Hanna Weselius: Sateenkaariportaat – Oi, Egon, Ee-gon!

Egon? Minkä viestin Hanna Weselius on halunnut lukijoille lähettää nimeämällä romaaninsa Sateenkaariportaat päähenkilön Egoniksi Metro-Tyttöjen 50-luvun iskelmän Egon Tangon mukaan?

Ennen jos ma illallista milloin haukkasin
Joskus pienenpienen viinin silloin naukkasin
Sitten, raukka, vaivuin nieluun virran kammotun
Ja syy on yksin, syy on yksin sun.

Oi Egon!
Vain suuri rakkaus tää toivoton
Vain suuri rakkaus sinuhun on
Mun vienyt turmioon.

Egonin nimi ei ollut ainoa asia, jota jouduin lukiessani pohtimaan.

Egon > ego > minä

Egon, kuuttakymmentä lähestyvä yliopisto-opettaja on se, joka kirjassa joutuu turmioon, vaipuu viinan kirojen nieluun.  Naisia hän pelkää ja väheksyy, itseään vahvemmiksi epäilemiään miehiä kadehtii ja vihaa. Jos pitäisi nimetä viime aikoina ilmestyneiden romaanien epämiellyttävin henkilöhahmo, Egon olisi vahvoilla. Kun hänen juomisensa yltyy ja krapulapäivien pahoinvointi lisääntyy, sympatiapisteitä ei enää heru hänen yksinäisyydestään ja vieraantumisen tunteistaankaan.

Minä, Egon ajattelee. Mikä se on? Minä olen Egon, Egon lausuu. Ee-gon! Hän katsoo eteisen peiliin ja toteaa, ettei peilikuva näytä miltään minkä hän tunnistaisi itsekseen tai minäkseen, saati sitten lapseksi, joka joskus oli ja jonka hennon olemuksen päälle on kasvanut kaikki tämä, mikä kuvassa nyt näkyy. Peilikuva muistuttaa jotain läpeensä tuttua, mutta kummallista kulttuuriartefaktia, ehkä Rembrandtin suttuista omakuvaa, hädin tuskin valaistua potrettia vanhasta ukosta joka on käyttänyt vuosikymmeniä omakuvien tuherteluun eri välineillä eikä enää tiedä miksi taas maalaa itseään mutta maalaa kuitenkin.

Sateenkaariportaiden Egon on jokamies/jokanainen, minä, joka on eksyksissä, itsestään ja tässä ajassa. Mieltään ja ajatuksiaan hän turruttaa alkoholilla.

Äiti, kepeäjalka jonka jalat eivät enää kanna

Egon käy tunnollisesti mutta ilman tunnetta lähes päivittäin äitinsä luona Vuosaaressa lukemassa tälle päivän uutisia. Äiti on Karjalan evakko ja ilmeisen aktiivisen ja vauhdikkaan aikuisuuden 60-70-lukujen vasemmiston piirissä elänyt. Mukana on elänyt myös pieni Egon, jonka näkökulma tapahtumiin on ollut kosteiden illanviettojen tarkkailijan.

Makaan tässä ja odotan poikaani, ja kun hän tulee, hän on aina minulle pettymys. Hän ottaa Ninan levyn heti pois soittimesta ja tunkee sen väkivaltaisesti koteloon. Hän istuu tuohon ja alkaa luennoida. Hän on iloton. Miten hänestä on tullut tuollainen tylsä vanha ukko. Vaikka hän on saanut etunimensäkin huumori-iskelmän mukaan. Oi Egon, Egon, Egon, Ee-gon! Vain suuri rakkaus sinuhun on.

Sateenkaariportaat voisi lukea katkeroituneen pojan ja viimeisiä hetkiään elävän äidin tilityksenä, joka päättyy jo pahasti alkoholisoituneen pojan matkaan äidin synnyinsijoille Karjalaan. Sinne äiti ei eläessään halunnut pojan koskaan matkustavan.

Mutta ei Sateenkaariportaat sellaista tarinaa kerro, ei ainakaan pelkästään.

Kuka kertoo?

Sateenkaariportaat jätti minut hämmentyneeksi ja luettuani sen selasin kirjaa uudelleen, sillä halusin selvittää, kuka ja mikä ja missä roolissa eri lukujen kertoja oli. Vasta sitä kautta aloin saada otetta kirjaan. Otetta, en otteen.

Sekä Egon että äiti ovat kirjan minäkertojia. Egonin oma tarina on yksin jätetyn pikkupojan ja rakkauden puutteesta kärsivän miehen tarina. Äidin tarina on maailmanparantajan tarina. Vielä lähellä kuolemaakin hän seuraa aikaansa ja ottaa siihen kantaa. Toisin kuin poikansa, jota populismi inhottaa eikä hän ”halua edes katsoa siihen päin”.

Sinä olet aivan lapsi vieläkin vaikka olet mikä yhteiskuntatieteilijä. Minulla on aikaa miettiä asioita, järkeä nähdä tapahtumien yhteydet ja ymmärtää suuri kuva, joka niistä rakentuu. Minulla on malttia ja sivistyneisyyttä olla takertumatta populistien kielivirheisiin. Minä näen kaiken, mutta minä olen vanha ja makaan täällä museoituneessa asunnossani kellaristaan homehtuneessa kylmän sodan aikaisessa talossa jonka kattopeltien taitteissa kasvaa pieniä pajupensaita, eikä kukaan kysy minulta mitään! s. 214

Sateenkaariportaiden suuressa tarinassa keskushenkilö, näkymätön persoona, on kirjan kolmas kertoja, kaikkitietävä ja kaiken näkevä, joka suuntaa katseensa (vaiko kameransa linssin) milloin lähelle, Egoniin ja hänen surkeisiin, alkoholin kostuttamiin hetkiinsä, milloin taas nykäisee lukijan lintuperspektiiviin ja Google Mapsin karttojen ääreen: Helsinkiin, Vuosaareen, Karjalaan. Kaikkitietävä poimii kerrottavaksi faktoja ja merkityksellisiä tapahtumia. Kaikkinäkevä tarkentaa itsenäisyyspäivän mielenosoituksiin ja moniväriseen Pride-kulkueeseen.

Joskus kaikkitietävä kääntää katseensa suoraan lukijaan ja kommentoi tapahtumia: ”Minkä ihmeen ihmishirviön ajatuksia me kuulimme?” Kun Egon on vähän aikaa poissa näköpiiristä matkustaessaan Unkariin, kaikkitietävä siirtyy portaisiin:

SILLÄ AIKAA, kun Egon on ilmassa, haluan puhua portaista. Portaat ovat rakennelma, joka yhdistää vähintään kaksi eri korkeuksilla olevaa tasoa toisiinsa. ”

Myös Hanna Weseliuksen HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Alma!-romaanissa lukijaa vietiin maan pinnalta Helsingin tuomiokirkon torniin ja avaruuteen asti. Näin kirjoitin jutussani: ”Näennäisen irrallisista frakmenteista kutoutuu kokonaisuus.” Saman voisi toistaa Sateenkaariportaista.

Portaat jotka eivät yhdistä

Kirjan nimi Sateenkaariportaat tulee todellisesta tapahtumasta. Helsingin korkeimmalle paikalle, kuten kaikkitietävä kertoja lukijaa valistaa, Malminkartanonhuipun jätemäelle rakennetut kuntoiluportaat maalattiin yhteisötaideprojektin tuloksena kaikin sateenkaaren värein. Kaikkia väritys ja sen takana nähty ajatus ei miellyttänyt, ja seuraavana yönä värit oli peitetty valkoisella.

Oli mielenkiintoista löytää Sateenkaariportaista pieniä yhtymäkohtia Marisha Rasi-Koskisen RECiin. Hanna Weselius on valokuvataiteen yliopistonlehtori ja kuvan ja kuvaamisen problematiikan pohtiminen on yksi Sateenkaariportaiden teemoista.

Rasi-Koskisen tavoin myös Weselius on löytänyt kirjansa keskeisen metaforan matematiikasta. Sateenkaariportaissa se on Fibonaccin lukujono, jossa ajatuksena on laskea yhteen kaksi edellistä lukua ja näin saada seuraavan luvun arvo: 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34, 55. Yhteys kuvaan löytyy siitäkin: Fibonaccin lukujono on kultaisen leikkauksen matemaattinen muoto.

Fibonaccin lukujonoa kuvataan usein myös ylhäältä kuvattuina kierreportaina, joiden kierrokset näyttävät kiihtyvän.

Monitasoisen romaanin keskeiseksi teemaksi nostan Fibonaccin lukujonon osoittamalla kiihtyvällä kierteellä lisääntyvän oikeistopopulismin ja siitä varoittamisen. Siinä missä samana vuonna Egonin kanssa syntynyt showpainija ja kansanedustaja Tony Halme oli vielä helppo leimata yksittäiseksi surkimukseksi ja ääri-ilmiöksi, enää ei kotimaan ja muiden maiden äärioikeistoa voi eikä pidä sivuuttaa.  

Äiti tämän tuntuu tajuavan, mutta mitä tekee Egon, tuo ego, joka pyörii oman napansa ympärillä ja turruttaa ajatuksensa alkoholilla. Kieltää ja kääntää katseensa pois. Ei sano mitään silloinkaan, kun näkee oman poikansa sormuksessa Suur-Suomen kartan. Oi, Egon, Ee-gon, nyt olisi sinunkin/minunkin syytä jo havahtua.

  • Hanna Weselius: Sateenkaariportaat
  • WSOY 2021
  • Myös ääni- ja e-kirjana
  • Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander
  • 373 s./7 t 43 min.

Rating: 4 out of 5.
Kommentit
  1. Seregi
  2. Jane / Kirjan jos toisenkin
  3. Elegia

Kommentoi