Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan – Finlandia-ehdokas on huima matka moniin maailmoihin

Alkunäytös taivaassa, näin on nimetty Heikki Kännön Runoilijan prologi. Kuin lukuohjeena ja tunnelmaan virittäjänä ollaan näyttämöllä, ja meneillään on Goethen Faustista kohtaus, jossa Taivaan isä ja Vanhaksi Vihtahousuksi itseään nimittävä Mephisto kiistelevät tohtori Faustin kohtalosta. Taivaan isä luovuttaa Faustin Mephistolle, ja tämä sanoo hankkivansa Faustilta allekirjoituksen sopimukseen, ”jossa päätetään hänen kuolemattomasta sielustaan”.

Runoilijassa sielunsa paholaiselle myy Aurelian Benn, runoilija, joka on saanut tunnustusta ensimmäisestä kirjastaan Faustin kirous. Sen jälkeen ei miehellä enää niin hyvin menekään. Hänestä tulee jahdattu rikollinen Le Poète, jonka epäillään tappaneen rakastettunsa.

Aurelianin tarinan alkaessa eletään 1880-luvun loppua Lyonin Tourviéren kukkuloilla, jonne alussa kuvattu rähjäinen teatteriseurue on kiertueellaan sijoittunut. Siellä Aurelian löytyy seurueen asuntovaunun portailta runneltuna ja puolikuoliaana.

Runoilijan tarinaan yhdistyy maagisia elementtejä, epämiellyttävyyteen asti naturalistista kuvausta surkeuteen ajautuvan Aurelianin elinympäristöstä, historiallisia henkilöitä ja tapahtumia. Kännön laajan ja moneen suuntaan aukeavan romaanin voikin lukea monella tavalla, myös juonivetoisena, melkein rikosromaanina, jossa kuljetaan Aurelianin matkassa Ranskasta Italian Torinoon, Saksaan ja Sveitsiin.

Päähenkilö Aurelian on itsensä uhriksi selittävä rakastettava lurjus tai paatunut roisto, joka ottaa hatkat ja lähtiessään myös rahat, ehkä hengenkin, kun maa alkaa polttaa. Hän päätyy Friedrich Nietzschen sihteeriksi ja Rudolf Steinerin okkultististen kokeiden koehenkilöksi. Hänen poikkeuksellisen ja vuosien myötä muuttumattoman kauneutensa huomaavat naiset ja miehet. Faustin lisäksi Aurelianiin on siis lainautunut piirteitä myös Dorian Grayn tarinasta.

Sopimus paholaisen kanssa

Kirjan paholainen on nimeltään Heinrich von Grüngen, eikä lukijalle jää mitään epäilystä siitä, etteikö tämä olisi piru itse, liituraitahousuissaan, knallissaan ja saketissaan. Häntä ympäröi kanelin haju, ja sikari syttyy hänen suussaan ilman tulitikkuja. Hänellä sudenkasvot ja lyijysulfidisilmät ja kyky äkillisesti ilmestyä ja kadota. Hänen kanssaan Aurelian allekirjoittaa sopimuksen, jossa paholainen lupaa ”tukea hänen kirjallisia tavoitteitaan” ja lisäksi Aurelianin himoitsevan, Carmenina loistavan oopperatähti Minnan käden.

Hän muistaa palavien kynttilöiden liekit, katseensa alle kierivän sormuksen sekä Heinrichin mielipuolisen puheen, joka järjettömyydestään huolimatta sai hänet allekirjoittamaan vähintäänkin yhtä järjettömän sopimuksen, ja hän muistaa tarttuneensa Heinrichin ojentamaan partaveitseen, mutta sen jälkeen kaikki peittyy usvaan.

Taiteilijaromaani

Syvemmällä tasolla Runoilija on aatehistoriallinen romaani siitä, miten kansallissosialistinen aate sai Saksassa jalansijaa ja miten natsit nousivat valtaan. Se laajenee allegoriaksi maailmasta, jossa paha on saanut vallan ihmisten itsekkäiden pyrkimysten takia ja jossa on taipumus unohtaa menneet oppimatta niistä mitään.

Kännön teos on myös taiteilijaromaani, jossa pohditaan taiteenfilosofisia kysymyksiä, alkaen taiteen tehtävästä. Onko taiteen tehtävä ilahduttaa, niin kuin Wagnerin hylännyt Nietzsche kirjassa ajattelee. ”Raskaan taiteen” sijaan hän on alkanut intohimoisesti rakastaa Bizet’n ”kepeää, mutta näkemyksellistä” Carmenia.

Taiteilijaromaanina Runoilija pohtii myös luovuutta ja sen kadottamista. Kun Nietzsche makaa ajattelukykynsä menettäneenä ja sisar Elisabeth muokkaa Aurelianin avustuksella hänen tekstejään kansallissosialismin aatetta tukevaan muotoon, myös Aurelian kokee itsensä kuolleeksi. Pala palalta hän on kadottanut muististaan menneisyytensä. Haave kirjailijuudesta hiipui ja taide katosi häneltä kokonaan.

Tarve tuottaa taidetta … kirjoittaa runoja…”, Aurelian painaa nyrkillä rintaansa, ”se tarve on yhtä kuin sydän. Se pistää veren liikkeelle. Se tulvii suoniin. Ja kun sitä ei enää ole … mitään ei ole. On eri asia menettää kirjoittaminen kuin menettää kirjoittamisen sydän. Ymmärrättekö? Se on lopullista. Sen päätteeksi haudalle lapioidaan multaa.”

Näin Aurelian valittaa Rudolf Steinerille, joka tajuaa löytäneensä Aurelianissa esimerkkitapauksen, jonka avulla hän voi tieteellisesti todistaa oikeiksi teoriansa. Seuraa huima, tieteisfiktion mieleen tuova jakso, jossa Steiner ja Aurelian matkaavat rinnakkaistodellisuuteen meditaation ja shamanistisen juomasekoituksen avulla.

Googlelle käyttöä

Runoilija innosti minut googlailemaan, ei siksi että romaanin ymmärtäminen olisi sen vaatinut, vaan koska kiehtova tarina herätti halun tietää enemmän.

Kirjassa esiintyvien historiallisten henkilöiden vaiheet noudattavat todellisuudessa tapahtunutta, mutta Kännö on lisännyt niihin oman mausteseoksena.  Laajemmat tiedot Nietzschestä ja hänen filosofiastaan olisivat varmasti avanneet Runoilijan tekstiä vielä enemmän, mutta paljon opin nytkin.

Historiallisista faktoista ja niiden laajentamisesta kirjassa kiinnostavinta olivat Rudolf Steineria ja hänen toimintaansa koskevat jaksot. Steiner on tuttu kehittämästään antroposofiasta ja Steiner-kouluista, Goethe-yhteyksistäänkin. Mutta ennen Runoilijan lukemista en tiennyt, miten Steiner pyrki tieteellisiksi kokemiensa menetelmien avulla vahvistamaan, että näkyvän maailman takana on toinen todellisuus.

Kiinnostavaksi Steiner-osuudet tekee myös se, että esoteerisuus ja okkultismi ovat olleet viime aikoina esillä eri näyttelyissä ja teoksissa, joissa on esitelty suomalaisten taiteilijoiden kiinnostusta spiritualismiin, teosofiaan ja Steinerin kehittämään antroposofiaan 1900-luvun vaihteessa.

Omaääninen kirjailija

Kännön Runoilija on täynnä yksityiskohtia, henkilöitä, tapahtumia kuin Hieronymus Boschin maalaukset, jotka myös koristavat kirjan sisäkansia. Maalausten lähitarkastelu paljastaa aina jotakin uutta, mutta kuvat myös pakenevat katsojan tulkintaa. Runoilijankin yksityiskohtia voisi pohtia loputtomiin ja tarjota niistä uusia tulkintoja.

Jotkut tarinan langat jäivät vain katkeaviksi pätkiksi. Mustat koirat ja istuvat kauriit putkahtivat esiin, kai siitä toisesta todellisuudesta. Kirjan loppupuolella kirjailijalla oli joissakin kohden tullut tarve (tai kiire) kirjoittaa filosofiaa liian suoraan romaanin osaksi, mutta tämä ei romaanin arvoa laske.

Heikki Kännö on kirjoittanut hienon kirjan. Hän on vahvasti omaääninen kirjailija, jota on vaikea (ja turha) rinnastaa kehenkään toiseen.

Finlandia-spekulointia

Runoilija oli yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, ja luin sen juuri ennen voittajan julkistamista. Olin aivan varma, että Hannu Lintu valitsee sen Finlandia-palkinnon saajaksi ja lähes pettynyt, kun niin ei käynyt. Tietenkin iloitsin myös Anni Kytömäen voitosta, mutta Margaritaa en ollut silloin vielä lukenut.

Suomen Kuvalehden artikkelista selviää, että Lintu oli lukenut Runoilijan jo keväällä ja koki sen erottuvan kotimaisten romaanien joukosta ”eurooppalaisena”. Loppusuoralla hänellä oli kaksi kirjaa, joissa oli ”omaleimainen, tunnistettava tyyli”. ”Kuten hyvässä taiteessa on”, Lintu jatkaa artikkelissa.

Tällainen jälkikäteisspekulointi on tietenkin aivan turhaa, mutta en malta pidättyä siltä. Kännöllä on omaleimainen, tunnistettava tyyli, joten olen vakuuttunut, että lopullisen valinnan Lintu teki Margaritan ja Runoilijan kesken. Molemmat täyttivät Finlandia-kriteerin: ansiokas suomalainen romaani.

Heikki Kännö voitti viime vuoden Runeberg-palkinnon teoksellaan Somnö, ja sitä edeltänyt esikoisteos Mehiläistie oli esikoispalkintoehdokkaana. Taustaltaan Kännö on kuvataiteilija, ja nyt siis vahva ja omaääninen osa suomalaista kirjallisuutta.

• Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan
• Sammakko, 2020
• 568 s.
• Finlandia-ehdokas 2020

Hannu Lintu ei ole ainoa, joka on Kännön yhteydessä maininnut eurooppalaisen kirjallisuuden. Samanlaisia kaikuja kuin Runoilijassa voi löytää esim. näistä blogissamme esitellyistä romaaneista:

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

Tässä myös linkki podcastiimme, jossa esittelemme kaikki kuusi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokasta:
Podcast #23: Kenelle kaunokirjallisuuden Finlandia

Ja vielä linkki kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajaan:
Anni Kytömäki: Margarita – Finlandian arvoinen kirjahelmi