Saana Rossi: Rekrytoija – paljastaa rekrytoinnin ja työhaun salat

Rekrytoijassa pääsee kurkistamaan rekrytoinnin mielenkiintoiseen maailmaan ja rekrytoijan värikkääseen arkeen. Rekrytoija paljastaa rekrytoinnin ja työnhaun salat. Humoristisesti se tarjoilee yhdistelmän työelämäviihdettä ja oivalluksia kaikille, jotka ovat joskus hakeneet tai ovat aikeissa hakea töitä tai ovat muuten tekemisissä rekrytoinnin kanssa. 

Rekrytoinnissa ja työnhaussa ollaan hyvin henkilökohtaisten asioiden äärellä. Saana Rossi toteaa kirjan alussa, ettei kukaan kuole tai menetä raajojaan, mutta ne koskettavat sisintämme: yksilön olemassaolon oikeutusta, omaa merkityksellisyyttä, hyväksyntää ja hylkäämistä, nautintoa, innostumista, onnistumista, epäonnistumista ja, lopulta, ehdokkaan ja hänen perheensä elintasoa. Kuulostaa dramaattiselta, mutta niin se on. Työn saaminen voi muuttaa ihmistä, se voi muuttaa kokonaisia elämiä. Työn menettäminen voi tehdä saman.

Tie rekrytoijaksi

Saana Rossin ura rekrytoijaksi alkoi omista työhakukokemuksista. Hän oli kokenut loppuun asti hiottuja ja mietittyjä tapaamisia, kuin oppikirjaesimerkkejä erinomaisesta rekrytoinnista. Toisenlaisiakin kohtaamisia oli.

Rekrytointi on vallankäyttöä, jossa päätetään kuka saa työpaikan ja kuka ei. Valta tuo vastuuta ja juuri tuo vastuu kiinnosti ja sysäsi Saana Rossin kirjoittamaan Rekrytoijan ja avaamaan oven rekrytoinnin kulisseihin ja neuvotteluhuoneisiin.

”Isona minusta tulee kampaaja ja muutan Tampereelle”, oli Saana kertonut pikkutyttönä Tammelassa asuvalle tädilleen. Saanasta ei tullut kampaajaa, mutta Tampere veti myöhemmin puoleensa. 

Saana Rossin ensimmäinen työpaikka toimistoassistenttina siivousalan yrityksessä sai hänet liikuttumaan pelkästä palkkakuittien mapittamisesta.

Mieleeni muistui oma lukioaikainen lapsenvahtina olo, kun vakuutusyhtiössä toimivat hoitolapsen vanhemmat ottivat tiskin takaa vastaan asiakkaita ja kirjoittivat lomakkeita. Se oli minusta niin ihailtavaa. Koti ja vakuutusyhtiön toimisto olivat samassa rapussa, joten näin vanhempien työskentelyä toimistossa. 

Saanan toimenkuva kehittyi ja vastuu kasvoi. Hän kirjoitti sisäisiä uutiskirjeitä, järjesti pikkujouluja ja työhyvinvointitapahtumia. Hän pääsi koordinoimaan ja kehittämään yrityksen prosesseja, ja rakentamaan laatukäsikirjaa, avustamaan rekrytoinnissa ja henkilöstön perehdyttämisessä. Todellinen työnantajan unelmatyöntekijä, monipuolinen, osaava ja kunnianhimoinen. Saatuaan ensikosketuksen HR:n ja rekrytoinnin maailmaan, Saana koukuttui siitä välittömästi ja ura rekrytoijana eteni haasteesta ja työpaikasta toiseen. Vuonna 2018 hänet palkittiin ensimmäisenä Suomessa Vuoden rekrytoijana.

Hämmentäviä haastattelutilanteita

Rekrytointihaastatteluja Saana Rossi on tottunut pitämään erilaisissa paikoissa. Yksi mieliinpainuvimmista on lenkkipolulle sovittu haastattelu.

”Tapasin Mikaelin parkkipaikalla. Hän penkoi jotain takakontista. Kävelin tervehtimään. Olin varuilta laittanut Gore-Tex-kengät jalkaa, sillä en luottanut näihin päiviin. Hän nosti kontista lastenvaunut ja alkoi kasaamaan niitä. Hetken mietin, olinko erehtynyt henkilöstä, mutta en voinut enää kaivaa hänen kuvaansa kännykästä ja tarkistaa asiaa.

”Sä olet Mikael? Moi, mä oon Saana, meillä piti olla kävelyhaastattelu?”

”Moi, kiva tavata! Sori, mun oli pakko ottaa Mea mukaan. Hoitohaasteita. Ei kait haittaa?”

”Ei tietenkään, lenkillehän tässä ollaan menossa”, vastasin.

Mietin pitäisikö minun kysyä lapsesta jotain? Oikeastaan en saisi, sillä se ei ole työhön vaikuttava asia. Jos en kysy mitään, pitääkö hän minua epäkohteliaana? Vanhemmat tuntuvat monesti olettavan, että muut ovat kiinnostuneita heidän lapsistaan. Toisaalta Mikael vaikutti rennolta, tuskinpa hän kypsymättömyyttäni pahastuisi, päinvastoin. Päätin silti olla kysymättä silläkin uhalla, että vaikutan hänen silmissään tökeröltä. 

Keskustelu eteni niin hyvin kuin se parhaimmillaan etenee. Huoletonta, sujuvaa, täynnä asiaa ja hauskaa kuin kevyt amatöörisulkapallo-ottelu, jossa molemmat pääsevät lätkimään ja onnistumaan ja jossa pisteitä ei lasketa. Hän keskittyy olennaiseen, kertoi, tarkensi kun pyysin, kyseli ja haastoi hyvin. Haastattelu, joka ei tuntunut haastattelulta. 

Vauva pyöri vaunuissa, se oli jotenkin tyytymätön. Mikael kurkisti kopan sisälle. 

”Äh, nää vanhat vaunut. Patja on taas mennyt ruttuun. Voitko ottaa Mean hetkeksi, niin korjaan sen?”

Minäkö? Ai, otan vauvan syliini? Sanoiko hän oikeasti niin? En minä pysty. Ajatukset painautuivat otsalohkoani vasten, kunnes rohkaisevampi ajatus valtasi tilaa. Kyllä sinä pystyt, ota se vauva nyt vaan. Kunhan et tiputa sitä. Älä vahingossakaan tiputa sitä. Milloin minä muka olin tiputtanut vauvan?

En ehtinyt sanoa mitään ääneen, kun Mea, tuntematon vauva, oli jo sylissäni. Se ei painanut juuri mitään. Sen naama oli punertava, silmät puoliksi kiinni. Se ei tiennyt, oliko se hereillä vai unessa.”

Sinäkö minua haastattelet?

Saana Rossi on törmännyt ikäänsä ja sukupuoleensa kohdistuvaa arviointiin kerran jos toisenkin. 

”Sinäkö minua haastattelet?” hän kysyi.

Ärsyynnyin heti. Tajusin hänen pitävän minua turhan nuorena. Hän ei edes yrittänyt peittää asennettaan, mitä pidin ammattitaidon puutteena.

”Kyllä. Odotitko jotakuta toista?”

”Ei, kun olen ollut täällä aikaisemmin haastattelussa ja silloin juttelin vanhemman miehen kanssa. Mukava kaveri. Olisiko ollut Jukka? En sitten lopulta ollut kiinnostunut siitä työstä”, hän puhui kirjakielellä samalla, kun katsoi ohi kasvojeni.

”Meitä on täällä monia töissä, myös eri-ikäisiä”, sanoin painottaen sanojani ja puhuen tavallista nopeammin. ”Minä hoidan tätä rekrytointia. Olen työskennellyt tälle asiakkaalle jo pidempään”, lisäsin ystävällisesti, vaikka tarpeeni korostaa 30-vuotiasta auktoriteettiani harmittikin.”

Rekrytointia luonnon helmassa

Saana Rossi ryydittää omaa kasvutarinaansa rekrytoijana upeilla luontokuvauksilla.

”Ilma oli raikkaan koskea, aavistuksen kirpeä, hailakkaasti sitruunainen. Se tuoksui syksyn, kostean nurmikon ja hiekan sekoitukselle. Vuodenajan taite. Pitkät, hyvinvoivat kuuset seisoivat tien reunoilla. Ne muodostivat vihreitä purjeita ja ulottivat valtavat neulasspinaakkerinsa korkeuksiin asti. Koetin nähdä niiden latvat tuulilasin läpi, mutta katto ei antanut katseeni yltää tarpeeksi ylös.”

Pidän myös kirjailijan huumorista, jota hän viljelee sopivasti tekstin lomassa, kuten ”kirjaa kirjoittaessa ei ole vahingoitettu ankkoja ”. Saana Rossi ottaa rekrytointitilanteiden vertailukohdiksi, milloin Ankkalinnan Tupun, Hupun ja Lupun, milloin parisuhteen kiemurat ja milloin finnit. Kirjan myötä opin myös, ettei enää puhuta työnhakijoista ja työnkuvista, vaan ehdokkaista ja rooleista.

Kirjan alussa Saana Rossi kertoo, ettei kirja ole oppikirja, sillä hän ei kuvittele, että hänellä olisi kaikki oikeat vastaukset. Äläpäs sano, sillä oppikirjojen tarkoitus ei aina ole tarjota valmiita malleja ja vastauksia. Rekrytoijaa voisin hyvinkin suositella oppikirjaksi; oivaltavana ja värikkään keskustelun herättäjänä. Kirja ei myöskään ole varsinainen työnhaun vinkkiopas, mutta antaa kattavan käsityksen rekrytoinnin prosessista ja laajuudesta.

Kohtaaminen kirjoitusretriitillä  

On ollut hienoa saada tutustua Saanan matkaan esikoiskirjailijaksi. Emme tunteneet toisiamme, tapasimme ensimmäisen kerran The Happy Hamletissa, Lounais-Ranskassa kirjailija Katja Kallion vetämässä kirjoittajaretriitissä elokuussa 2019.

Jo esittelykierroksella huomasin, että tuossa naisessa on jotain. Muiden retriittiläisten, minä mukaan lukien, potkiessa kengänkärkiä ja sopertaen jostain pöytälaatikkounelmista, Saana kertoi olevansa kirjan kirjoittamisessa jo hyvässä vauhdissa. Ja samalla huolettomalla varmuudella hän totesi, että hänellä on jo kustannussopimus ja markkinointisuunnitelma valmiina kirjan ilmestymistä ajatellen. Meillä muilla taisi loksahtaa suu auki. Mutkattomasti Saana kertoi kirjahankkeestaan. Ymmärsin, että hän kirjoittaa työstään rekrytoijana, mutta miten siitä saa kiinnostavan ja viihdyttävän, muistan ihmetelleeni? Kirjan luettuani, huomasin huoleni olevan aivan turha. 

Myöhemmin saman vuoden marraskuussa Saana palasi viimeistelemään kirjaansa samoihin maisemiin ja samaan tuoliin. Hamlet on täydellinen paikka kirjan kirjoittamiselle.

The Happy Hamletin taikaa

Epilogissa Saana pohdiskelee nojatuolin historiaa. Tuoli ei todellakaan ole ollut siellä aina. Hamletin Suska Karjalainen on hankkinut sen paikallisesta procantesta, jolla käynnillä satuin olemaan mukana. Suurin huolenaihe oli silloin, miten isot tuolit saadaan kuljetettua perille. Hyvä, että saatiin ja tuolit pääsivät uuteen elämään.

”Tässä on hyvä istua, tässä pehmeässä, vaaleanruskeassa ja arvokkaan näköisessä nojatuolissa, jossa on puureunukset ja kaarevia koristekuvioita. Se on vanha, luultavasti hyvinkin vanha. Se ei ole iän myötä menettänyt arvokkuuttaan, päinvastoin: se on saanut sitä lisää. Kuinka moni siinä onkaan istunut ennen minua? Ja millä vuosikymmenellä? Mistä se on tullut tänne, tähän vanhaan kunnostettuun vuohitalliin, jossa vuohien sijaan nykyisin vierailevat ihmiset?

• Saana Rossi: Rekrytoija
• Kustantaja: Basam Books (2020)
• Kannen kuva: Jonna Hietala
• Kansi: Toivo Org, Küpress OÜ
• Taitto: Kimmo Mustonen

Lue lisää The Happy Hamletin kirjatreffeistä: KLIK