Virginia Woolf: Oma huone – Naisista ja kirjallisuudesta, klassikkohaaste 12

Virginia Woolfin (1882–1941) nimi lienee useimmille tuttu. Vaan kuinka moni on lukenut hänen teoksiaan? Minä en ollut ennen kuin tartuin Omaan huoneesen. Vahvimpana minulle nousi mielikuva Edward Albeen näytelmään perustuvasta samannimisestä elokuvasta Kuka pelkää Virginia Woolfia, klassikko sekin. Oli siis aika korjata tilanne, ja totta tosiaan: Oma huone on jotain ihan muuta kuin keski-ikäisen pariskunnan avioliiton selvittelyä juhlien jatkoilla.

Oma huone perustuu esitelmiin, jotka Virginia Woolf piti kahdelle taideseuralle lokakuussa 1928. Hän oli siis kysytty puhuja, vaikka ”naiset pääsevät yliopiston kirjastoon vain siinä tapauksessa, että heitä seuraa collegen jäsen tai että heillä on mukanaan suosituskirje.” Miten väärä mielikuvani Virginia Woolfista olikaan! Oma huone ei hyökkää, vaan analyyttisellä ja toteavalla otteellaan haastaa pohtimaan naisen asemaa, kirjallisuutta ja erityisesti naisen asemaa kirjallisuudessa niin kohteena kuin tekijänäkin.

Woolf palauttaa mieliin naisen aseman historiallisessa viitekehyksessä yleensä ja kirjallisuudessa erityisesti. Naiset elivät pitkään vailla perusoikeuksia, vuoteen 1880 asti mies hallitsi vaimonsa omaisuutta, ja äänioikeuden naiset saivat Englannissa vasta vuonna 1919.

Kirjallisuudessa, jota kirjoittivat miehet, nainen kuvattiin miehen silmin, joko puutteellisena ja kyvyttömänä olentona jota oli tarpeen puolustaa ja suojella tai salaperäisenä ja jumalaisena olentona, joka kohotettiin jalustalle. Nainen on ”mielikuvituksessa ensiarvoisen tärkeä, käytännössä täydellisen merkityksetön”.

Sosiaalisessa elämässä naisen osa oli olla peili, joka näytti miehen kuvan kaksinkertaisena, mahtavana siis. Naisen osa oli olla sellainen miksi mies hänet rajasi ja miten hänet kuvasi. Ei siis ihme, ettei naisista noussut Shakespearen veroista kynänkäyttäjää!

Kun naiset sitten ryhtyivät kirjoittamaan, heidän lajikseen valikoitui romaani. Ei siksi, että se olisi ollut parhaiten jokaisen kirjoittajanlaatuun sopiva muoto, vaan siksi että romaania pystyi kirjoittamaan perheen yhteisessä olohuoneessa, missä arki toistuvasti ja usein keskeytti työn. Virginia Woolfin arvostamasta neljästä suuresta naiskirjailijasta vain Charlotte Brontë ja Jane Austen ovat hänen mielestään omimmillaan juuri romaanikirjailijoina.

Emily Brontën olisi pitänyt kirjoittaa runonäytelmiä, George Eliotin avaran mielen ylitsepursuavan voiman olisi pitänyt levittäytyä, sitten kun luova inspiraatio oli kulunut, historiankirjoitukseen ja elämäkertoihin.”

Heillä ei kuitenkaan ollut rahaa eikä omaa huonetta, joten hekin kirjoittivat romaaneja. Woolf myös analysoi terävästi neljän suuren kieltä ja lausetta. Heistä omavoimaisimpana Woolf pitää Jane Austenia, joka ei alistunut miehiseen lauseeseen:

Jane Austen katsoi sitä ja nauroi sille ja sommitteli täysin luonnollisen, hyvämuotoisen lauseen, joka sopi hänen käyttöönsä ja josta hän ei koskaan luopunut. Näin ollen, vaikka hänessä oli vähemmän neroutta kirjoittamiseen, hän sai äärettömän paljon enemmän sanotuksi.”

Virginia Woolf on paitsi naisten asialla, meidän kaikkien asialla. Piirrettyään laajojakin kaaria kirjallisuuden historiaan, naiskirjailijoiden esiintuloon ja sukupuolelten välisiin jänniteisiin hän – mielestäni aivan oikein – haluaa nähdä ihmisen kokonaisuuden.

Aivan ensimmäinen lause, jonka kaikesta huolimatta kirjoittaisin tähän, sanoin mennessäni kirjoituspöytäni ääreen ja tarttuessani sivuun jonka otsikkona oli Naiset ja kirjallisuus, on että sukupuolen ajatteleminen on kohtalokasta jokaiselle joka kirjoittaa. On kohtalokasta olla puhtaasti ja yksinkertaisesti mies tai nainen; on oltava nais-miehinen tai mies-naisellinen.”

Virginia Woolf lainaa Sir Arthur Quiller-Couchin teosta The Art of Writing: ”Köyhällä runoilijalla ei ole ollut näinä aikoina, eikä ole ollut kahteen sataan vuoteen penninkään vertaa mahdollisuuksia… köyhällä lapsella on Englannissa melkein yhtä vähän toivoa kuin ateenalaisen orjan pojalla päästä osalliseksi siitä älyllisestä vapaudesta jossa suuret kirjalliset teokset syntyvät.”

Siinä se on. Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta.
—
Sen vuoksi olen korostanut niin paljon rahaa ja omaa huonetta.”

Olen erittäin iloinen, että löysin Oman huoneen, kiitokset siis myös kustantajalle uudesta painoksesta. Kuten teoksen suomentaja Kirsti Simonsuuri jälkisanoissaan toteaa: ”Vaikka Oma huone ei ole tieteellisesti perusteltu teos, sen läpi kulkee älyllisen argumentoinnin punainen lanka.”

Oma huone auttaa jäsentämään miesten ja naisten välisen tasa-arvokysymyksen historiaa ja toivottavasti näkemään kokonaisuuden jotta voisimme tänäänkin löytää hälyn keskeltä ne perussyyt jotka korjaamalla pystymme vaikuttamaan tasa-arvon edistämiseen pitkäjänteisesti ja kestävästi.

• Virginia Woolf: Oma huone 
• Tammi 2020
• Ensimmäinen suomenkielinen painos: Kirjayhtymä 1980
• Englanninkielinen alkuteos A Room of One’s Own, 1928
• Suomentanut Kirsti Simonsuuri
• Äänikirjan (4 t 44 min) lukee Krista Putkonen-Örn

Kirsin Book Club osallistuu tällä kirjaesittelyllä kirjablogistien klassikkohaasteeseen nro 12, jonka muihin kirjoituksiin pääset tutustumaan täällä.

Lue myös juttumme aikaisempiin Klassikkohaasteisiin:

• Klassikkohaaste 1:  Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, ilmestymisvuosi 1890
• Klassikkohaaste 2:  Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, ilmestymisvuosi 1813
• Klassikkohaaste 3:  Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, ilmestymisvuosi 1940
• Klassikkohaaste 4:  Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, ilmestymisvuosi 1959
• Klassikkohaaste 5:  Joseph Conrad: Pimeyden sydän, ilmestymisvuosi 1899
• Klassikkohaaste 7:  Volter Kilpi: Alastalon salissa, ilmestymisvuosi 1933
• Klassikkohaaste 7:  Veikko Huovinen: Hamsterit, ilmestymisvuosi 1957
• Klassikkohaaste 8:  Anton Tšehov: Lokki, ilmestymisvuosi 1896
• Klassikkohaaste 9:  Minna Canth: Hanna, ilmestymisvuosi 1886
• Klassikkohaaste 10: Lukupiiri-ilta vei Kalle Päätalo -neitsyyden, lukupiiri 14.1.2020 Otaniemessä
• Klassikkohaaste 11: Dashiell Hammett: Maltan haukka, ilmestymisvuosi 1930