Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin – yksinäisyyden palasia

Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.

Luimme Kirsin Book Clubin lukupiirissä kaksi vuotta sitten Jhumpa Lahirin Tulvaniityn, josta pidin paljon. Se on ajallisesti ja tapahtumiltaan laaja eeppinen tarina yhden intialaisperheen vaiheista. Yllätyinkin, kun Lahirin uusin teos Missä milloinkin (Dove mi trovo) osoittautui jo ensi vilkaisulla aivan toisenlaiseksi, lyhyistä frakmenteista koostuvaksi. Saman yllätyksen olen lukenut muistakin kirjasta kirjoitetuista blogijutuista.

Sukujuuriltaan intialainen ja Lontoossa syntynyt ja Yhdysvalloissa varttunut Jhumpa Lahiri on viime vuodet asunut Italiassa ja kääntänyt mm. Domenico Starnonen kirjoja englanniksi.  Missä milloinkin on ensimmäinen hänen italiaksi kirjoittamansa romaani. Kirjan päähenkilöä ei nimetä eikä hänen kotikaupunkiaankaan, mutta Italiassa joka tapauksessa ollaan.

Päähenkilö, kirjan minä on yksin asuva, nelikymppinen nainen, hän kirjoittaa ja opettaa. Kirjan lyhyissä luvuissa nainen kuvaa kotikorttelinsa elämää, naapureitaan, lähiravintoloita, uimahallia, jossa hän käy kahdesti viikossa tai lempimuseotaan. Niitten ja pienten arkisten tapahtuminen kautta rakentuu myös kuva naisesta.

Kirjan frakmentaarisuudesta kertoo paljon se, että 148 sivuun mahtuu 46 lyhyttä lukua, jotka on nimetty lakonisesti: Jalkakäytävällä, Kadulla, Työhuoneessa, Trattoriassa jne.

Fyysisen paikkansa päähenkilö tietää tarkasti, mutta kokee olevansa tutussakin seurassa ulkopuolinen. Paperikauppaa pitävän perheen äiti on hänelle melkein läheisempi kuin oma äiti. Konferenssissa viereisessä huoneessa asuneeseen tutkijaan syntyy hissimatkojen aikana suurempi kiintymys kuin etäiseen isään.

Kirjan nimi Missä milloinkin on minusta huono eikä tee sisällölle oikeutta. Vähän sitä sun tätä tulee mieleen. Yritin Google kääntäjän avulla selvittää, mitä alkuperäinen italiankielinen nimi Dove mi trovo tarkoittaa. Google käänsi sen Missä olen, joka olisikin ollut minusta parempi nimi.

Missä olen, yksinäisyyttä ja omaa paikkaa siinä Lahiri kirjassa kuvaa. Lukijan tehtäväksi jää päätellä, onko yksin eläminen ollut naisen vapaaehtoinen valinta vai onko hän vain ajautunut siihen. Paljon muutakin kirjailija jättää lukijan pääteltäväksi.

Yksi kirjan hienoimmista ja melankolisimmista kohtauksista tapahtuu merenrannalla, jonne nainen on jäänyt edellispäivän hääjuhlien jälkeen. Ranta on täpötäysi ja aurinko paahtaa niin kuumana, että nainen etsii varjoa hänelle tuntemattoman naisen läheltä. Nukkuvan naisen läheisyys helpottaa naisen oloa ja hän nukahtaa. Kun hän sitten herää, aurinko on jo laskenut ja paahteen tilalla on auringonlaskun jälkeinen harmaus, joka naisesta tuntuu enemmän tappiolta kuin turvalta.

Minun osani on olla katveessa, vaikkei minulla ole taitavampia veljiä eikä kauniimpia sisaria, joihin verrata itseäni. Vääjäämätöntä varjoa on turha yrittää paeta, oli se sitten tämän pimenevän vuodenajan tai oman perheen luoma. Samaan aikaan kaipaan toisen ihmisen suotuisaa varjoa.”

Miehiä ja rakastajia on ollut ja on. Tärkeimmäksi kirjassa näyttäytyy toteutumaton rakkaussuhde ystävättären aviomieheen. Heidän kahden tapaamisiin liittyy aina myös miehen perhe, silloinkin kun he tapaavat toisensa lähikaupassa, jossa mies on ostamassa ruokaa perheelleen. Rivinvälein Lahiri sanoittaa sen, mikä näyttää väistämättömältä: tiivis perheyhteys ei tule hajoamaan hänen takiaan.

Kirjaa lukiessani mietin, miten vähän kertoo paljon ja miten vähän oikeastaan tarvitaan siihen, että pirstaleista syntyy kokonainen tarina.

Lyhyt muoto ei ole Jhumpa Lahirille vieras, sillä hän mm. voitti Pulitzer-palkinnon novellikokoelmallaan, joka on myös suomennettu nimellä Tämä siunattu koti (1999, suomeksi 2001). Laajan eeppisen Tulvaniityn jälkeen Missä milloinkin tuntuu kuitenkin kuin tietoiselta siirtymiseltä toiseen ääripäähän, kokeilemaan, miten paljon aukkoja voi jättää lukijan itse täytettäväksi. Paneutuva lukija vastaa, että paljon voi jättää, ja kiittää siitä.

• Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
• Tammen keltainen kirjasto 2020
• 148 s.
• Alkuperäinen italiankielinen Dove mi trovo, 2018
• Suomentanut Helinä Kangas
• Myös äänikirjana, lukija Meri Nenonen
• 2 t 46 min.

Luin kirjan kirjaston lainana. Kiitos taas, Helmet!