Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät – Stalinin vainojen pitkä varjo

”Minua kosketti eniten kirjan alussa ollut kuvaus kuolevasta isoisästä. Miten hienosti siinä oli kuvattu yksilön vahvuutta. Tällaisen prässin läpikäynyt ihminen pystyy kuitenkin elämään hyvän elämän. Jos on vallanpitäjä vahva, niin pieni ihminenkin voi olla vahva ja uusiutuva.”

Koronatilanteen taas kiristyessä järjestimme lokakuun lukupiirin etänä ja mukana oli 13 kirsinbookclubilaista. Pitkästä aikaa kuukauden kirjaksi oli valikoitunut esikoiskirja, Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät.

Olin tutustunut kirjaan ja kirjailijaan kustantamon syysinfossa ja suositellut sitä yhteiseksi luettavaksi. Kirjan aihepiiri, Stalinin ajan hirmutyöt, ja se, että kirjan tarina perustuu tositapahtumiin saivat minut kiinnostumaan kirjasta. Merkitystä oli silläkin, että Anna Soudakovasta jäi hyvin sympaattinen vaikutelma.

Anna Soudakova on syntynyt Neuvostoliitossa ja muuttanut perheensä kanssa Pietarista Suomeen 8-vuotiaana, kun etnisiksi suomalaisiksi laskettavien paluumuutto Suomeen mahdollistui. Soudakovan äidinäidin isä oli aikoinaan muuttanut Suomesta Neuvostoliittoon.

Syysinfossa Anna Soudakova kertoi, että esikoiskirja perustuu hänen oman sukunsa kohtaloihin:
– Kirja on hyvin omakohtainen. Sen pohjana ovat tarinat, joita isovanhempani ovat kertoneet. Niiden päälle olen lisännyt oman mielikuvitukseni.

Kirjan sanoman kirjailija tiivisti näin:
– Totuus satuttaa mutta myös avaa paljon ovia.

Vaikeni kansa,
vain silmistä
vaivihkaa vuoti
kitkerä kyynel.

Mitä männyt näkevät, ensimmäisen osan motto.
Juri Artamonov-Kostinin, Anna Soudakovan isoisän runo, 2011.

Kun kaikki murtuu

Kirjan tarina seuraa päähenkilö Jurin vaiheita hänen 5-vuotissyntymäpäivästään Leningradissa vuonna 1936 lähtien. Pian suvun yhdessä viettämien juhlien jälkeen kaikki muuttuu, koputus oveen myöhään illalla murskaa Juri-Juretškan onnellisen lapsuuden.  Mustapukuiset miehet vievät isän pois, ja pian opettajana toimiva äitikin vangitaan, eikä heidän kohtalonsa selviä vuosikymmeniin. Juri, isosisko Maria ja isovanhemmat karkotetaan kauas Taškentiin, Uzbekistaniin.

Juri ja Maria kantavat leimaa isänmaan vihollisten ja petturien lapsina. ”Älä usko”, sisar kuiskii veljen korvaan. Rankkojen orpokotivuosien jälkeen Juri matkustaa Marian kanssa piirityksestä vapautuneeseen Leningradiin. ”Onnellinen lapsuus” on vain karamellin nimi, ei todellisuutta. Pienistäkin onnen hetkistä osataan kuitenkin iloita.

Lahjakas ja sinnikäs Juri opiskelee, löytää Tanjansa Petroskoista, väittelee tohtoriksi eikä luovuta vaan halua oikeutta Aurinkoisän terrorin uhreille.

Stalinin ajan hirmutöistä olimme kaikki toki kuulleet ja lukeneet. Aleksander Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää Eija suositteli meille kaikille. Pirjo oli aikoinaan lukenut Suomesta loikanneiden tarinoita: Taisto Huuskosen Laps Suomen ja Unto Parvilahden Berijan tarhat. Molemmat kuvaavat oloja myös Neuvostoliiton vankileireillä.

Samaa aikakautta Neuvostoliitossa kuvaa myös viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ollut JP Koskisen Tulisiipi, jonka useampikin oli lukenut.

• – Vaikka Stalinin vainot ovat faktatasolla tuttuja, henkilöiden kautta niihin tulee uusi tvisti.
• – Kirjan alku kävi sydämeeni, se aivan rutistui.
• – Alkuosa oli hyvin vaikuttava. Luin sitä melkein ahmimalla.
• – Teksti oli hyvin kuvailevaa ja tuntui todelliselta.
• – Vaikea aihe oli kauniisti käsitelty.
• – Soudakovan kirja osoittaa, miten tärkeää on tietää omasta historiastaan ja siitä, mistä on tullut.

Pelko jää

Aurinkoisän, kuten Stalinia kirjassa kutsutaan, kuoleman jälkeen 1953 vainot loppuvat mutta pelko ei katoa. Petroskoissa, jossa Juri tapaa tulevan vaimonsa, suomalaisen isän tyttären Tanjan, suomenkieliset ja karjalaiset yrittävät karistaa tiedon alkuperästään ja välttävät puhumasta suomea julkisesti.

• – Tätä tapahtuu yhä, eikä vain Pohjois-Koreassa.
• – Järkyttävällä tavalla kirja kuvasi, miten paljon pelko hallitsi ja muutti elämää ja esti elämästä omanlaista elämää.
• – Suomesssa kesti 100 vuotta ennen kuin pystyimme avoimesti puhumaan kansalaissodan hirmuteosta. Pystyyköhän Suomen venäläisyhteisö puhumaan omista kokemuksistaan?

Kirjan kerronta etenee isoin harppauksin, jokainen kuvattu vuosi on ikään kuin oma novellinsa. Tämä rakenne sai lukupiiriläisiltä sekä kiitosta että kritiikkiä:

• – Kirjan novellimaisuus oli minulle pettymys, en saanut siitä yhtenäistä tarinaa.
• – Soudakova kuljettaa tarinaa taitavasti.
• – Kuvaus oli loistavaa, esimerkiksi jalkapallo-ottelun seuraaminen tv:stä. Jokaisesta kuvatusta vuodesta olisi saanut erillisenkin kirjan.
• – Kun siirryttiin Turkuun tarinassa ei enää ollutkaan samaa intensiteettiä.
• – Tarina on arvokas, mutta kaunokirjallisesti en nosta sitä yhtä korkealle.

Viimeiset vuotensa Juri elää perheensä kanssa Turussa ja joutuu kokemaan maahanmuuttajan kohtalon: korkeasti koulutetulle ei Suomesta löydy työtä, kieltä ei ole helppo oppia ja kulttuurit törmäytyvät vaikkapa saunassa, missä kovempiin löylyihin tottuneet venäläiset saavat kuulla, ettei tämä ole heidän paikkansa.

• – Kirja sai ajattelemaan myös Lähi-idän pakolaisia, miltä maailma näyttää heille, kun odotettu ihanuus ei toteudukaan.
• – Tämä kirja puhuu ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita.

Mäntynummen vainajat

Tarinan ympyrä umpeutuu, kun Juri ja Tanja vierailevat vuonna 1999 Karjalassa, lähellä Karhumäkeä sijaisevassa Sandarmohissa. Samalla selviää, mistä kirjan nimen männyt tulevat. Sandarmohin männiköstä oli löytynyt tuhansien terrorismin uhrien joukkohaudat. Näiden hautojen reunalla oli ampuen teloitettu myös Jurin vanhemmat, syyttöminä tuomitut, kuten myöhemmät rehabilisointiasiakirjat kertoivat.

Kirja loppuu vielä ajankohtaisemmin, Venäjällä nouseviin väitteisiin, että Sandarmohin uhrit olisivatkin suomalaisten teloittamia, sekä tietoihin siitä, millaisin syytöksin joukkohautojen löytäjä ja ihmisoikeusrikkomuksia selvittävä Memorial-järjestö yritetään hiljentää.

• – Minusta oli erittäin rohkeaa, että hän kirjoitti kirjaan myös epilogin ja otti kantaa ajankohtaisiin asioihin.

Kiitimme tätä kauniisti kirjoitettua, puhuttelevaa ja jäljen jättävää kirjaa, ja lähes kaikkien peukut nousivat ylös. Vain kaksi jäi semiksi.

• Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät
• Atena 2020
• Myös äänikirjana ja E-kirjana
• Äänikirjan lukija Markus Ilkka Uolevi

Näissäkin kirjoissa on kuvattu elämää Neuvostoliitossa:

Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Boris Pasternak: Tohtori Zivago
Mara Zakite: Viisi sormea
Inguna Ula Cepite: Ulsiks, Neuvosto-Latvian lapsi
Ilmari Taska: Popeda 1946