Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa – Naisia julman sodan pyörteissä

Tommi Kinnunen kohosi kerralla koko lukevan Suomen tietoisuuteen esikoisromaanillaan Neljäntienristeys, josta on tehty myös useita teatterisovituksia. Neljäntienristeyksen tarinaa jatkoi romaani Lopotti. Kaikista ansioistaan huolimatta Kinnusen edellinen romaani Pintti jäi minulle vähän etäiseksi.

Nyt kuusamolaislähtöinen Kinnunen on palannut omiensa pariin, ja kertoo romaanissaan Ei kertonut katuvansa viiden pohjoissuomalaisen naisen tarinan Lapin sodan loppuselvittelyjen keskellä. Tämän hän tekee riipaisevan koskettavasti ja kauniilla kielellä kirkkaasti piirtäen. Tällaisessa sanankäytössä ei tarvita ylemäärin paholaisen tai ruumiinosien nimityksiä, tekstin teho syntyy toisin keinoin.  

Romaani on saanut alaotsikon Vaellusromaani. Minulta meni aikansa ennen kuin sain  nimityksestä kiinni, niin kauas se vei ajatukseni romaanin tunnelmasta ja siitä minkä koen tekstin ytimeksi. Toki kirjassa ollaan matkalla, näiden historian käänteiden riepottamien naisten matka suuntautuu takaisin sinne mistä on lähdetty. Ehkä myös uusiin tuntemattomiin, sillä entiseen ei ole paluuta kenelläkään.

On vuosi 1945, saksalaiset on ajettu Lapista, ja Norjan Ruijassa heidän joukkojaan laivataan kohti kotimaata. Sodan aiemmassa vaiheessa saksalaisten mukaan on pohjoisesta Suomesta lähtenyt naisia työvoimaksi, pääosin konttori- ja hoitotöihin. Sodan käännyttyä Saksan häviöksi naiset ovatkin isänmaanpettureita jotka ovat lähteneet maasta luvatta. 

Ensimmäisiin laivoihin otettiin myös naisia, mutta ne menivät jo. Vain vatsassa kasvava lapsi valtakunnan tulevaisuutta rakentamaan voisi olla naiselle pääsylippu alukselle. Edessä on siis joko kyyti vankileirille Hankoon tai jalkapatikka tuntureiden yli Suomeen. Paluu ei ole helppo valitsivatpa he minkä reitin hyvänsä.

Irene kääntyi majoitusparakille vievälle tielle. Välillä hän leikitteli ajatuksella paeta jonnekin, mutta lopetti nopeasti sellaisen miettimisen. Minne hän osaisi mennä ja miten menisi? Uisi Saksaan? Kävelisi kotikylään Kaarlon luo? Kun elämässä ei ollut päämäärää, oli pakko pysyä paikallaan ja odottaa että sellaisen löytää.”

Naisten syyt lähteä saksalaisten joukkojen mukaan olivat enemmän käytännöllisiä kuin aatteellisia: tarjolla oli työtä ja palkkaa, jonkun oli laittanut matkaan ammatin velvoitus. Vain päähenkilöksi nousevan Irenen lähtö oli pakoa rakkauden perään kolkosta ja rutiiniksi muuttuneesta avioliitosta. Saksan tappion myötä suomalaisnaisten asema romahtaa ja heistä tulee hylkiöitä.

Väkijoukosta oli juossut nainen, joka oli sylkenyt Irenen edessä kävelevää vanhaa sairaanhoitajaa kasvoihin. Irene ei ymmärtänyt ihmisten vihan syvyyttä. Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisia, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä, mutta nyt heitä tyrkittiin ja kuskattiin eri suuntiin. Jokainen heistä oli oppinut uuden sanan: tyskertøs. Marssin aikana he olivat muuttuneet siitä mitä luulivat olleensa joksikin aivan muuksi. Heidän tunnettiin nyt saksalaisten huorina.”

Ei kertonut katuvansa uudistaa sotakirjallisuutta olematta sotakirja. Se ei kerro taisteluista, hyökkäyksistä, taktiikasta tai valloituksista. Se kertoo siitä mitä sota tekee niille, jotka huolehtivat siitä että tuo kaikki meille perinteisesti kerrottu on mahdollista, naisista sodassa. He ruokkivat sotilaat, pesevät heidän pyykkinsä ja paikkaavat haavoittuneet. Heidän tehtävänsä ovat elämää ylläpitäviä, he ovat kuitenkin yhtä alttiita tuhoutumaan sodassa kuin miehetkin. Rauhanomaisista tehtävistään huolimatta naiset ovat osa sotakoneistoa tahtoivatpa he sitä tai eivät.

Irene ymmärsi, että vaikka ei itse ollut tehnyt kenellekään pahaa, hän oli ollut mukana. Kuten nuo toiset, hänkin oli kuullut mitä Saksan armeija oli tehnyt, nähnyt sitten itse lisää, mutta silti vaiennut. Ei han voinut vedota siihen, ettei hänelle ollut kerrottu asioista, sillä silloin olisi kuulunut ottaa asioista selvää. Oli ollut helppoa teeskennellä tietämätöntä silloin, kun luuli olevansa voittajien puolella, ja totuus olisi tarkoittanut luopumista jostakin.”

Vaikka viime sotien jäljet ovat pääosin jo näkymättömissä, sodan varjo kansakunnan alitajunnassa ja muistissa on pitkä. Vasta kun aikaa on kulunut riittävästi kykenee historiankirjoitus avamaan tapahtumien kaikki puolet. Lapin sotaa traumaattisuudessaan on tähän asti käsitelty sodan ja politiikan näkökulmasta. Ei kertonut katuvansa kertoo Lapin sodan vähemmän esillä olleista osallisista kaunokirjallisin keinoin tarkasti ja taidokkaasti.

Kuuntelin Ei kertonut katuvansa Krista Kososen lukemana oman rahan Storytelistä. Olipa upea kokemus! Kosonen lukee ajatuksella ja pienet painotukset kohdillaan, kirjan tekstille uskollisella tyylillä siis. Olen jopa valmis antamaan anteeksi pienet horjahtelut ruotsin ääntämyksen suuntaan saksankielisissä sanoissa ja nimissä, niin hieno oli kokonaisuus. Romaanista pidin niin paljon, että hain itselleni kovakantisen kappaleen kirjakaupasta. Helmet-kirjastoissa on tätä kirjoittaessani yli kolmen tuhannen varauksen jono.

• Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
• Kustantaja WSOY 2020
• Myös e-kirjana ja äänikirjana
• Äänikirja 9 t 21 min
• Äänikirjan lukee Krista Kosonen

Lue myös arviomme muista Tommi Kinnusen romaaneista:
Neljäntienristeys WSOY 2014
Lopotti WSOY 2016
Pintti WSOY 2018

Lapin sotaan liittyviä romaaneja ovat myös:
Katja Ketun Kätilö, WSOY 2011
Minna Rytisalon Lempi, Gummerus 2016
Rosa Liksomin Everstinna, Like 2017

Lue myös suoraan Ei kertonut katuvansa -teokseen teemaan liittyvä tietoteos Salateitse Saksaan.