Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja – ja muita tutustumisia Islantiin

Sain valita vetämäni yrityslukupiirin syksyn kirjat ja poimin lukukauden aloitukseen islantilaisen Jón Kalman Stefánssonin sukusaagan nimeltään Kaloilla ei ole jalkoja. Valinnalleni on useita syitä:

1 Jón Kalman Stefánsson oli vierailemassa Turun Kirjamessuilla syksyllä 2019. Kustantaja oli järjestänyt mediatilaisuuden sunnuntaiaamun ensimmäiseksi ohjelmaksi, jonne Kirsin Book Clubin edustajatkin oli kutsuttu. Kiirehdimme aamutuimaan messukeskukseen, sillä oletimme islantilaisen, Man Booker International -kirjallisuuspalkintoehdokkaana olleen Jónin olevan melkoinen vetonaula. Yllätykseksemme paikalla oli vain kirjailija, kustantajan edustajat, yksi tarjottujen voileipien perässä tullut pariskunta, joka lähti kesken pois, eräs asiasta kiinnostunut mies ja me eli Minna ja minä. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan, minua tilanne nolotti ja päätin, että jo ihan kannustuksesta luen kirjan.

Intiimillä tilaisuudella on toki puolensa, sillä lyhyen haastattelun jälkeen meille paikalla olleille jäi aikaa jutella Jónin kanssa. Hän oli hyvin asiallisen oloinen, kun keskustelimme kirjailijan ammatista, mutta jalkapallo toi jo vähän hymyä suupieliin.

2 Olen pyrkinyt löytämään yrityslukupiiriin aina jonkun teoksen, joka avaisi jotain hieman tuntemattomampaa maailmaa. Olemme yhdessä ”käyneet” esimerkiksi Japanissa, Venäjällä, Romaniassa, Etelä-Koreassa, Kolumbiassa ja Pakistanissa. Islanti kiinnostaa minua myös henkilökohtaisesti, sillä kävin siellä ikimuistoisalla matkalla vuonna 1983 ja Kaloilla ei ole jalkoja -teoksen yksi tarinalinja sijoittuu juuri siihen aikakauteen.

3 Minulla on meneillään henkilökohtainen Tanska-haaste eli pyrin lukemaan muutamia tanskalaisia romaaneja ja islantilainen teos istuu siihenkin, sillä Islanti irtaantui kokonaan Tanskasta vasta vuonna 1944.

Kirjailija vai runoilija

Jón Kalman Stefánsson (s. 1963) aloitti runoilijana ja kokee olevansa sielultaan edelleen runoilija. Hän on kirjoittanut kolme runokokoelmaa ja 12 romaania. Kaloilla ei ole jalkoja ilmestyi islanniksi 2013 ja on saanut myös jatko-osan.

On olemassa runoilijoita (poet) ja kirjailijoita (writer). En sano, että toinen olisi toistaan parempi. Esimerkiksi John Steinbeck on hieno ”writer”, mutta ”poet” hän ei ole. William Faulkner on ”poet”.

Jón Kalman Stefánsson Turun Kirjamessuilla 2019

Kysyin Jónilta, millaista on olla kirjailija Islannissa. Hän kertoi kirjailijoiden olevan hyvin arvostettuja, jopa niin, että on parikymmentä valtionkirjailijaa, jotka saavat palkkaa. Tosin tähän kastiin pääsyä pitää hakea aina vuosittain. Tällä hetkellä Jón on yksi heistä.

Kuvaavaa on islantilainen sanonta, jonka Jón kirjoitti muistikirjaani ja joka vapaasti käännettynä tarkoittaa

Älä ärsytä kirjailijaa, sillä hänen kostonsa voi olla tappavaa.

Jón selitti niin, että jos joku lyö fyysisesti, niin mustelma häipyy aikanaan, mutta jo sivaltaa pahasti sanan säilällä, niin ne haavat eivät ikinä parane. Kansankunnan muistissa on vahvasti kirjailijoiden rooli Islannin itsenäisyyden saamisessa. Islanti vahvistettiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1918 (yhteinen kuningas Tanskan kanssa), mutta kansanäänestyksen perusteella Islanti erkaantui virallisesti omaksi tasavallakseen vuonna 1944.

Jónin kirjoitusmenetelmä

Jón kertoi aloittavansa kirjoittamisen etukäteissuunnitelman mukaisesti, mutta yleensä muutaman viikon kuluttua suunnitelma on jo muuttunut. Alitajunta alkaa tuottaa uusia aihioita. Hän kuvasi, että kirjailijat ovat yksittäisiä saaria kirjallisuuden valtameressä, jotka ottavat vaikutteita monista asioista, myös toisiltaan.

Kirjassa pitää olla jotain odottamatonta, sillä miksi muutoin kukaan lukisi sitä.

Jón Kalman Stefánsson Turun Kirjamessuilla 2019

Mistä kirja kertoo?

Kaloilla ei ole jalkoja on mielestäni hurmaava kirjannimi! Nimi esiintyy eräässä kirjan kohdassa, jossa nuori nainen on päättänyt lopettaa elämänsä kävelemällä hyiseen mereen. Nimi voisi ilmaantua muissakin kirjan tarinoissa, sillä niin voimakkaasti meri ja kalastus ovat kirjassa läsnä.

Jó Kalman Stefánsson ei itse kalasta, tulee kuulemma pahoinvoivaksi veneessä. Hän on kuitenkin loihtinut kolmen aikatason sukusaagan, jossa kalastus ja kalanjalostus ovat tärkeässä roolissa. Saaga alkaa Islannin itäosan Norđfjörđur-vuonolta. Vanhimmaksi aikamääreeksi on kirjattu ”muinoin”, joka ajoittunee 1900-luvun alkuun. Päähenkilöinä ovat kalastuslaivan kapteeni Oddur, tämän vaimo Margrét ja vaimon veli Tryggvi.

Oddur ja Margrétilta tarinan viestikapulan ottaa heidän jälkeläisensä Ari, joka asuu 70-80-lukujen taitteessa Keflavíkissä (kuten Jón Kalman Stefánssonkin). Ari ja kirjan nimetön kertoja ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, jotka työskentelevät kalanjalostuksessa. Vieressä on toinen todellisuus eli amerikkalaisten sotilastukikohta, jota ei kyllä tarinoissa kuvata. Tosin eräs sukulainen on amerikkalaisilla töissä ja häntä halveksitaan sen vuoksi. Kunnon mies saa leivän kalastuksen parissa raatamalla.

Ari tosin nousee vielä ylempään kategoriaan, kun hänestä tulee runoilija. Se on parempaa kuin kustantaja, joihin hommiin Ari ajautuu aina Kööpenhaminaan asti. Kirjan kolmannessa aikatasossa Ari palaa Tanskasta takaisin Keflavíkiin.

Kirjan takaliepeessä kuvataan, että ”romaani näyttää koskettavasti vanhan ja nuorempien sukupolvien ristiriidat”. Lukupiiriläiset sanallistivat hieman toisin:

– Keski-ikäisen miehen valitusta vanhenemisesta!

– Etsitään elämän tarkoitusta ja muutoin tarina on saatanallista suhausta.

– Runollinen tutkielma ihmisten kohtaamattomuudesta.

– Arin kehityskertomus, ihastuttava tarina merkityksellisyyden hakemisesta. Mukana rakkautta ja Islannin historiaa.

Kaloilla ei ole jalkoja -teoksesta on siis moneksi. Kokonaisuuden hahmottaminen on lukijana haasteellista, sillä kirjan luvut ovat enemmänkin anekdootteja kuin selkeästi punaista lankaa pitkin etenevää tarinaa. Tarinat pohjautuvat löysästi Jónin omaan elämään ja siksi on varmaan ollut houkuttelevaa ottaa mukaan kaikenlaisia muisteloita.

Kirjan plussat ja miinukset

Kirjan positiivisinta antia on sen runollisen kaunis kieli, jonka suomentamisessa Tapio Koivukari mielestämme oli onnistunut erinomaisesti.

Jotkut kirjan tarinoista olivat todella hienoja ja koskettavia, esimerkiksi Oddurin ja Margrétin kohtaaminen, kuinka kuolema tulee käymään tai kun esikoispoika lähtee ensimmäistä kertaa kala-aluksen mukaan. Tekstin mukana sai liikuttua, tulla surulliseksi ja myös nauraa. Pitkin kirjaa oli niin hienoja lauseita elämästä, että teki mieli kirjoittaa ylös.

Upeaa oli lukea myös Islannin olosuhteista. Aina oli kylmää ja märkää, mutta se ei tuntunut pahemmin haittaavan. Ennakko-odotusten mukaisesti alkoholia kuluu runsaasti.

Muistan omasta Islannin vierailustani sen, että meidän islantilaiset seminaari-isäntämme pyysivät meitä tuomaan täyden lastin olutta tuliaisiksi, sillä silloin olutta ei Islannista voinut ostaa. Sen jälkeen emme nähneet isäntiämme kahteen päivään, vaan he olivat leiriytyneet tuliaisten kanssa hotellihuoneeseen. Meistä pidettiin kyllä seuraavina päivinä erinomaisen hyvää huolta. Kirjan Ari olisi voinut kuulua joukkoon.

Ehkä on sittenkin helpompi muuttaa maailmaa kuin parantaa sydänsuruja, helpompi pyytää uusia aikoja kuin murtautua yksinäisyydestä.

Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja, s. 21

Heikkoa oli kirjan poukkoilevuus ja lukemisen kannalta aivan valtavan pitkät kappaleet. Se teki lukemisesta hieman tahkoamista. Tosin yhteistuumin totesimme, että olimme iloisia, että olimme kirjan lukeneet. Pohdimme, että Kaloilla ei ole jalkoja kolahtaa varmaan vielä voimakkaammin niissä kulttuureissa, joissa savotta-hommat eivät ole tuttuja. Vaikka kirjassa oli paljon islantilaisuutta, niin oli siinä kyllä meille suomalaisille tuttuakin.

Jos vähän olisi kirjailijan rönsyjä suitsittu, niin tästä olisi voinut tulla todella hyvä kirja!

Edita Publishing -lukupiiriläinen

• Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
• Kustantaja: Aviador, 2019
• Alkuperäisteos: Fiskarnir hafa enga fætur (2013)
• Suomentaja: Tapio Koivukari
• Kansi: Satu Enstedt
• Arvio:

Lisää Islantia – Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Vaikka Teijo lukupiirissä totesikin, että Kaloilla ei ole jalkoja ei todellakaan toimi matkailumainoksena, sillä hän ei voisi kirjan luettuaan vähempää olla kiinnostunut matkustamaan ilottomaan Islantiin, niin minulle tuli aivan päinvastaiset fiilikset. Omat tunnelmat vuodelta 1983 palautuivat vahvasti mieleen ja päätin tarttua lukupiirissä Kallen ja Miinan suosittelemaan Satu Rämön omakohtaiseen tarinaan siitä, millaista Islannissa on asua.

Sadun Islantilainen voittaa aina antaa juuri sopivan täydennyksen Jónin kirjaan. Millaista porukkaa islantilaiset ovat ja miten he kaikki tuntevat toisensa. Ei ihme, että Jónin kirjassa sukulaiset menivät hieman sekaisin, kun kaikki melkein olivat jotain serkkuja. Satu kertoo kirjassaan myös appistä, josta voi ennen ensitreffeille menoa tarkistaa, onko kumppani liian läheistä sukua. Islantilaisia on nimittäin vain reilut 300.000.

Kirja toimi erinomaisesti äänikirjana. Satu kuvaa lempeän rakastavasti islantilaisten piirteitä, juuri sellaisella terävyydellä, jota samasta, suomalaisesta kulttuuripiiristä tulevana arvostaa. Tulee tunne, että noin minäkin tuon kokisin, jos olisin islantilaisen kanssa naimisissa ja asuisin Reykjavikissa.

Minua miellytti erityisesti arjen tapojen kuvaus sekä taloushistorian selittäminen. Muistan omalta reissultani Islannin hyperinflaation vuonna, että autot ja elektroniikka olivat viimeistä huutoa, kun rahat piti sijoittaa johonkin, joka ehkä säilyttäisi hetken arvonsa. Meno oli melko hurjaa myös Reykjavikin yöelämässä ainakin meidän silmin, jotka emme KY:tä kummempaa olleet kokeneet.

Satu on kirjoittanut myös jatko-osan nimeltään Islantilainen kodinonni (WSOY 2018) ja hän pitää monipuolista blogia.

• Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina, Elämää hurmaavien harjojen maassa
• Kustantaja: WSOY, 2015
• Äänikirjan lukija: Sanna Majuri, 7 h 44 min
• Arvio:

Bonuksena höpsö elokuva

Sadun (puhuttelen kirjailijoita tuttavallisesti etunimillä, sillä niin kuulemma Islannissa tehdään kaikkien kanssa) kirja antoi myös selityksiä viime kevään höpsöimpään elokuvaan.

Kun varsinaiset Euroviisut oli peruutettu, tuli Will Farrellin ja Rachel McAdamsin tähdittämästä elokuvasta korvike. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on euroviisumaisia kliseitä pyörittelevä musiikkielokuva, jossa seurataan islantilaista unelmaa. Husavikista kotoisin oleva duo on epätodennäköinen Islannin edustaja Edinburghissa pidettäviin Euroviisuihin, mutta kun menninkäisiltä jotain pyytää, niin yllättäviäkin asioita saattaa tapahtua! Tähänkin juonikuvioon Sadun kirja toi runsaasti valaistusta!

Leffassa on mukana useita oikeita euroviisuedustajia, Pierce Brosnan, Mikael Persbrandt sekä Downton Abbeyn Matthewna tunnettu Dan Stevens, joka oli mielestäni huikea Venäjän edustajana.

Kuten todettua, leffa on todella höpsö, mutta toisaalta oikea hyvän mielen elokuva kaikille, jotka olisivat katsoneet ne oikeatkin Euroviisut. Ja etenkin heille, jotka ovat innostuneet Islannin erityispiirteistä. Sadun kirjan nimi – Islantilainen voittaa aina – sopii erinomaisesti muistisäännöksi myös leffan katseluun. Onnittelen, jos Jaja Ding Dong ei jää korvamadoksi elokuvan katselun jälkeen!

Elokuvan voi katsoa Netflixistä. Viralliseen traileriin pääset tästä.

Kiitos, kun jaksoit lukea tämän islantilaisen maraton-jutun. Jos sinulla on hyviä vinkkejä, mitä muuta kuvitteellisella Islanti-matkalla kannattaisi lukea tai katsona, niin kirjoita alle kommenttikenttään!