Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies – lapsen suojattomuus särkyneen mielen edessä

Kuullessani Kauko Röyhkän nimen päässäni alkaa soida meidän useimpien tuntema laulu: ”onnenpoika, onnenpoika…” tai joku muu Kaukon hiteistä. Kauko Röyhkä on pitkän musiikkiuransa ohella julkaissut mittavan listan romaaneja, joista esikoinen Tien laidalla Waterloo (1980) valittiin Suomen satavuotisjuhlavuoden Ylen 101 kirjaa -listaukseen ja Kaksi aurinkoa oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996.

Anneli Aunola työskenteli ylikonstaapelina Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosjaoksessa ja tuo yhdessä Kauko Röyhkän kanssa kirjoittamaansa, 1990-luvun Suomeen sijoittuvaan dekkariin vankkaa tosielämän tuntemusta niin poliisin työstä kuin rikoksistakin.

Heittäydyin taas sekakäyttäjäksi, luin romaania siis myös kuuntelemalla ja arvioin sen Kirsin Book Clubin dekkarikysymyksin.

Mikä on dekkarin rikos ja kuka sitä selvittää?

10-vuotiaan Antin äiti Kaisa joutuu silminnäkijäksi, kun hänen poikaansa hyväksikäytetään. Kaisa tekee tapahtumasta rikosilmoituksen, ja tapausta ryhtyy tutkimaan Helsingin rikospoliisin väkivaltayksikön siveellisyysrikosjaoston konstaapeli Alisa Aro. Melko pian selviää, että Arvi Kaapposella on useita muitakin uhreja.

Ovatko dekkarin henkilöt uskottavia / kiinnostavia?

Liian lempeän miehen henkilöt on kirjoitettu uskottaviksi, ja useimpien kohtalo herättää lukijan kiinnostuksen – hyvällä tai pahalla. Vain paikoitellen kuvaus on karkeasti tyypittelevää, mikä kyllä oikein hyvin sopiikin jännityskirjan tyylikeinoksi. Vain alkuasetelma, varasto viikonlopun viettopaikkana, on valinta jonka kanssa en yön yli nukkumisen jälkeenkään pääse samalle aaltopituudelle.

Onko juoni vetävä? Ajankohtainen? Entä yllätyksellinen, arvaako lopun?

Juoni on valitettavan ajankohtainen. Olemme kehittäneet maatamme, jälleenrakentaneet sen sotien jälkeen ja pystyttäneet hyvinvointivaltion. Ja yhä olemme kykenemättömiä suojaamaan lapsia, kaikkein suojattomimpia.

Kerronta on rakennettu vetäväksi, lukija tietää enemmän kuin poliisi ja odottaa peukut pystyssä, että poliisikin saisi vyyhdin selvitetyksi. Koska tekstissä on mukana toisen kirjoittajan, Anneli Aunolan pitkän poliisikokemuksen tuoma asiantuntemus, eivät ihan kaikki langat solmiudu kauniisti nippuun lopussa, vaan kuten tosielämässä usein käy, jotkut asiat jäävät auki.

Opitko jotain yhteiskunnasta / kulttuurista / jostain muusta?

Kirja antoi minulle poliisin arkeen laajemman näkymän kuin mitä muistan aiemmin lukeneeni. Rutiinit, kiire ja erityisesti jatkuva tapausten virta auttavat hahmottamaan niitä ristipaineita, joissa yksittäinen poliisi työskentelee.

Kuten kaikkea työtä, myös poliisin tehtäviä voi hoitaa erilaisilla sitoutumisasteilla. Niukkojen resurssien todellisuus säätelee myös poliisin työtä, joskus joudutaan toteamaan, että on tehty riittävästi vaikkei täydellisyyteen yllettykään. Paitsi Alisa Aro, joka haluaa kääntää joka kiven totuutta etsiessään.

Miten paljon dekkarissa kuvataan päähenkilön elämää?

Nostan Liian lempeän miehen päähenkilöiksi kaksi keskeistä hahmoa, joista molemmista lukijalle näytetään melko paljon. Alisa Aro tekee vaativaa työtään kolmen koululaisen yksinhuoltajana. Lasten isä, josta Alisa on eronnut, on melkoisen hankala tyyppi, johon – kuten muihinkin elämän vastoinkäymisiin – Alisa suhtautuu ihailtavan rauhallisesti.

Arvi Kaapposen perhetaustasta näytetään syyt, jotka mitä ilmeisimmin ovat johtaneet hänen seksuaalisuutensa rikkoutumiseen. Kuva Arvista muodostuu ristiriitaiseksi, mikä hieman haastaa lukijaa ja saa toivomaan, että Arville löytyy apua.

Onko dekkari raaka, ahdistava tai pelottava?

Liian lempeä mies on kahdellakin tavalla raaka muttei raakuudella mässäilevä. Teot ovat raakoja. Julmaa, liki ahdistavaa on myös lukea kuinka tekijä saattaa kertoa ”tarkoittaneensa vain hyvää”. Onneksi ollaan niin kaukana minun ja perheeni elinympäristöstä, että pelko jää kirjan sivuille.

Herättikö dekkari sinussa ajatuksia, koskettiko?

Uhrien kohtalo ja se, että vastuulliset aikuiset ovat heidät hylänneet, on sietämätöntä. On varmasti niin, että lastensuojelussa tehdään paljon hyvää työtä, ja onnistuneetkin tapaukset saavat tilaa mediassa. Aivan liikaa on edelleen epäonnistumisia, tapauksia jolloin asioihin ei puututa, vaikka lapsen etu sitä ehdottomasti vaatisi.

Suositteletko ja kenelle? Montako tähteä?

Liian lempeä mies on minusta kirjoitettu neljän tähden arvoisesti. Siitä huolimatta, koska edellä mainitsemani alkuasetelma jäi kiusaamaan mieltäni, nipistän lopullisesta arviosta puolikkaan pois. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän rikoskirjallisuuden ystäville!

• Kauko Röyhkä Anneli Aunola: Liian lempeä mies
• Docendo 2021
• 335 s
• Myös e- ja äänikirjana
• 7 t 35 min
• Lukija Aku Laitinen