Laura Arffman: Mona-Liisa – urheilija, muusikko, ihminen
Luen Laura Arffmanin Mona-Liisan viimeisiä sivuja samalla kuin katson hiihdon maailmancupin kisoja Rukalta. Kirjan luettuani ymmärrän olla pettymättä siihen, että palkintopallisijoituksia ei suomalaisille tullut, ja iloita jokaisesta maailmancupin pisteille eli 30 parhaan joukkoon sijoittumisesta. Jokaisen pisteen takana on vuosikausien kurinalainen elämä ja käsittämätön määrä treeniä.
Mona-Liisa – urheilija, muusikko, ihminen on urheilutoimittaja Laura Arffmanin kirjoittama elämäkerta maajoukkuhiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisesta, joka on hiihtokansalle tutumpi tyttönimellään Malvalehto. Laura aloitti kirjan kirjoittamisen Mona-Liisan pyynnöstä keväällä 2019. Mona-Liisa tiesi sairastavansa parantumatonta syöpää ja halusi tallentaa elämänpolkunsa tytärtään Isabellaa varten. Laura joutui saattamaan kirjaprojektin maaliin yksin, sillä Mona-Liisa kuoli heinäkuussa 2019 vain 36-vuotiaana.
Kirja on vaatinut tosi paljon monelta ihmiseltä. Haastateltavia on ollut yli kolmekymmentä. Isot kiitokset kuuluvat Mona-Liisan miehelle Villelle, joka aina jaksoi puhua kipeistäkin aiheista. Kiitokset myös Mona-Liisan synnyinperheelle ja ystäville.
Laura Arffman Mona-Liisa-kirjan julkkareissa 30.9.2020
Laura ja Mona-Liisa tapasivat ensimmäisen kerran jo vuonna 2007, kun Laura oli haastattelukeikalla. Vuosia myöhemmin he lähentyivät ja osasyynä oli se, että Mona-Liisa oli naimisissa maajoukkuehiihtäjä Ville Nousiaisen kanssa ja Laura seurusteli maajoukkuehiihtäjä Anssi Pentsisen kanssa. Kirjassa Laura ei ole yrittänyt etäännyttää itseään, vaan kirjoittaa Mona-Liisan ystävänä.
Mona-Liisa oli minun ensimmäinen haastattelukeikkani nuorena urheilutoimittajana. Matkustin Saariselälle tapaamaan häntä ja muita maajoukkueurheilijoita. Olemme Monan kanssa melkein ikätovereita ja hänen kanssaan oli heti helppoa ja vaivatonta. Tuli tunne, että vitsit, minä olen ihan märkäkorva, mutta tämä nuori nainen on jo kaikkea, wow!
Mona-Liisa oli lahjakas nainen. Hän oli myös kova suorittamaan. Pienestä tytöstä lähtien hiihto-, yleisurheilu- ja harmonikkatreenit kuuluivat jokaiseen päivään. Myös sisaret harrastivat ja vanhemmat tukivat harrastusrumbaa täysin sydämin.
Tulosta syntyi. Kaksikymppisenä Monalla oli jo Kultainen harmonikka -palkinnon voitto ja kolme kultamitalia nuorten hiihdon maailmanmestaruuskisoista. Ja lukemattomia mitaleita ja palkintosijoja pienemmistä kisoista. Vaikutti siltä, että edessä oli loistava tulevaisuus hiihdon tai musiikin parissa.
Mona päätti keskittyä hiihtoon. Hän oli Suomen maajoukkueessa samaan aikaan kuin mm. Aino-Kaisa Saarinen, Pirjo Manninen, Anne Kyllönen ja Krista Pärmäkoski.
Kirjassa monen valmentajan suulla kerrotaan, että Mona oli huippulahjakkuus ja parhaimmillaan sprinttihiihdossa, sillä hän oli testatusti maailman nopeimpia ellei jopa nopein nainen suksilla. Sprintti ei vaan kymmenen vuotta sitten ollut suomalaisen hiihdon ytimessä, eikä siihen valmennuksessa osattu tai haluttu satsata.
Monan hiihtoura ei lähtenyt sellaiseen lentoon, mitä nuorten sarjojen saavutusten perusteella olisi voinut olettaa. Lukijana voi hämmästellä eri valmentajien otteita ja metodeja, samoin kuin pienten hiihtopiirien heikkoa tiedonkulkua. Mona oli supertunnollinen ja teki kaiken, mitä valmentaja hänelle määräsi, mutta tulokset eivät olleet toivottuja. Sen sijaan hän oli aliravittu asuessaan maajoukkuemäkihyppääjän kanssa, koska mäkihyppääjä oli koko ajan dieetillä, ja ylikuntoinen noudattaessaan sekä henkilökohtaisen että maajoukkuevalmentajan ohjeita.
Mona-Liisa voitti yhden maastohiihdon maailmancupin kilpailun, Liberecin perinteisen sprintin 2013. Cupia on hiihdetty vuodesta 1981 ja suomalaisista hiihtäjistä vain 21 on noussut henkilökohtaisissa kisoissa joskus korkeimmalle pallille.
Kun kirjassa on kritiikkiä valmentajia tai valmennusmetodeita kohtaan, on se ilmaistu melko hienovaraisesti. Arvostelut eivät ole Mona-Liisan lausumia, vaan lähipiirin tai toisten valmentajien. Muutoinkaan kirjassa ei retostella toisia hiihtäjiä tai paljasteta sisäpiirin juoruja, vaikka niitä varmasti olisi ollut runsaasti. Mona-Liisan tunteista niin onnistumisten kuin pettymystenkin hetkellä kerrotaan maltillisesti. Reipasta tykitystä Aino-Kaisa Saarisesta kertovan Tahto-kirjan tapaan on turha odottaa.
Monalta tuli kirjoittamiseen todella selkeät ohjeet: rehellinen, avoin, mutkaton, eikä mitään kiiltokuvaa.
Kun kirjassa puhuttiin harmonikan soitosta, niin onneksi googlasin, miltä Kultaisen harmonikan tasoinen soittaminen näyttää ja kuulostaa. Kyseessä ei todellakaan ole sama laji, jota kesämökkinaapurimme harrastaa kesäillassa soittamalla Metsäkukkia! Nuoren Mona-Liisan soittaminen on jo ollut ilmiömäistä. Jotta tässä taituruudessa ei olisi ollut riittävästi, niin hän voitti vielä Ylen Maestro-kapellimestarikilpailun, vaikka samaan aikaan vietti yöt sairaalassa pienen tyttärensä sängyn vierellä.
Mona-Liisa oli armoton itseään kohtaan. Hän vaati valtavasti ainakin tavallisen ihmisen mittakaavalla tarkasteltuna. Kun hän oli raskaana, niin samalla hän huhki perheen uuden talon rakennustyömaalla. Mutta kilpaurheilijalle olisi kai mahdotonta heittäytyä sohvalle vain lötköttämään.
Kun Mona-Liisa sairastuu syöpään, lukijanakin tuntee valtaisaa epäoikeudenmukaisuutta. Laura Arffman on kirjoittanut sairauden ajan kauniisti, vaikka se ei helppoa luettavaa olekaan. Hän kertoo, kuinka Mona-Liisan voimat hiipuivat, vaikka aivan viimeisillä viikoilla hän vielä jaksoi perheen kanssa Linnanmäelle.
Kuolemankin Mona-Liisa suunnitteli. Järjesti Lauran kirjoittamaan kirjan, kirjoitti tyttärelleen kirjeitä tärkeisiin elämän hetkiin. Aivan varmasti yhtään noista kirjeistä ei avata ilman liikutuksen kyyneliä.
Mona-Liisan tärkein rooli oli olla äiti.
Vaikka Mona-Liisan aikuisten kisojen arvokisamitalit jäivät saamatta, jätti hän lähipiiriinsä paljon tärkeämmän perinnön. Kirjassa kerrotaan monin sanoin, että Mona-Liisa oli rakastava tytär, sisar, puoliso, äiti ja hyvä ystävä. Vaikka hän oli huippu-urheilija, hän ei vain keskittynyt itseensä, vaan oli vahvasti läsnä lähipiirilleen.
Mona-Liisalta opin, että ei voi koskaan tietää, mitä toiselle ihmiselle kuuluu tai mitä siellä taustalla on meneillään. Läheisilleen kannattaa olla armollinen.
Laura Arffman Mona-Liisa-kirjan julkkareissa.
- Laura Arffman: Mona-Liisa – Urheilija, muusikko, ihminen
- Kustantaja: Gummerus (2020)
- Äänikirjan lukija: Laura Arffman, 11 h 23 min
Lue myös juttuja muiden urheilijoiden elämäkerroista:
-
Annie Ernaux: Vuodet – Nobel-kirjailijan teos avasi muistojen laatikon, myös lukupiiriläisiltä
Annie Ernaux'n Vuodet oli Kirsin Book Clubin maaliskuun lukupiirikirja. Keskustelu kirjasta oli vilkasta ja -
Mihail Šiškin: Sota vai rauha – Arvostettu venäläiskirjailija näkee synnyinmaansa muinaisena mongolivaltiona, jonka kaanin nimi on Putin
Palkittu venäläiskirjailija Mihail Šiškin kuvaa esseekokoelmassaan nykyhetken Venäjää lähtien historiasta ja tuo mukaan kirjoituksiinsa
Tietoa kirjoittajasta
Oi miten kiinnostava ja koskettava kirja, kiitos Kirsi kirjan esittelystä. Muistan kyllä Mona-Lisan nimen. Miten hirvittävä tauti syöpä on, miksi kohteeksi joutuu noin nuori, energinen ja varmasti terveellisiä elämäntapoja noudattava nainen. Ihana Laura Arffman ja kiitos kirjan kirjoittamisesta.
Kirja tuo kyllä vahvasti esiin, miten kaikesta yrittämisestä huolimatta elämä ei mene niinkuin toivoisi. Monan tarina jää mieleen.
Olen tästä kirjasta ja sen teemoista lukenut katkelmia lehdistä. Kovin epäoikeudenmukaiselta tuntuu nuoren ihmisen ja pienen lapsen äidin kuolema. On myös hyvä, että huippu-urheilusta kirjoitetaan ja kerrotaan myös niistä ei niin hohdokkaista puolista. Maastohiihto varsinkin on lopulta aika raaka laji urheilijalle.
En tiedä onko maastohiihto muita lajeja raadollisempi, kaikki huippu-urheilu taitaa olla superrankkaa. Menestyksen vaatima ehdottomuus ja ne 10.000 toistoa tulee kaikkien tarinoissa esiin. Monassa tuli vielä se monipuolisuus. Monella muulla on pelkkää sitä omaa lajia ainakin aktiivivuosina ja sieltä sitten putoaakin helposti tyhjän päälle. Monalla oli suunnitelma jatkoon ja on supersurullista, että hän ei saanut elää sitä todeksi.