ja poikansakin pelkäsivät häntä, ja lempeä aviomies Henry tunsi vaimosta ”huokuvan synkeyden”. Mutta kyllä Olivekin välittää ja haluaa auttaa. Poikaansa hän rakastaa ja itkee anorektisen tytön puolesta. Hän ei vain osaa näyttää myönteisiä ja lämpimiä tunteitaan.

… minun sisimmässäni asuu synkkyys, joka nousee joskus pintaan kuin mustekalan pää ja sylkee mustuutta lävitseni. En minä ole halunnut olla tällainen, mutta jumala auttakoon, minä olen rakastanut poikaani.”

Matematiikan opettaja Olive ei ole tarinan päähenkilö perinteisessä mielessä, vaikka onkin lainannut kirjalle nimensä. Elizabeth Stroutin edellisen suomennetun kirjan Kaikki on mahdollista tapaan Olive Kitteridgekin koostuu itsenäisistä tarinoista, 13 novellista, joita yhdistää pieni rannikkokaupunki Crosby Mainessa. Niitä sitoo yhteen myös Olive, jolla on jonkinlainen rooli kaikissa tarinoissa, muutamissa myös päärooli. Oliven voi mieltää kuin pikkukaupungin ”hengeksi”, jonka kautta tapahtumat suodattuvat.

Kirjan tarinoissa on enemmän tai vähemmän kyse rikkinäisistä ihmisistä ja/tai rikkinäisistä suhteista. Suljettujen verhojen takana kytee vuosien viha ja puhumattomuus aviopuolisoiden välillä. Yksinäisyyttä helpotetaan sala- ja rinnakkaisrakkauksilla, joskus vaihtoehtoa etsitään äärimmäisistä keinoista. Lohtua yksinäisyyteen tuovat donitsit, itselle ja koiralle ostetut. Vaikka episodit ovat täynnä menetyksiä, murhetta ja kohtaamattomuutta, Strout pystyy kirjoittamaan niin, että myötätunto voittaa ahdistuksen.

Nousuvesi on yksi kokoelman hienovireisimmistä tarinoista. Sen päähenkilö Kevin, tarinan tapahtuma-aikaan jo eläkkeellä olevan Olive Kitteridgen entinen oppilas, palaa lapsuuden kotikaupunkiinsa. Olive tunnistaa autossa istuvan Kevinin ja kutsuttaa itsensä sisään, vaikkei Kevin haluaisikaan tavata ketään. Hetkissä, jotka Olive ja Kevin viettävät autossa merta ja sen kuohuja katsellen ja näennäisesti vain kuulumisia vaihtaen, ovat mukana Kevinin ja myös Oliven raskaat lapsuuden kokemukset. Kevinin sisäinen myrsky rinnastuu kuohuvaan mereen ja siitä pelastumiseen.

Kevin huomasi jälleen pitävänsä rouvan äänestä. Hän näki tuulilasin läpi että aallot kohosivat korkeampina, löivät sataman reunaan niin kovaa että pärskeet lensivät ja satoivat sitten raukeasti alas, vesipisarat siivilöityivät tummien pilvien raosta yhä paistavan auringon säleiden lomitse. Hänen päänsä alkoi tuntua yhtä tyrskeiseltä kuin edessä kuohuva meri. Älkää lähtekö, hän sanoi mielessään rouva Kitteridgelle. Älkää menkö.” (Nousuvesi)

Oliven oma tragedia on suhde ainoaan lapseen, Christopheriin, jolle Henry ja Olive ovat rakentaneet talon lähelle omaansa. Jo keski-ikäisenä poika, jalkahoitaja, menee naimisiin, mutta miniä Suzanne, muualta muuttanut ja rikkaasta perheestä lähtöisin oleva lääkäri, ei ole sellainen vaimo, jonka Olive pojalleen toivoisi. Kaikkitietäväksi itsensä kuvitteleva kaupunkilainen, joka ei erottanut krasseja petunioista.

Christopherin häissä Olivella oli leninki, jonka vihertävään kankaaseen oli painettu isoja vaaleanpunaisia pelargonioita. Oliven mielestä se oli juuri häihin sopiva eikä hautajaisvaate, jollaisiin morsiamen perheen jäsenet hänen mielestään olivat pukeutuneet. Häntä loukkasi, kun hän kuuli miniän arvostelevan asuaan.

Olive on iso nainen. Hän tietää sen itsekin, mutta ei hän ole aina ollut iso, eikä hän ole vieläkään oikein tottunut siihen. Pitkä hän on toki aina ollut ja tuntenut itsensä usein kömpelöksi, mutta isoksi hän muuttui vasta ikääntyessään. Hänen nilkkansa ovat turvoksissa, hartiat pyöristyneet, niska paksu, ja ranteet ja kädet näyttävät muuttuneen miehisiksi. Muutos vaivaa Olivea – totta kai se vaivaa, joskus kun hän on yksin, se vaivaa erityisen paljon. Mutta ei hän enää elämän tässä vaiheessa aio luopua ruoan suomasta lohdusta, ja juuri nyt se tarkoittaa että hän näyttää lihavalta, nukkuvalta hylkeeltä, joka on kiedottu jonkinlaiseen harsovaippaan. (Pieni säväys)

Pian häiden jälkeen pojan huolella vaalittu talo ja puutarha myydään ja Christopher ja Suzanne muuttavat Kaliforniaan. Olive ja Henry jäävät kaipaamaan ainokaistaan ja yhteydenottoja, jotka ovat harvassa. Katastrofiin päättyy myöhemmin myös leskeytyneen Oliven vierailu poikansa uuden perheen luona. On sanottu ääneen asioita, jotka ovat tosia mutta loukkaavat.

Elizabeth Strout kuvaa Olivessa ja monissa muissa kirjan henkilöissä vanhenevaa avioparia, etäisyyttä ja läheisyyden pelkoa, joka vieraannuttaa toisistaan. Paljaasti ja kauniisti hän pystyy kuvamaan myös vanhenevan, yksinäisen ihmisen kaipuuta toisen luo.

…mitäpä nuoret tiesivät. He eivät tienneet että muhkuraiset, ikääntyneet ja ryppyiset himoitsivat toisiaan yhtä lailla kuin nuoret ja kiinteät, että rakkautta ei sopinut heittää hukkaan huolettomasti, niin kuin se olisi torttu lautasella, jonka toiset panisivat kiertämään. Ei, jos rakkautta oli saatavilla, se valittiin tai jätettiin valitsematta. Ja jos Oliven lautanen oli ollut täynnä Henryn hyvyyttä ja hän oli havainnut sen taakaksi, oli näpäytellyt siltä murusia aikoinaan, se johtui vain siitä, ettei hän tiennyt mitä olisi pitänyt tietää: että päivä toisensa perään tuhlaantui palaamatta. (Joki)

Olive Kitteridgen tarinaan pohjautuva samanniminen, neliosainen tv-sarja valmistui vuonna 2014. Frances McDormand esittää sarjassa Oliven roolin, ja hienosti esittääkin. McDormand ei ulkoisesti ole niin suuri ja romuluinen kuin kirjassa kuvattu Olive, mutta Henryä esittävä Richard Jenkins vastaa yksi yhteen kirjan mielikuvaa lempeästä ja kiltistä Henrystä. Sarjan voi katsoa HBO:lta. Myös Yle on esittänyt sarjan, mutta enää se ei löydy Yle Areenasta.

Elizabeth Strout on kirjoittanut Olive Kitteridgelle myös jatko-osan Olive, again, joka ilmestyi vuonna 2019. Siinä palataan samaan Mainen pikkukaupunkiin, jonka elämää seurataan taas erillisissä, Oliven yhdistämissä novelleissa. Vielä kirjaa ei ole suomennettu. Sen sijaan Stroutin ensimmäinen romaani, vuonna 1998 ilmestynyt Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle) on ilmestynyt nyt elokuussa uusintapainoksena.

Lue blogistamme jutut kahdesta muusta Elizabeth Stroutin teoksesta:

Nimeni on Lucy Barton
Kaikki on mahdollista