Pirjon koronavuoden ilonpilkahduksina kirjoja ja leffoja

Minun kulttuurivuoteni koostuu useista kirjoista, leffoista, ja hiukan teatteristakin. Kirjojen merkitys korostui, kun muita kulttuurielämyksiä oli koronavuonna vähemmän tarjolla.

Koronavuonnakin oli monta syytä hymyillä.

Kirjat

Olen lukenut tänä vuonna 42 kirjaa. Vahvimman muistijäljen jätti Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Se puhutteli väkevästi ja oli todenmukainen. Kinnunen on tehnyt perusteellista taustatyötä. Aina en heti muista kirjan tai kirjailijan nimen perusteella, mistä kirja on kertonut, mutta tämän vaikuttavan tarinan tulen aina muistamaan.

Elena Ferrantelta luin peräti viisi kirjaa: Hylkäämisen päivät, Amalian rakkaus (lukupiirikirja), Uuden nimen tarina, Tyttären varjo ja Aikuisten valheellinen elämä. Jokainen kirja edusti taattua ja sujuvaa Ferrantea, mutta luonnollisesti ne alkavat jossakin määrin muistuttaa toisiaan, kun niitä lukee useita peräkkäin.

Lucinda Rileyn tänä vuonna suomeksi ilmestyneet Kuun sisar ja Auringon sisar vievät mukanaan, koukuttivat ja herättivät uteliaisuuden, ja luinkin ne huikeasta sivumäärästä huolimatta hyvin lyhyessä ajassa. Sarjan neljä aikaisemmin ilmestynyttä kirjaa olen lukenut aiemmin ja innokkaana odotan seitsemättä kirjaa.

Englantilaisen Rachel Cuskin Ääriviivat-teos on vaikuttava ja erilainen, koska kirjan päähenkilöstä ei paljasteta juuri mitään. Kertojana on Faye, joka kohtaa matkallaan hyvin erilaisia ihmisiä ja kirjassa kuuluukin juuri heidän äänensä ja tarinansa. 

Selja Ahavan Nainen, joka rakasti hyönteisiä. Kiehtova ja mielenkiintoinen.

Axel Schulman Polta nämä kirjeet. Kiinnostava ja koskettava. 

Peter Sandström Rakkaus on kesy eläin. Surullinen ja aavistuksen yksinäinen. 

Vexi Salmen muistoksi kaivoin kirjahyllystäni kolme satukirjaa, jotka hän on kirjoittanut 80-luvulla. Niiden pohdiskeleva syvällinen elämänfilosofia puhuttelee yhä, ja kuten monet satukirjat nämäkin ovat kauniita taidekirjoja hienon kuvituksen ansiosta.

Viimeisimpänä olen lukenut Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli. Kirjailijalla on ilmiömäinen kyky kirjoittaa, vieläpä niin että hän saa lukijan kokemaan ja näkemään tapahtumat ikään kuin tämä olisi itsekin läsnä. Kirjailija rakentaa jokaisesta pienestä arkisesta tapahtumasta suuren ja merkittävän huomioimalla kaikki vähäisetkin yksityiskohdat. 

Lukupiirikirjat

Yhdessä luetuista kirjoista koin parhaiksi Tommy Orangen kirjan Ei enää mitään, jossa kuuluu vahvasti intiaanien ääni sekä Trevor Noahin omaelämäkerrallisen romaanin Laiton lapsi, joka kertoo Etelä-Afrikan apartheid-politiikasta. Avartavia ja mielenkiintoisia kirjoja.

Elämäkertoja

Oli suuri elämys lukea kaksi hienoa taiteilijaelämäkertaa Björn Weckström – myyttien muotoilija ja yhdessä lukemamme Timo Sarpaneva, taide ja elämä.

Professori Weckströmin saatoin välillä tavata työskennellessäni Kalevala Korussa. Tämän hienon, kansainvälisesti arvostetun taiteilijan vaikuttavia veistoksia sain ihailla ensimmäisen kerran vuonna 1986 Retretin kesänäyttelyssä ja myöhemmin tutustuin perusteellisemmin hänen tuotantoonsa ja etenkin koruihin työskennellessäni Kalevala Korun markkinoinnissa. Elämäkerta syvensi tietoani hänen monipuolisuudestaan ja kansainvälisistä näyttelyistä ja yhteyksistä.

Lukulistalla 2021

Vuoden 2021 lukulistalla odottavat ensimmäisinä Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Anni Kytömäen Margarita sekä yhden suosikkikirjailijani Cecilia Samartinin Kolibri

Olin kuuntelemassa, kun Kirsi Ranin haastatteli Ceciliaa. Kuvassa vasemmalta Piia Fredrikson, Minna Väisälä, minä Pirjo Helenius-Viitamäki, Cecilia Samartin, Cecilian agentti Moses, Kirsi Ranin, Marja Castrén ja Airi Vilhunen.

Teatteri

Teatteriin en valitettavasti päässyt monta kertaa. Yhden elämyksen sain kuitenkin kokea syksyllä, kun Tampereen teatterissa esitettiin Valehtelijan peruukki. Se oli hieno kokemus etenkin upeiden ja luontevien näyttelijöiden (Marja Packalen ja Pirkko Saisio) ansiosta. 

Ypäjän Musiikkiteatterin Paavo 1,5 -näyttelijät Joona Rosenberg, Sampo Lepistö ja Harri Välimaa. Kuva Pirre Bono.

Kesällä olin auttamassa Ypäjän Musiikkiteatterin väliaikapalveluissa. Tänä kesänä varsinainen musiikkinäytelmä Vuonna -85 jouduttiin perumaan, mutta teatterin näyttämölle tuotiin jo edellisvuonna ensi-iltansa saanut hauska ja mukaansatempaava Paavo 1,5 -farssi, joka esitettiin kolmen innostuneen harrastajanäyttelijän voimin. Se kantoi mainiosti alusta loppuun ja roolit istuivat näyttelijöille täydellisesti ja mikä tärkeintä, yleisöllä oli hauskaa. Koska ollaan musiikkiteatterissa, näytelmän taustamusiikista vastasi teatterin pitkäaikainen kapellimestari Kari Mäkiranta ja ohjauksesta Markus Töhönen. Tosin koronan pelossa moni katsoja jäi valitettavasti mieluummin kotiin.

Pirre Bono Hyacinthinä Forssan teatterissa. Kuva Tiina Rämö.

Harrastajapohjaisissa teattereissa ohjaajalla on erityisen vahva rooli. Forssan teatterissa kävin katsomassa viihdyttävän Pokka pitää -esityksen kaksi kertaa, koska sisareni tytär Pirre Bono esitti Hyacinthia. Näyttelijät suoriutuivat hyvin ja karikatyyriset roolit oli otettu hienosti haltuun. Joistakin ohjaajan ratkaisuista en pitänyt, enkä myöskään käsikirjoituksesta kaikilta osin. 

Elokuvat

Elokuvassa ehdin käydä alkuvuodesta kerran viikossa, mutta sitten teatterit suljettiin. Näkemistäni elokuvista pidän vuoden parhaana Tovea, jonka näin Forssassa Elävien kuvien teatterissa. Odotuksia minulla oli ennakkoon, koska luimme lukupiirissä Tove Janssonin elämäkerran ja olen nähnyt teoksia eri näyttelyissä. Alma Pöysti loisti Toven roolissa ja hänen luonnollisen ja läsnä olevan näyttelijätyönsä ansiosta elokuva säilytti kiinnostuksen loppuun asti. Toisaalta elokuvassa kuvattiin melko lyhyttä kautta Toven elämästä. Melkeinpä odottaisin elokuvalle jatko-osaa. 

Pikku naisia -elokuvasta

Pikku naisia ja Emma uudelleenfilmattuina versioina onnistuivat ja olivat laadukkaita. Värimaailma, asusteet, maisemat, sisustukset ja kaikki visuaalisuus, joista nautin suunnattomasti, oli hiottu huippuunsa pienintä yksityiskohtaa myöten. 

Jäähyväiset oli lämminhenkinen elokuva nuoresta kiinalaisnaisesta, joka matkustaa Kiinaan kuultuaan, että mummu on kuolemansairas. Pidin kovasti tästäkin perhekeskeisestä ja koskettavasta elokuvasta.

Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon saanutta, taitavasti ohjattua elokuvaa Parasite pidin ahdistavana, koska koko ajan ilmassa oli tunne että seuraavaksi tapahtuu jotain pahaa.  Toisaalta se oli myös yksi vuoden elämyksistä, sillä se jäi askarruttamaan pitkäksi aikaa.

Kino Engelissä näin marraskuussa vahvan, erittäin visuaalisen elämäkertadokumentin Hilma af Klint – ilmeisen tuolla puolen. Hilma af Klint (1862-19449 oli ruotsalainen taiteilija, mystikko, edelläkävijä, joka maalasi abstrakteja töitä. Ihastelin valkokankaalla vaihtuvia taideteoksia, joista osan olen nähnyt osan livenä Tallinnan Kumu-museon näyttelyssä. Klint ei saanut omana aikanaan arvostusta ilmeisesti sukupuolensa takia, ja monet sen ajan naistaiteilijat kokivat samanlaista syrjintää. Toisaalta Klint esitteli töitään huomattavan vähän, ja hänen testamenttinsa mukaan työt sai tuoda näytteille vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Hilma af Klint – A Pioneer of Abstraction

Tältä vuodelta odotan uppoutumista hyviä kirjojen maailmaan. Toivoisin myös pääseväni teattereihin, museoihin ja melkeinpä innokkaimmin elokuvien ystävänä odotan hyviä juonia ja visuaalisuutta, josta suorastaan voisin lumoutua.

Lue myös:

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *