Delia Owens: Suon villi laulu – itkettävän ihana vai höttöistä huttua?
Olenpa iloinen, että noudatin tapaani olla lukematta mitään ennakkoarviointeja tai edes kirjan takakantta, niin pääsin vain heittäytymään Suon villi laulu -teoksen vetävään tarinaan!
Delia Owensin Suon villi laulu valikoitui Kirsin Book Clubin syyskuun kirjaksi, sillä jo alkukesästä kirja-alan tutut kertoivat, että nyt on tulossa teos, joka on ollut aivan käsittämätön myyntimenestys. Kyseessä on 69-vuotiaan amerikkalaisnaisen esikoisromaani, joka kertoo Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvan tytön kasvutarinan.
Suon villi laulu on keikkunut New York Timesin luetuimpien kirjojen listalla tällä hetkellä jo 106 viikkoa ja oli Amazonin vuoden 2019 kirjalistan ykkönen. Myyntimäärissä ollaan kai jossain kuudessa miljoonassa.
Takaako kirjan menestys sen, että se on hyvä?
Heti voi todeta, että Suon villi laulu oli jälleen erinomainen valinta lukupiirikirjaksi, sillä meidän mielipiteemme jakautuivat melkoisesti.
Sanoin tyttärelle, että älä nyt tule häiritsemään, sillä mun täytyy saada itkeä ihan rauhassa. Kirja oli niin ihana! Runollinen, todella kaunista kerrontaa yksinäisyydestä, luonnosta, linnuista – meni todella tunteisiin!
Useampi oli kaivanut nenäliinat esiin lukiessaan pienen Kya-tytön selviytymisestä onnettomissa olosuhteissa yksin ilman vanhempia ja sisaruksia. Päivittelimme, että eikö amerikkalainen yhteiskunta todellakaan pidä huolta heikoimmistaan, sillä tarinan alku sijoittuu 1950-luvulle eikä satojen vuosien taakse.
No, skeptisimmät meistä näkivät Kyan tilanteessa samoja elementtejä kuin Peppi Pitkätossussa, Tarzanissa ja Viidakkokirjan Mowglissa. Kyan täytyi olla ihmetyttö, muutoin hän ei olisi kyennyt pärjäämään yksinään.
Suon villi laulu -kirjan juoni ilman juonipaljastuksia
Kirja alkaa vuodesta 1952, jolloin kuusivuotias Kya näkee ”äitinsä kävelevän hiekkaista pihapolkua korkokengät jalassa, pitkässä ruskeassa hameessa, jonka vekkihelma näykki nilkkoja.” Seuraavaksi lähtevät vanhemmat sisarukset ja Kya jää yksin juopon isänsä kanssa. Nenäliinat on parasta olla valmiina siis alkusivuilta asti.
Kyan varttuessa luonnon keskellä on hänen ihmiskontaktinsa vähäiset. Läheisen kylän asukkaat kutsuvat Kyaa ”rämelikaksi”. Heidän oletusarvonsa on, että suoalueella asuvat valkoiset ovat kaikki roskasakkia, joista ei ole mitään hyvää odotettavissa. Onneksi on bensa-aseman Jumpin vaimoineen, niin jotain inhimillistä lämpöä mahtuu Kyan elämään.
Teini-iässä kuvioon astuu kaksikin nuorta miestä, jotka hurmaantuvat kauniiksi kasvaneesta luonnonlapsesta. Oli suhteet vilpittömiä tai taka-ajatuksia hautovia, niin onnenhetkien lisäksi niihin liittyy kipua ja surua. Tässä kohdassa kirjan tyyli on kuin teinien viihderomaanista.
Yhtäläisyyttä löytyy myös Tara Westoverin Opintiellä-kirjan kanssa. Kyan opintie hipoo uskottavuuden rajoja, mutta kaunokirjallisuudessa kaikki on tietenkin mahdollista ja sallittua.
Koko ajan nuoruuskuvauksen kanssa vuorottelevat luvut, jotka kertovat vuoden 1969 tapahtumista. Pikkukylää on kohdannut murhenäytelmä: kylän kultapoika löytyy kuolleena. Hän on ilmeisesti pudonnut hylätystä palotornista, mutta miksi ihmeessä hän olisi kiivennyt sinne keskellä yötä ja miksi tornista tai ympäristöstä ei löydy mitään jälkiä, ei edes kultapojan omia?
Tapahtumia vatvotaan pitkään ja lopulta päädytään oikeussaliin. Oikeudenkäynnin kuvaus tuo vahvasti mieleen Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen.
Lukiessa täytyi oikein pidätellä, kun pelkäsin, että kirja loppuu. Pitkästä aikaa kirja, jota olen suositellut kaikille!
Meistä kaikki eivät ihastuneet viihdekirjamaiseen tarinaan:
Minusta Suon villi laulu oli liian amerikkalainen kirja, sellaista naiivia hapatusta. Aivan liikaa sadunomaisuutta minun makuuni.
Toisaalta moni odotti vielä enemmän kauheuksia. Aivan kuin ilmassa olisi leijunut vielä pahempia tapahtumia, jotka yllättävät yksinäisen Kyan.
En ollut aluksi innostunut, teksti oli mielestäni melkoista melodraamaa. Kirjan loppu oli kuitenkin mielestäni NEROKAS ja käännytti minut kirjan suosittelijaksi!
Luontokuvaus valloitti kaikki
Vaikka olimme lukupiirissä kovin eri mieltä kirjan tarinasta, niin Delia Owensin luontokuvaukset saivat kaikilta hehkutusta. Hän on eläintieteilijä, joka on viettänyt lapsuutensa lomat kirjan kuvaamissa maisemissa. Nyt hän asuu Idahon vuoristoalueella. Avioliittonsa aikana hän työskenteli parikymmentä vuotta Afrikassa ja kirjoitti miehensä kanssa teoksia heidän tutkijaelämästään.
Kuten huomaat, jutussa on kirjaa kuvattuna suomalaisille soilla. Totesimme, että ilmeisesti Pohjois-Carolinan suo tai räme tai marskimaa on melko erilainen alue kuin meidän suomme. Mielikuvissamme näimme paljon kaislikkoa ja puunjuuria. Tosin joidenkin mielikuvamaailmaan olivat lukiessa tupsahtaneet Nick Nolte Vuorovetten prinssistä (Prince of Tides) tai Kevin Costner Viesti mereltä -leffasta (Message in a Bottle) eli selvästi luonto toi mukaan myös charmikkaita miehiä!
Luontokuvausta on kirjassa paljon. Delia Owens on itse jo pikkutyttönä äitinsä kanssa tutustunut alueeseen. Hän kirjoittaa sivuillaan, että valitsi juuri Pohjois-Carolinan marskimaan tapahtumapaikaksi, sillä ajatteli, että siellä lapsen olisi mahdollista selviytyä yksin. Poimittavaa ravintoa on runsaasti tarjolla ja lämpötila on aina siedettävä.
Luontokuvaukset herättivät meissä halua vaellukselle ja jopa oleiluun erakkomökissä Kyan tavoin. Tosin kuultiin myös kommentteja siitä, kuinka sulkia ja simpukoita alkoi kirjan sivuilla olla jo turhan paljon.
Tähtiä kolme puolesta viiteen
Kun tuli kirjan arvioinnin aika, niin enemmistö eli kahdeksan nosti peukkunsa ylös ja viisi jäi semiin. Viittä tähteä puolustivat ne, joilla kirja oli puhutellut vahvasti tunnetasolla ja kolmeen ja puoleen jäivät ne, joiden mielestä Suon villi laulu on liian sadunoloinen omaan makuun. Yhteisesti taivuimme neljään tähteen.
Lopuksi vielä keskustelimme kirjan nimestä. Suon villi laulu oli meistä kaunis ja runollinen nimi, vaikka veikin ajatukset suomalaiselle, upottavalle suolle. Englanniksi kirjan nimi on Where the Crowdads Sing, joka on sanonta. Crowdad vastaa suomalaista rapua.
Kirjan tiedot ja muita arvioita
- Delia Owens: Suon villi laulu
- Where the Crowdads Sing (2018)
- Kustantaja WSOY (2020)
- Suomentaja Marja Lyytinen
- Kirjan kansi: Na Kim
- Äänikirjan (13 h 22 min) lukija: Sanna Majuri
- Arvio:
Kirjaa on käsitelty mm. seuraavissa kirjablogeissa:
Suon villi laulu oli Kirsin Book Clubin 118. lukupiirikirja. Katso koko LISTA.
Kiitos taas ihanasta kirja-arvostelusta lukupiirissänne. Kaikki nämä artikkelit ovat kyllä niin kivasti kirjoitettuja. Saan itselleni sellaisen mukavan pienen lukuhetken, vaikka itse kirjoja ei aina tulekaan luetuksi.
Kiitos Leena palautteestasi! On niin ihanaa saada kuulla, että näitä juttuja joku lukee ja tykkää ja saa kenties lukuvinkkejäkin. Toki tiedämme, että blogissa käy noin tuhat ihmistä päivittäin, mutta lämmittää niin kovasti saada ihmisiä ja nimiä numeroiden taakse. SYDÄMELLINEN KIITOS ja antoisaa syksyn lukukautta!
Hei, aika pitkään lukiessani mietin luenko Kyan selviytymistarinaa vaiko murhamysteeriä. Kirjan alku oli minulle ehkä vähän liian verkkainen, onneksi loppua kohden vauhti vähän kiihtyi. Minulla taisi olla liikaa odotuksia kirjan suhteen, suosituksia tuli monelta suunnalta. Onneksi kuitenkin lukukokemus jäi plussan puolelle.
Tea, kuten lukupiirimme Heli sanoi, parasta on olla hankkimatta tietoa ennen lukemista. Valitettavasti aina silloin tällöin käy niin, että lataa hirmuiset odotukset toisten kehujen perusteella ja sitten pettyy suhteessa niihin, vaikka kirja jäi hyvinkin plussan puolelle. Mutta sekä lukupiirissämme että muualla on paljon lukijoita, jotka ovat todellakin rakastaneet Suon villi laulua.
Olipa mielenkiintoinen kirjoitus tästä minullekin (vain nimenä) tutusta kirjasta, jota olen lehteillyt, mutta en lukenut saati lainannut kirjastosta/ostanut. Ehkäilen edelleen sen suhteen lukisiko vai ei.
Pidän luontokuvauksista, mutta kohtuullisissa määrin. Huolettaa tuo mainittu “naiivi hapatus”, jota en oikein jaksa. Sellainen tietty imelyys ja satumaisuus ei jaksa innostaa. Jään harkintatilaan edelleen, sillä kirjassa vaikuttaa kuitenkin olevan paljon sellaista, joka taas voisi kiinnostaa.
Kiitos mainiosta kirjoituksesta!
Olipa mukava kuulla pientä riitasointuakin, sillä minä olen vähän kahden vaiheilla tykkäänkö vai en. Jos tämä ei olisi niin älyttömän kuuluisa kirja ihanuudestaan, niin jättäisin kyllä kesken. Nyt uteliaisuus voittaa kaiken ihmisten suitsutusten takia.
Vaikka kirja ei olisikaan aivan nappi juuri sinulle, niin kannattaa se lukea loppuun. Loppuratkaisu saattaa muuttaa kantaasi vielä suuntaan tai toiseen.