Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma – ”ajattelen mitä tunnen”
Kirjailijan ammattiin kuuluu olennaisena kyky eläytyä toisten, todellisten ja fiktiivisten henkilöiden tunteisiin ja kirjoittaa niistä. Se on kirjailijalle välttämätöntä mutta usein myös raskasta. Kevyempi olisi elää, jos ei niin paljon ja syvästi tuntisi. Tästä ristiriidasta Pauliina Vanhatalo kirjoittaa kirjassaan Tuntemani maailma, joka täydentää hänen omiin elämänkokemuksiinsa perustuvan faktakirjojen trilogian.
Kirjoitin trilogian ensimmäisestä, vuonna 2016 ilmestyneestä, masennuksesta kertovasta Keskivaikea vuosi -kirjasta blogiimme ja kuvasin sitä tarinaksi siitä, miten oppia elämään itsensä kanssa. Samaa taitoa Vanhatalo opettelee tässä uusimmassakin, nyt vähän toisin keinoin, mm. aloittamalla terapian, jonka hän ensimmäisen kirjan aikaan torjui.
Trilogian keskimmäistä kirjaa, Toinen elämä (2018), en ole lukenut. Näin siitä aikakauslehtikolumnissaan kirjoitti toinen nelikymppinen kirjailija, Juha Itkonen: (KLIK)
Pauliina Vanhatalo on taidokas kirjoittaja, ja hänen kirkasta tekstiään on ilo lukea, vaikkei aihepiiri iloiseksi tekisikään. Hänellä on älykkään ihmisen tapaan riittävästi itsetuntemusta ja -ironiaa, jotta henkilökohtaisimpiin tunteisiin ja tuntemuksiin syntyy kirjassa riittävää välimatka, eikä lopputulos ole siirappista valitusta.
Jotkin epäilykseni hän pystyy onnistuneesti torjumaan jo alkusivuilla kirjoittaessaan ne auki eteeni:
Kuinka monta kirjaa elämänkriiseistään on ylipäätään mahdollista julkaista, ennen kuin lukija kyllästyy ja päättelee – mahdollisesti aivan oikein – että teosten takana on dramaattisuuteen taipuvainen liioittelija?
Haastattelujen perusteella Vanhatalo on päätellyt, että kolme kirjaa tätä lajia riittää, hänelle itselleen ja lukijoille myös.
”Jos tomaatillakin on tunteet, miten tässä maailmassa on mahdollista elää?”
Syy, joka tällä kertaa laukaisee herkän kirjailijan ahdistuksen siihen pisteeseen että jostakin on etsittävä apua, ei ole yllättävä. Kaikkialta vastaan tuleva ilmastohuoli tarttuu häneenkin. Kun tähän vielä lisätään kirjoitusjakson aikana levinnyt koronapandemia, kirjailija tuntee, ettei ilmaankaan enää voi luottaa. Ei riitä, että se lämpenee huolestuttavasti, se voi sisältää nyt myös tappavan viruksen.
Jo ennen korona-aikaa Vanhatalo on etsinyt ilmastokriisin rinnalle muutakin ajateltavaa. Olisiko psykopaattina helpompaa elää, hän miettii ja yliempaattisena kadehtii heitä, joita muitten tunteet eivät liikuta.
En väitä, että minulla olisi kirjailijuuden vaatimaa tunneherkkyyttä tai yhtä pitkälle menevää empaattisuutta kuin Vanhatalolla, mutta olen joskus itsekin ajatellut, että vähempi muiden ongelmien myötäeläminen tekisi elämän helpommaksi. Eipä ole kuitenkaan koskaan tullut mieleeni tutkailla psykopaatteja noin niin kuin jäljittelymielessä. Kävinkin mielessäni dialogia kirjailijan kanssa ja kummastelin, miten ihmeessä hän keksi etsiä psykopaateista tietoa ja liittyä heidän keskusteluryhmäänsä.
Leimasin hypyn empatiasta psykopatiaan keinotekoiseksi ja epäilin sen johtuneen tarpeesta saada kirjaan lisää ulottuvuuksia, mikä sinällään ei ole huono syy. Mielenkiintoista olikin lukea psykopaattien tunne-elämästä ja reagoinneista. Vanhatalo on perehtynyt perusteellisesti sekä psykopatiasta kirjoitettuihin teoksiin että psykopaateiksi itsensä kokevien omiin ajatuksiin.
”Sisälläni elävät minuudet alkavat saada hahmon”
Tällä kertaa Vanhatalo hakee apua myös terapiasta. Kun hän kirjoitti ensimmäisen itsetutkiskelukirjansa Keskivaikea vuosi, hän ei halunnut terapiaan. Vanhatalolla oli hyvät kokemukset opiskeluaikana saadusta kahden vuoden terapiajaksosta, mutta nyt yksi syy oli raha, tai sen puute. Hän tiesi myös, miten paljon terapia vaatii, ja pelkäsi palaavansa istunnoista perheen luo väsyneenä ja nääntyneenä. Terapian uudelleen aloittaminen olisi hänestä tuntunut myös epäonnistumiselta, olihan hän jo kerran kokenut parantuneensa pysyvästi.
Tuntemani maailma -kirjaa kirjoittaessaan hän oli valmis taas terapiaan, lapset olivat jo isompia ja ehkä talouskin turvatumpi. Mikään Terapiassa-kirja Tuntemani maailma ei ole, mutta kaikki mitä tapaamisista kirjassa luen on kiinnostavaa.
Joitakin tarkkoja esimerkkejä terapeutin vaikutuksesta Vanhatalo kertoo. Puoli vuotta terapian aloittamisen jälkeen ja edelleen masentuneena Vanhatalolta ja hänen mieheltään kysyttiin, voisivatko he majoittaa paperittomia siirtolaisia. Ottaa vai ei ottaa, ollako kunnon lähimmäinen vai – niin mikä? Päätöksen tekeminen vain lisäsi kirjailijan ahdistusta. Helpotuksen toi terapeutin poikkeuksellisen suora kommentti:
Hän sanoo, että jos ajan itseni loppuun tekemällä valintoja, joiden kantamiseen minulla ei ole voimia, hinnan maksavat lapseni.”
”Maailma on suuri, tunnen siitä vain vähän”
Tuntemani maailma -kirjan voima on siinä, että hetkeäkään en epäile, etteikö Vanhatalo kirjoittaisi siitä, mitä hän itse on tuntenut, ajatellut ja kokenut. Saman hän vahvistaa Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa 7.3. kun hän erittelee, miten hänen trilogiansa eroaa autofiktiosta:
– – näissä kirjoissani koen, että todella sitoudun todellisuuteen sellaisena kuin se on. Vaikka tekstiin olisi joskus kiva laittaa pari elävöittävää yksityiskohtaa, niin en laita, jos ei ole muistiinpanoja.”
(Koko juttu näkyy linkistä vain, jos sinulla on HS:n lukuoikeus.)
Lähin vertailukohde Vanhatalon kirjoille olisi esseekokoelma. Erillisten esseiden sijaan hänen kirjansa muodostavat yhden etenevän kokonaisuuden. Tällaisen kokonaisuuden kirjoittaminen, uskaltaisin väittää, on vieläkin vaativampaa kuin esseiden. Omassa lajissaan Pauliina Vanhatalo onkin onnistunut erinomaisesti.
Jos kyseenalaistin Vanhatalon kiinnostuksen psykopaatteihin, niin hänen uusi intohimonsa saa minut nyökkäilemään ja syvästi ymmärtämään, mistä on kysymys. Hän on löytänyt paitsi luonnon myös puutarhatöiden ihanuuden:
En ajattele psykopaatteja koko loppukesänä. En myöskään meditoi, katsele horisonttia, kirjoita tai edes ahdistu. Kaivan kuoppia.”
- Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma
- S&S 2021
- myös e- ja äänikirjana
- 160 s./2 t 42 min.
- Äänikirjan lukee Anni Kajos
Kirjan sain kustantajalta. Kiitos S&S!
Eivätkö nämä kirjat ole vähän kuin Long Play -artikkeleita, feature-lehtijuttuja, mutta kirjan muotoon tehtyinä, sivulla vain vähän tekstiä?
Minä ajattelen Long Play -juttuja ensisijassa journalismina, ja Pauliina Vanhatalon kirjat ovat sillä tavalla henkilökohtaisia ja itsetutkiskelua, etten osaa verrata niitä LP-juttuihin. Mutta varmasti niinkin voi tehdä. Long Playn juttujen kuvataan olevan pidempiä kuin lehtiartikkelit ja lyhyempiä kuin kirjat. Tuntemassani maailmassa on 160 sivua tekstiä ja väljät sivut, ehkä se sopisi LP:nkin formaattiin.
Luin Keskivaikean vuoden sen ilmestyttyä ja minua kyllä kiinnostaisi lukea muutkin Vanhatalon kirjat. Hänen tekstiensä seurassa viihtyy.
Kyllä, viihtyy silloinkin kun aihe ei ole kevyt ja viihdyttävä.
En ole julkkis enkä julkaistu kirjailija, ja siksi masennukseni aallot eivät kiinnosta ketään, mutta paljon Vanhatalon pohdinnoissa resonoi. Olen myös itse tuhrannut vuosia ns. kansallismielisten rasistien mielenmaiseman seuraamiseen, ja muutenkin kirjoittajanalkuna tarponut syvissä vesissä.
Nyt olen onnistunut paastoamaan itseäni pois paskasta, ja se, mitä Vanhatalo kuvaa psykopaateista vierottumisesta kuulostaa ihan omalta jutulta.
Kirjoittaa voi muustakin kuin vihasta ja mielen pahimmista häiriöistä. Kunnia niille, jotka osaavat menettämättä omia marmorikuuliaan.
Vanhatalo on haastatteluissa kertonut, miten poikkeuksellisen paljon hän on saanut suoraa palautetta esim. Keskivaikea vuosi -kirjasta. Nämä hänen omista kokemuksistaan kertovat kirjat resonoivat monen lukijan tilanteisiin. Se juuri niiden merkitys onkin.
Luin Keskivaikean maEnnuksen silloin kun se ilmestyi. Jos kirjailija itse sanoo, että kolme kirjaa siitä aiheesta riittää, niin minulle riittää tuo yksi.
En muistanutkaan kenen hömppänimi Veera Vaahtera on. Niitä en ole vielä kokeillutkaan.
Sen verran on jo aikaa siitä, kun luin Keskivaikean vuoden, etten osaa ajatella, että kirjat toistaisivat itseään. Tarkoitan, että lukemisen väli on niin pitkä, ettei toistokaan olisi haitannut. Tässä viimeisessä kirjoittajan näkökulma itseensä on myös vähän toinen.
Minäkin luin Keskivaikean vuoden ja se riitti minulle tästä aiheesta. Vanhatalo kirjoittaa hyvin, mutta ajattelin että seuraavat kirjat vain toistavat itseään. En missään tapauksessa ole terapiavastainen, päinvastoin, mutta ainakaan tällaisenä koronahetkenä tämäntyyppiset kirjat eivät minuun pure.
Sen kyllä ymmärrän, että korona-aikana haluaa etsiytyä vähän ”valoisampien” aiheiden pariin. Tosin Vanhatalon kirjasta ei minulle saanut ahdistunut olo, sillä pohdinta loppuu toiveikkuuteen (ja metsään ja puutarhanhoitoon).
Olen lukenut jonkin Vanhatalon romaanin, mutta en innostunut hänen tyylistään. Tämän sarjan aihe on toki tärkeä, mutta se ei nyt kosketa minua joten tuskin luen tätä tai aiempia osia. Veera Vaahteran kirjat sen sijaan ovat olleet ihan kivaa viihdykettä, kun joskus olen niitä kokeillut kevyen kirjan tarpeeseen.
Minä päätin tutustua Vanhatalon myös fiktion kirjoittajana ja nyt kirjastossa odottaa Pitkä valotusaika. Veera Vaahteran kirjat eivät nyt kiinnosta.