Studio Total: Dreams for Sale – teatteria luolassa Helsingin keskustan alla

Ajattelin avartaa maailmankuvaani ja tarttua vapaan teatteriryhmä Total Studion kutsuun. Kaipasin jotain uutta ja puhuttelevaa ja Dreams for Sale -esityksen ennakkoteksti vaikutti lupaavalta: ”Katsojille loihditaan maan alla olevaan luolaan konseptuaaliset iltamat – viimeiset juhlat nykyaikaiselle ihmiselle.”

Kokoontuminen oli Kansallismuseon pääaulassa, josta meidät johdatettiin portaita pitkin maan alle. Laskeuduimme yhä syvemmälle ja tunnelma oli jännittynyt, kunnes putkahdimme porraskuilusta takaisin valoon ja tuttuun viherkäytävään, joka johdattaa Musiikkitalosta parkkihalliin.

Parkkihallin perältä löytyi jykevät metalliovet, joista pääsimme isoon louhittuun luolaan. Ohjeistukseksi annettiin, että seinustalta löytyy jakkaroita ja esityksen aikana saa liikkua.

Parkkihallit ovat minulle arkipäivää, eivätkä ne aiheuta suljetun paikan kammoa. Nyt aloin ajatella asiaa erilailla, kun alkuspiikeissä selvisi, että päämme päällä oli yli 100 metriä graniittia ja metalliovet oli takanamme jo suljettu.

Tila oli vaikuttava ja erittäin tilava suhteessa katsojamäärään. Jokainen sai helposti sijoitettua jakkaransa etäälle toisista katsojista.

Dreams for Sale alkoi seinään heijastetulla videofilmillä. Kaksi valkoisiin pukeutunutta nuorta söi pöydän ääressä persikoita, haukkasivat pyöreää poskea ja pureskelivat äänekkäästi. Taustalla näkyi Tallinnan satama. Sitten samat henkilöt olivat metsässä ja jalkapallostadionilla, jolloin taustalla soi You Never Walk Alone.

Ajattelin, että hei, saan edes jostain kiinni, kun tiedän, että YNWA on Liverpoolin jalkapallojoukkueen kannattajien tunnuslaulu. Muutoin en päässyt videon ja välitekstien maailmaan, enkä ymmärtänyt symboliikkaa.

Jäin hieman ajatuksiini ja katsoin vieressäni ollutta akryylivitriiniä, jonka sisällä oli massasta muotoiltu valkoinen vuori, jonka huipulla oli pikkiriikkinen hahmo. Minulle tuli mieleen Rio de Janeiro ja Corcovado-vuoren huipulla oleva Christo-patsas. Vastaavia vitriinejä oli ripoteltu eri puolille luolaa ja niitä valaistiin esityksen tahtiin. Mahtoiko muissakin vitreeneissä olla sanomaa?

Käsiohjelmassa oli siteerattu Pentti Linkolan tekstejä. Ei mitään maailmanlopun julistuksia, vaan kaupungin olemuksen tutkiskelua, kuinka kaupunki ei sovi asumispaikaksi juroille, kylmän alueen kansoille. Dreams for Sale näyttäytyi minulle kuitenkin melkoisena dystopiana. Katsojat nököttivät jakkaroillaan maskit kasvojensa suojana ja liikkuivat lavalle tulleen näyttelijän ohjeistuksen mukaisesti.

Aivan, vidoiden jälkeen esiin tuli mies (Tuomas Juntunen), joka liikkui ja toimi ja välillä myös puhui. Luolan akustiikka teki kuulemisen ajoittain hieman hankalaksi, vaikka suuresta osasta sainkin selvää. Miehen nimi oli ehkä ”Väinö”, joka puhui unelmista, onko meillä unelmia, jaksammeko unelmoida. Väliin hän heitti Kekkosta, mikä hieman kummastutti. Mutta sitten hän puhutteli meitä opetuslapsinaan ja silloin tunnelma naksahti kohdalleen.

Koko ajan mieleeni putkahti Hugh Howeyn kirja nimeltään Siilo, jossa eletään dystopiassa maan alla. Mielikuva vain vahvistui, mitä pidemmälle esityksessä mentiin.

Välillä huutokaupattiin unelmia. Minun lähelläni oleva mies sai huutokaupassa pitkät kalsarit, kun toisella puolella luolaa istuvat saivat onnea ja muuta abstraktista. Sitten ”Väinö” keitti kahvia, kasteli kukkia ja puuhaili kaikenlaista. Yhtäkkiä havahduin, että hänellä oli häntä. Oliko se ollut alusta asti vai huomasinko vasta nyt? Symboloiko se pirullisuutta, oliko hän piruna kauppaamassa meille oikeita vai vääriä unelmia?

Yhtäkkiä en enää yrittänytkään ymmärtää järjellä, vaan poimin tunnelmia ja elementtejä, jotka puhuttelivat minua. Maailma palaa, onko se loppu vai uusi alku? Miksi ihmeessä ”Väinön” puheensa välissä hokema ”hengitä sisään, hengitä ulos” tuntui minusta niin rauhoittavalta?

Kun esitys päättyi ”Väinön” pianolla soittamaan Imagine-kappaleeseen, oli vahva tunne, että olin kokenut jotain, miettinyt maailman tilaa, koronaa, Yhdysvaltain presidentinvaaleja, modernia taidetta. Mutta myös sitä, että en varmaankaan ymmärtänyt kovinkaan paljoa siitä, mitä ohjaaja Anna Lipponen oli halunnut teoksella viestittää.

”Väinöä” esittänyt, jos ainoa live-näyttelijä oli nimeltään Väinö, tanssija Tuomas Juntunen teki mielestäni vahvan roolin. Se, etten saanut hänen puheestaan aina selvää, oli enemmän tekniikan toimimattomuutta kuin hänen artikulaatiotaan.

Olin asettanut tavoitteekseni avartaa näkymääni ja näin kävi. Vielä en osaa sanoa, minkä muistijäljen esitys jättää, mutta luulen, että sisällöstä putkahtaa oivalluksia, kunhan saavat nyt muutaman yön muhia alitajunnassa.

Suosittelen esitystä heille, jotka ovat avoimia kokeellisemmalle ilmaisulle.

• Ohjaus: Anna Lipponen
• Käsikirjoitus: Laur Kaunissaare (Viro), Anna Lipponen
• Dramaturgia: Laur Kaunissaare
• Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen
• Näyttämöllä: Tuomas Juntunen
• Videolla: Rea Lest (Viro), Ragnar Uustal (Viro), Anna Lipponen

Ensi-ilta 17.11.2020 Kansallismuseon Kallioluolassa

Muut esitykset 20.11.-17.12.2020