Tommy Orange: Ei enää mitään – hieno ja havahduttava kirja city-intiaaneista

Tommy Orange, cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen, esittelee esikoiskirjassaan Ei enää mitään (There There) tämän päivän urbaaneja intiaaneja. Kirja on Kirsin Book Clubin 121. lukupiirikirja.

Katso koko lukupiirikirjalista 1-121

Joulukuun 2020 lukupiirin piti olla iloinen kokoontuminen, jossa juhlistetaan Kirsin Book Clubin kymmentä yhteistä lukupiirivuotta. Koronan vuoksi keskustelimme kuitenkin jälleen etänä, iloisella mielellä toki, ja sovimme, että maljat kohotetaan, kun maailma sen meille jälleen turvallisesti suo.

Oaklandin suuri powwow

Myös Tommy Orangen kirjassa Ei enää mitään kuvataan juhlia ja niihin valmistautumista. Kalifornian Oaklandissa ollaan järjestämässä suuri intiaanien kokoontuminen, powwow, ja kaikkien kirjan kahdentoista kertojan tarina kytkeytyy kyseiseen powwow-tapahtumaan.

Monelle lukupiiriläiselle Ei enää mitään on nimenomaan intiaanikirja, ensimmäinen kirjallinen katsaus cityintiaanien elämään. Voi olla, että olisi poliittisesti korrektimpaa puhua Amerikan alkuperäisväestöstä, Native Americans, mutta kirjassa käytetään nimenomaan intiaani-nimitystä. Wikipediasta tarkistin, että Yhdysvalloissa on edelleen olemassa 574 tunnustettua heimoa ja virallisen rekisteröinnin perusteella vuonna 2010 oli noin 5 miljoonaa Native Americans -ryhmään kuuluvaa henkilöä. Tämä on vain 1,7 % Yhdysvaltain väestöstä.

Yhtä lailla totesimme, että Ei enää mitään voisi kuvata mitä tahansa syrjittyä ja yhteiskunnan vähävaraista ryhmää.

Ei enää mitään on Tommy Orangen esikoiskirja. Se on palkittu American Book Awardilla ja oli ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi. Barack Obaman suosikkilistalla kirja oli ilmestymisvuonnaan 2018.

Intiaanien historia

Kirjan prologissa Tommy Orange tuo esiin sellaiset esimerkit intiaanien historiasta, että kaukaisen Suomen lukija haukkoo henkeään esimerkiksi kiitospäivän viettämiseen liittyvistä tapahtumista. En todellakaan tiennyt, miten intiaanien kansanmurhat liittyvät kiitospäivään, kun lasten kansainvälisissä kouluissa olen osallistunut kalkkunan syöntiin. Never again!

Samanlaisia kiitospäiviä juhlittiin kaikkialla missä tapahtui, kuten sanottakoon, ”onnistunut joukkomurha”. Eräässä Manhattanilla vietetyssä kiitosjuhlassa ihmisten kerrotaan potkineen pequotien päitä pitkin katuja kuin jalkapalloja.

Historiaa käsittelevän prologin jälkeen päästään kiinni fiktiiviseen tarinaan, jossa eri kertojien äänellä kuvataan heidän elämäänsä. Kerronta on hyvin koskettavaa, toteavaa ja tarkkaa, emmekä lukupiirissä kokeneet, että tarinalla olisi provokatiivisia motiiveja, vaikka intiaanien yhteiskunnallinen asema käy tarinoiden myötä hyvin selväksi.

Ei enää mitään -muistijälki

Kun pyysin bookclubilaisia kiteyttämään sen, mitä uskovat muistavansa kirjan tarinasta vuoden päästä, sain mm. seuraavia vastauksia:

• ”Historiasta kumpuavan, sukupolvien ajan vaikuttaneen sorron vaikutus ihmiseen.”
• ”Urbaani-intiaanien yritys ymmärtää omaa kulttuuriperintöään.”
• ”Minä tulen muistamaan kirjan vahvan tunnelman!”
• ”Nuoret intiaanimiehet monella tavalla sekaisin. Vanhat intiaaninaiset tukipilareita.”
• ”Ainakin nyt tiedän, mikä on powwow!”
• ”Kaupungissa asuvien intiaanien näköalattomuus. Yhteyden katkeaminen maahan.”

Ei enää mitään -juoni ilman paljastuksia

Tulossa on Oaklandin suuri powwow, intiaanien kulttuurijuhla. Powwow’ssa iso rumpu kumisee ja perinneasuihin pukeutuneet intiaanit antavat musiikin viedä tanssin pyörteisiin. Parhaille tanssijoille on luvassa rahapalkintoja, jotka maksetaan käteisenä. Tieto kiirii poikaporukan korviin, ja he päättävät ryöstää powwow’n käteiskassan, sillä se vaikuttaa helpolta keinolta saada riittävästi rahaa maksaa velat takaisin huumediilerille.

Tarina seuraa näitä nuoria miehiä ja kertoo heidän perhesuhteistaan. Tavallinen tarina on se, että isä on alkoholisoitunut, kadonnut tai jopa ammuttu tai häntä ei ole kuvioissa ollutkaan. Äiti saattaa olla huume- tai alkoholikoukussa. Tasapainoisia parisuhteita on harvassa.

Osa henkilöistä tietää intiaanien kulttuuriperinnöstä, osalle tulee yllätyksenä, että heissä ylipäätänsä virtaa intiaanien verta. Nuorimmat ovat menossa powwowhun ensimmäistä kertaa, eivätkä tiedä, mitä odottaa.

Yksittäiset tarinat linkittyvät toisiinsa ja Dene Oxendeneen, joka on saanut apurahan taltioidakseen intiaanien tarinoita heidän itsensä kertomana.

Sitaatti on tärkeä Denelle. Se ettei siellä ole enää mitään. Hän ei ole lukenut Gertrude Steinia sitaattia pidemmälle. Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Kirjan plussat ja miinukset

Ei enää mitään avasi meille aivan vieraan maailman. Tosin keskustelimme paljon siitä, miten alkuperäiskansojen kohtalona on ollut samankaltaista syrjäytymistä, näköalattomuutta, köyhyyttä ja riippuvuuksia, ollaan sitten esimerkiksi Australiassa, Uudessa Seelannissa tai Grönlannissa.

Kirjan kieli on upeaa! Ja upeasti on Jussi Korhonen kirjan suomentanut. Tähänkin juttuun olisi voinut ottaa lainaukseksi vaikka minkä kirjan lauseen. Erityisen hienosti Tommy Orange kuvaa henkilöidensä pään sisäisiä tuntemuksia. Minua todellakin kosketti esimerkiksi erään ampumakohtauksen yhteydessä kuvatut kuolemanhetket. Ja suorastaan puistatti, kun ihon alta alkoi puskea hämähäkin jalkoja. Kirjan tyyliä verrattiin Édouard Louis’n Ei enää Eddy -kirjaan.

Mainitaan myös, että kirjan kansi on hienompi kuin alkuperäinen. Hyvä, hyvä, Sanna-Reeta Meilahti, jota on kehuttu aiemminkin!

Juoni on pirstaleinen ja koimme, että liian pirstaleinen, jotta ekalukemisella saisi hahmotettua kaikki juonilinjat. Tämän vuoksi totesimme, että Ei enää mitään toimii paremmin luettuna kuin äänikirjana, vaikka äänikirjalla onkin erinomaiset lukijat! (Täysin puolueellinen lausunto, mikä selviää ihan kohta.) Kirjan tapahtumien yhteyksien ymmärtäminen edellytti selaamista ja tarkistamista, mitä kyseinen kertoja olikaan edellisellä kerralla kertonut.

Nuoria, samankaltaisia miehiä oli liikaa kerralla haukattaviksi. Muutama erottuu kuten nuori Orvil Red Feather, yliopistotutkinnon suorittanut Edwin Back ja FASista kärsivä Tony Loneman.

Sen sijaan naisten tarinoissa pysyy loistavasti kärryillä. Sisarpuolet Opal Viola Victoria Bear Shield ja Jacquie Red Feather ovat niin vaikuttavia, että koko kirja olisi voinut käsitellä heitä. Siihen kun vielä laitetaan lisäksi seuraavan sukupolven Blue, niin kuva on melkein yhtä kokonainen kuin koko kirja.

P.S.1 Kannattaa lukea myös Katja Ketun Rose on poissa, jonka tarina kertoo finintiaanien maailmasta eli suomalaiseten siirtolaisen ja intiaanien yhteiselosta.

P.S. 2 Tommy Orangen kirjan luettuaan myös suht tuoreet uutiset Mesa Verden pueblo-intiaanien esi-isien jäänteiden palautuksesta Suomesta Yhdysvaltoihin koskettivat erilailla. Miksi ihmeessä Suomessa oli ollut intiaanien luita ja hautaesineitä? Lue juttu.

Vieraana äänikirjan lukija

Olin ehdottanut Ei enää mitään -kirjaa lukupiiriin, sillä mieheni Martti Ranin lukee kyseisen äänikirjan mieskertojien osuudet. Joka kerta, kun hän tuli Silencion studiolta kotiin, hän puhkui intoa ja ylisti, kuinka hienoa kirjaa hän lukeekaan.

Äänikirjan lukeminen kiinnosti myös lukupiiriläisiä, joten Martti tuli hetkeksi kertomaan, miten äänikirjan lukemisen prosessi toimii. Martti tekee ennakkotyöt huolella kotona, pikalukee kirjan etukäteen, poimii vieraskieliset nimet ja sanat ja tsekkaa niiden ääntämyksen. Jos hän itse ei tiedä, niin kääntyy kieltä paremmin taitavan puoleen. Lukupiiriläisetkin ovat jo auttaneet esimerkiksi venäjän lauseiden ääntämyksessä. Joissain kirjoissa toki tulee tarkat ääntämisohjeet kustantajalta, mutta käytännöt vaihtelevat.

Sitten on itse lukeminen, neljä tuntia kerrallaan. Vatsa ei saa kurista eikä suu napsua. Laadun takeena on vielä tarkistuskuuntelu ja korjausluenta, jossa pienetkin erheet korjataan ja luetaan uudelleen.

Martille piisasi kysymyksiä ja lupasimme palata äänikirja-aiheeseen vielä uudemman kerran. Lukupiiriläisistä melkein kaikki ovat jo sekakäyttäjiä, joten mielipiteitä hyvistä ja huonoista lukijoista oli paljon.

KIRJAN FAKTAT

• Tommy Orange: Ei enää mitään
• Alkuperäisteos: There There (2018)
• Kustantaja: Aula & Co (2020)
• Suomentaja: Jussi Korhonen
• Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
• Äänikirjan lukijat: Tuija Kosonen ja Martti Ranin, 9 h 8 min

KIRJA-ARVONTA, OSALLISTU VUONNA 2020

Vuoden päätteeksi palkitsemme yhden lukijan omalla Ei enää mitään -teoksella. Arvomme kirjan 1.1.2021.

Voit osallistua arvontaan kirjoittamalla alla olevaan kommenttikenttään, mitä kehittämisideoita sinulla on Kirsin Book Clubin blogiin tai podcastiin. Minkälaisia juttuja haluaisit lisää? Mikä saisi sinut kertomaan kaikille kavereillesikin, että Kirsin Book Clubia kannattaa seurata? Olisiko jotain sisältöä, mistä olisit valmis maksamaan? Kirsin Book Clubin jäsenmaksu?

Kaikki vuoden 2020 puolella vastanneet ovat mukana arvonnassa. Aula & Co lahjoittaa ja postittaa kirjan voittajalle.

KIRJA-ARVONTA ON ARVOTTU!

Hyvää uutta vuotta 2021!

Kiitos kaikille vastanneille hyvistä ideoista Kirsin Book Clubin kehittämiseksi. Yhtä kommentoin heti: tiedämme, että hakutoiminne on hankala, mutta sen muuttaminen on niin iso projekti, ettei se taida tämän blogipohjan kanssa onnistua. Mutta katsotaan, jos joku ratkaisu löytyisi!

Onnettarena sai toimia Martti, Ei enää mitään -äänikirjan miesroolien lukija. Hän nosti hatusta kirjan voittajaksi Minttu47:n, joka saa minulta postia.