Delia Owens: Suon villi laulu – itkettävän ihana vai höttöistä huttua?

Kuva: Pirjo Helenius-Viitamäki

Olenpa iloinen, että noudatin tapaani olla lukematta mitään ennakkoarviointeja tai edes kirjan takakantta, niin pääsin vain heittäytymään Suon villi laulu -teoksen vetävään tarinaan!

Delia Owensin Suon villi laulu valikoitui Kirsin Book Clubin syyskuun kirjaksi, sillä jo alkukesästä kirja-alan tutut kertoivat, että nyt on tulossa teos, joka on ollut aivan käsittämätön myyntimenestys. Kyseessä on 69-vuotiaan amerikkalaisnaisen esikoisromaani, joka kertoo Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvan tytön kasvutarinan.

Suon villi laulu on keikkunut New York Timesin luetuimpien kirjojen listalla tällä hetkellä jo 106 viikkoa ja oli Amazonin vuoden 2019 kirjalistan ykkönen. Myyntimäärissä ollaan kai jossain kuudessa miljoonassa.

Kirsi avasi lukupiirikeskustelun perinteisesti eli avaamalla syysiltaan valoa tuoneen lukulamppumme. Vieressä Minna piti huolta etäyhteyksistämme.
Takaako kirjan menestys sen, että se on hyvä?

Heti voi todeta, että Suon villi laulu oli jälleen erinomainen valinta lukupiirikirjaksi, sillä meidän mielipiteemme jakautuivat melkoisesti.

Sanoin tyttärelle, että älä nyt tule häiritsemään, sillä mun täytyy saada itkeä ihan rauhassa. Kirja oli niin ihana! Runollinen, todella kaunista kerrontaa yksinäisyydestä, luonnosta, linnuista – meni todella tunteisiin!

Useampi oli kaivanut nenäliinat esiin lukiessaan pienen Kya-tytön selviytymisestä onnettomissa olosuhteissa yksin ilman vanhempia ja sisaruksia. Päivittelimme, että eikö amerikkalainen yhteiskunta todellakaan pidä huolta heikoimmistaan, sillä tarinan alku sijoittuu 1950-luvulle eikä satojen vuosien taakse.

No, skeptisimmät meistä näkivät Kyan tilanteessa samoja elementtejä kuin Peppi Pitkätossussa, Tarzanissa ja Viidakkokirjan Mowglissa. Kyan täytyi olla ihmetyttö, muutoin hän ei olisi kyennyt pärjäämään yksinään.

Minna kuvasi Suon villi laulu -kirjan hämäläisellä suolla
Suon villi laulu -kirjan juoni ilman juonipaljastuksia

Kirja alkaa vuodesta 1952, jolloin kuusivuotias Kya näkee ”äitinsä kävelevän hiekkaista pihapolkua korkokengät jalassa, pitkässä ruskeassa hameessa, jonka vekkihelma näykki nilkkoja.” Seuraavaksi lähtevät vanhemmat sisarukset ja Kya jää yksin juopon isänsä kanssa. Nenäliinat on parasta olla valmiina siis alkusivuilta asti.

Kyan varttuessa luonnon keskellä on hänen ihmiskontaktinsa vähäiset. Läheisen kylän asukkaat kutsuvat Kyaa ”rämelikaksi”. Heidän oletusarvonsa on, että suoalueella asuvat valkoiset ovat kaikki roskasakkia, joista ei ole mitään hyvää odotettavissa. Onneksi on bensa-aseman Jumpin vaimoineen, niin jotain inhimillistä lämpöä mahtuu Kyan elämään.

Teini-iässä kuvioon astuu kaksikin nuorta miestä, jotka hurmaantuvat kauniiksi kasvaneesta luonnonlapsesta. Oli suhteet vilpittömiä tai taka-ajatuksia hautovia, niin onnenhetkien lisäksi niihin liittyy kipua ja surua. Tässä kohdassa kirjan tyyli on kuin teinien viihderomaanista.

Piia oli emäntänä leiponut lukupiirille mm. omenapiirakan.

Yhtäläisyyttä löytyy myös Tara Westoverin Opintiellä-kirjan kanssa. Kyan opintie hipoo uskottavuuden rajoja, mutta kaunokirjallisuudessa kaikki on tietenkin mahdollista ja sallittua.

Koko ajan nuoruuskuvauksen kanssa vuorottelevat luvut, jotka kertovat vuoden 1969 tapahtumista. Pikkukylää on kohdannut murhenäytelmä: kylän kultapoika löytyy kuolleena. Hän on ilmeisesti pudonnut hylätystä palotornista, mutta miksi ihmeessä hän olisi kiivennyt sinne keskellä yötä ja miksi tornista tai ympäristöstä ei löydy mitään jälkiä, ei edes kultapojan omia?

Tapahtumia vatvotaan pitkään ja lopulta päädytään oikeussaliin. Oikeudenkäynnin kuvaus tuo vahvasti mieleen Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen.

Kuva: Pirjo Helenius-Viitamäki

Lukiessa täytyi oikein pidätellä, kun pelkäsin, että kirja loppuu. Pitkästä aikaa kirja, jota olen suositellut kaikille!

Meistä kaikki eivät ihastuneet viihdekirjamaiseen tarinaan:

Minusta Suon villi laulu oli liian amerikkalainen kirja, sellaista naiivia hapatusta. Aivan liikaa sadunomaisuutta minun makuuni.

Toisaalta moni odotti vielä enemmän kauheuksia. Aivan kuin ilmassa olisi leijunut vielä pahempia tapahtumia, jotka yllättävät yksinäisen Kyan.

En ollut aluksi innostunut, teksti oli mielestäni melkoista melodraamaa. Kirjan loppu oli kuitenkin mielestäni NEROKAS ja käännytti minut kirjan suosittelijaksi!

Kuva: Pirjo Helenius-Viitamäki
Luontokuvaus valloitti kaikki

Vaikka olimme lukupiirissä kovin eri mieltä kirjan tarinasta, niin Delia Owensin luontokuvaukset saivat kaikilta hehkutusta. Hän on eläintieteilijä, joka on viettänyt lapsuutensa lomat kirjan kuvaamissa maisemissa. Nyt hän asuu Idahon vuoristoalueella. Avioliittonsa aikana hän työskenteli parikymmentä vuotta Afrikassa ja kirjoitti miehensä kanssa teoksia heidän tutkijaelämästään.

Kuten huomaat, jutussa on kirjaa kuvattuna suomalaisille soilla. Totesimme, että ilmeisesti Pohjois-Carolinan suo tai räme tai marskimaa on melko erilainen alue kuin meidän suomme. Mielikuvissamme näimme paljon kaislikkoa ja puunjuuria. Tosin joidenkin mielikuvamaailmaan olivat lukiessa tupsahtaneet Nick Nolte Vuorovetten prinssistä (Prince of Tides) tai Kevin Costner Viesti mereltä -leffasta (Message in a Bottle) eli selvästi luonto toi mukaan myös charmikkaita miehiä!

Sasu lähetti suokuvan Pyhätunturilta. Kirja oli luettu jo ennen lomaa.

Luontokuvausta on kirjassa paljon. Delia Owens on itse jo pikkutyttönä äitinsä kanssa tutustunut alueeseen. Hän kirjoittaa sivuillaan, että valitsi juuri Pohjois-Carolinan marskimaan tapahtumapaikaksi, sillä ajatteli, että siellä lapsen olisi mahdollista selviytyä yksin. Poimittavaa ravintoa on runsaasti tarjolla ja lämpötila on aina siedettävä.

Luontokuvaukset herättivät meissä halua vaellukselle ja jopa oleiluun erakkomökissä Kyan tavoin. Tosin kuultiin myös kommentteja siitä, kuinka sulkia ja simpukoita alkoi kirjan sivuilla olla jo turhan paljon.

Kävimme keskustelua myös etäyhteyksien päässä olevien lukupiiriläisten kanssa.
Tähtiä kolme puolesta viiteen

Kun tuli kirjan arvioinnin aika, niin enemmistö eli kahdeksan nosti peukkunsa ylös ja viisi jäi semiin. Viittä tähteä puolustivat ne, joilla kirja oli puhutellut vahvasti tunnetasolla ja kolmeen ja puoleen jäivät ne, joiden mielestä Suon villi laulu on liian sadunoloinen omaan makuun. Yhteisesti taivuimme neljään tähteen.

Lopuksi vielä keskustelimme kirjan nimestä. Suon villi laulu oli meistä kaunis ja runollinen nimi, vaikka veikin ajatukset suomalaiselle, upottavalle suolle. Englanniksi kirjan nimi on Where the Crowdads Sing, joka on sanonta. Crowdad vastaa suomalaista rapua.

Pöydän ympärillä oikealta Piia Fredriksson, Eija Rintala-Murtoaro, Airi Vilhunen, Marja Castrén, Minna Väisälä, Titti Mustakallio, Pirjo Helenius-Viitamäki, Päivi Jääsaari ja Maija-Riitta Mustonen. Etänä mukana olivat Liisa Honkavaara, Heli Arantola ja Varpu Olsonen. Kuvan otti Kirsi Ranin.
Kirjan tiedot ja muita arvioita
  • Delia Owens: Suon villi laulu
  • Where the Crowdads Sing (2018)
  • Kustantaja WSOY (2020)
  • Suomentaja Marja Lyytinen
  • Kirjan kansi: Na Kim
  • Äänikirjan (13 h 22 min) lukija: Sanna Majuri
  • Arvio:

Rating: 4 out of 5.
Delia Owens

Kirjaa on käsitelty mm. seuraavissa kirjablogeissa:

Suon villi laulu oli Kirsin Book Clubin 118. lukupiirikirja. Katso koko LISTA.

Kommentit
  1. Leena Hovi
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Tea
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Kommentoi