Kaikki äidistäni – upea näytelmä erilaisista naisista, äideistä ja rakkaudesta

Kansallisteatterin tämän syksyn ensimmäistä ensi-iltaa, Anne Rautiaisen ohjaamaa, Pedro Almodóvarin elokuvaan pohjautuvaa Kaikki äidistäni ehdittiin jo kerran siirtää ja näytelmäversion Agradoa esittävä näyttelijä irtisanoa roolistaan. Onneksemme muutokset peruttiin nopeasti, sillä Janne Reinikainen on niin loistava roolissaan, että olisi ollut menetys näyttelijälle itselleen ja erityisesti meille katsojille, jos emme olisi saaneet nähdä häntä lavalla loistamassa. Vaikka näin aloitinkin, niin heti lisään, ettei kiista Agradon roolista kuitenkaan ole tärkeintä tässä näytelmässä.

Manuelan (Annika Poijärvi) poika Esteban (takana selin Tuomas Nilsson) kuolee tapaturmaisesti tarinan alussa. (Kaikki jutun kuvat esityksestä Tommi Mattila.)

Olen nähnyt Almodóvarin elokuvan Todo sobre mi madre sen suomalaisen ensi-illan aikoihin 1999, ja mieleen ovat jääneet erityisesti muutamat vahvat kohtaukset. Sen sijaan elokuvan teemoja muistin huonommin. En pidä mahdottomana, että tarinan teemat nousevat teatteriversiossa myös paremmin esiin. Anne Rautiainen on aikaisemmissakin ohjauksissaan (Mestari ja Margarita, Lokki) osoittanut, miten selkeitä analyysejä ja jänteviä tulkintoja hän tekee teksteistä.

Kaikki äidistäni -tarinassa henkilöiden pinta ei paljasta, mitä heidän sisällään on. Useimmiten he ovat jollakin tavalla rikki. Tyyni sairaanhoitaja Manuela (Annika Poijärvi) on sureva ja katkera, loistelias näyttelijädiiva Huma Rojo (Katariina Kaitue) on sisimmässään tukea ja läheisyyttä tarvitseva itkevä lapsi, sisar Rosa (Aksa Korttila) on nunna ja raskaana ja Agradolla (Janne Reinikainen) on Chaneleittensa alla sekä kalliilla teetetyt naisen rinnat että miehen penis. Niistä molemmista hän mielellään puhuu, ja paljon.

Kaikki äidistäni -esityksessä on sadetta käytetty tyylikkäästi tehokeinona mm. takaumissa, jossa Esteban (Tuomas Nilsson) kertoo tarinaansa.

Kaikkea äidistään näytelmässä kirjoittaa nuori Esteban (Tuomas Nilsson), joka kuolee tarinan alussa 17-vuotispäivänään yrittäessään saada nimikirjoitusta ihailemaltaan näyttelijältä Huma Rojolta. Äiti Manuela lähtee Barcelonaan hakemaan kuolleelle pojalleen saamatta jäänyttä nimikirjoitusta ja etsimään poikansa isää, josta poika ei eläessään tiennyt mitään. Barcelonassa hän tapaa vanhan ystävänsä, prostituoitu Agradon, prostituoituja auttavan nunnan, Sisar Rosan, sekä Huma Rojan, jonka näytelmäseurue esittää Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunua. Roja on itseoikeutettuna hauraan mutta vaativan Blanche Dubois’n roolissa. Neljän erilaisen naisen ryhmää täydentää Rosan äiti (Pirjo Luoma-aho), taideväärennöksiä tehtaileva porvarisrouva ja Huma Rojan rakastettu ja Viettelyksen vaunun Stellaa esittävä, päihteisiin sortuva Nina Cruz (Anna Airola).

Agrado (Janne Reinikainen) vie Manuelan luostariin tapaamaan sisar Rosaa (Aksa Korttila).

Erilaisia naisia ja monta erilaista äitiyttä, myös epäonnistunutta. Kaikissa naisissa ja äideissä on kuitenkin paljon rakkautta. Kaikki äidistäni on vahvasti naisten näytelmä, ja vahvoja ovat sen naisetkin, kaikessa haavoittuvuudessaan ja haavoitettuna.

Almodóvarin alkuperäisen elokuvakäsikirjoituksen on teatteriversioksi kirjoittanut Samuel Adamson, ja ensimmäisen kerran se on nähty näyttämöllä Lontoossa vuonna 2007. Kansallisteatterin esitys on Suomen kantaesitys. Elokuvan eri paikkoihin poukkoilevan tapahtumajuonen tuominen näytelmäksi ei välttämättä ole helppoa. Ensimmäisen näytöksen puolivälissä, kun kokonaisjuoni vasta rakentui, tuntuikin, että näytelmässä vain siirryttiin paikasta toiseen, ja välillä taas näyttämölle tuotiin takaumana (upeassa vesisateessa) tarinaansa kirjoittava Esteban. Toisessa näytöksessä kaikki epäilys poistui, Kaikki äidistäni on hieno myös näyttämöllä.

Anne Rautiaisen ohjaukset ovat olleet aina hyvin visuaalisia, ja myös tällä kertaa Kansallisteatterin suurelle näyttämölle on rakentunut mieleenjääviä näyttämökuvia: alun sateinen ilta teatterin takaovella autonvalojen leikatessa uhkaavana näkymää, Barcelonan alamaailman, narkkareiden ja prostituoitujen kokoontumispaikka tai lopun huima kohtaus, jota vahvistaa Kristiina Haltun upea laulu.

Näyttämökuvista kiitos kuuluu tietysti myös esityksen lavastajalle Kati Lukalle. Haluan myös erityisesti mainita Tarja Simonen pukusuunnittelun. Puvut eivät jaa tarinan naisia kliseisesti huoriin ja madonnoihin, mutta vaatteilla on oma tärkeä osuutensa roolihahmon osana. Bling blingiä rakastavan Agradon Chanel-mukaelma on jotakin tyylikkään ja kitsin välistä, sisar Rosan nunnankaavun alta paljastuvat pikkutytön vaatteet ja Huma Rojo pukeutuu vain housuasuihin.

”Pikkuisen häikkää täällä”

Agradolta (Janne Reinikainen) eivät sanat lopu silloinkaan, kun pitää kertoa peruuntuneesta näytöksestä.

Kaikki äidistäni -tarinassa esitetään myös näytelmää näytelmässä, ja esitys peruuntuu, koska Nina yrittää itsemurhaa. Huma Rojon avustajana vuorostaan työskentelevä Agrado kertoo kuvitellun esityksen töpötäydelle salille, ettei näytelmää esitetäkään.

Kohtaus vuorosanoineen voisi olla myös Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esitystä koskeva: ”Pikkuisen häikkää täällä. Johdon hallinnasta riistäytyneen tilanteen takia näytös joudutaan peruuttamaan.”  Sopivan itseironisesti kohtaus esitetäänkin ensimmäisen kerran jo näytelmän alkupuolella ja uudestaan oikealla kohdallaan.

Agradon esittäjästä etukäteen syntynyt ”häikkä” opetti, mikä ero on transihmisellä ja transvestiitillä, ja se oli tärkeää. Almodóvarin elokuvassa Agrado on transnainen ja häntä esittää näyttelijä, joka myös on transnainen. Sen sijaan Samuel Adamsonin näytelmäversiossa Agrado on transvestiitti, siis naiseksi pukeutuva mies.  Jos haluat lukea enemmän ”häikän” taustalla olevista kysymyksistä, suosittelen tätä artikkelia, jossa näyttelijä ja transmies Miiko Toiviainen taustoittaa asiaa. Häntä kiitetään näytelmän käsiohjelmassa konsultointiavusta Agradon rooliin liittyen.

Kaikki naisista -näytelmäversion Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ohjannut Anne Rautiainen palkittiin elokuussa Eino Kalima -palkinnolla.

Minä näin Agradossa yhden näytelmän naisista, omalla tavallaan erilaisen niin kuin heistä jokainen oli. Hän on turhamainen, hän oli kuin rakastava ja kannustava äiti näyttelijädiivalle, ja hyvä näyttelemään eli teeskentelemään. Kykyä teeskennellä Almodóvar on kuvannut naisten erityiseksi taidoksi. Sen hallitsevat muutkin tarinan naiset.

Janne Reinikainen on loistava ronskipuheisena ja monitahoisena Agradona. Hän välttää kaikki mahdolliset karikot eli ylinäyttelemisen ja helposti tarjoutuvan koomikon roolin. Reinikaisen etu onkin, etten minä ainakaan yhdistä häntä näyttelijänä mihinkään valmiiseen naurattajan rooliin.

Maskit naamaan vaikka miten sisällä kiehuisi. Nina (Anna Airola) ja Huma Rojo (katariina Kaitue) valmistautuvat Viettelyksen vaunun esitykseen.

Katariina Kaitue on itseoikeutettu näyttelijädiivan rooliin. Sen vastapainona toimii Annika Poijärven eleetön vaatimattomuus, joka riehahtaa tarvittaessa raivoon. Aksa Korttilan sisar Rosassa korostuu lapsenomainen innostus. Tämä näytelmä on naisten, joten muut miesroolit jäävät toissijaisiksi. Esityksessä on kolme vielä TeaKia käyvää nuorta näyttelijää, Tuomas Nilsson, Anna Airola ja Karim Ripatti. Heistä varmasti kuulemme jatkossakin. Ripatilla on kaksoisrooli raamikkaana machona ja tämän vastakohtana tunteikkaana Lolana. Täydellinen muodonmuutos onnistuu hyvin.

Esityksen loppukohtaus on huiman kaunis ja vähintään yhtä hienosti siinä laulaa Kristiina Halttu.

Kaikki äidistäni oli puoleen vuoteen ensimmäinen teatterikäyntini, ja hieman jännitti, ei näytelmä vaan miten kolmituntinen sujuu maski kasvoilla ja miten hyvin turvavälit teatterissa hoituvat. Hyvin hoituivat. Lähes poikkeuksetta kaikilla oli maskit, minulla alusta loppuun. Kertaakaan en sisään mennessä tai väliajalla tuntenut, että liian lähellä ollaan. Katsomon penkeistä oli käytössä vain yksi neljäsosa. Joka toinen rivi pidettiin tyhjänä, samoin joka toinen penkki. Näin tyhjänä olen nähnyt suuren näyttämön katsomon vain kerran,  14 vuotta sitten, kun Hesarin arvostelija oli haukkunut esityksen, joka oli, yllätys, yllätys, Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu.

Neljännesyleisö riitti kuitenkin siihen, minkä näytelmä ansaitsi, raikuviin aplodeihin esityksen päättyessä.

Kaikki äidistäni

Suomen kantaesitys Suurella näyttämöllä 16.9.2020

  • Rooleissa: Anna Airola (TeaK), Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Aksa Korttila, Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Tuomas Nilsson (TeaK), Annika Poijärvi, Janne Reinikainen ja Karim Rapatti (TeaK)
  • Ohjaus Anne Rautiainen
  • Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Pedro Almodóvar
  • Näytelmän käsikirjoitus Samuel Adamson
  • Suomennos Reita Lounatvuori
  • Lavastus Kati Lukka
  • Pukusuunnittelu Tarja Simone
  • Valosuunnittelu Kalle Ropponen
  • Äänisuunnittelu Esa Mattila

Tässä vielä linkit aikaisempiin blogijuttuihini Anne Rautiaisen ohjauksista Kansallisteatterissa:

Lokki (2019)

Mestari ja Margarita (2017)

Blogissamme on myös juttu Almodóvarin elokuvasta Julieta (KLIK).

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *