Vivian Gornick: Toisissamme kiinni – palkittu muistelmaklassikko

Äitini on karkea kaupunkilainen, ja minä olen äitini tytär. Kaupungissa olemme elementissämme.

Kaupunki on New York ja sen katuja äiti ja tytär kävelevät, puhuvat ja usein riitelevät, vähintään kinastelevat. Kuvaukset tytär-äiti-kävelyistä sitovat yhteen Vivian Gornickin muistelmat, joiden suomenkielinen nimi Toisissamme kiinni (englanniksi Fierce Attachments) kuvaa näiden kahden ristiriitaista suhdetta. Siinä vuorottelevat kiintymys ja viha.

Vivian Gornick oli ennen Toisissamme kiinni -kirjan lukemista minulle täysin tuntematon, ja koska tuskin olen ainoa, tässä pohjustukseksi googlailujeni tulosta:

Vivian Gornick on journalisti, radikaalifeministi, kriitikko, kirjailija, myös kirjoittamisen opettaja. Hän on syntynyt Bronxissa, New Yorkissa vuonna 1935. Hänen vanhempansa olivat Ukrainasta muuttaneita juutalaisia ja sosialisteja. Village Voicen reportterina Vivian Gornick kirjoitti aktiivisesti 1960-luvun lopun ja 70-luvun feministisestä liikkeestä. Hän on julkaissut pitkälti yli kymmenen teosta, joista viimeisin on viime vuodelta Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader. Erityisesti häntä kiitetään esseistinä ja muistelmateosten kirjoittajana.

Fierce Attachments on julkaistu jo vuonna 1987. Uuden tulemisen Gornickin muistelma on saanut, kun NY Times nimesi sen parhaaksi viimeisten 50 vuoden aikana julkaistuksi muistelmateokseksi. Kirjan nykyhetkessä Vivian Gornick on 45 ja hänen äitinsä 77-vuotias.

Talo täynnä naisia

Gornick eli 6-vuotiaasta 21-vuotiaaksi Bronxissa talossa, jossa asui lähes pelkästään juutalaisia. Hän muistaa sen talona, jonka naiset täyttivät. Toki talossa asui miehiäkin, mutta heitä hän ei muista. Talon naiset olivat kouluja käymättömiä ja heidän englannissaan oli vieras korostus. He olivat karkeapuheisia, dramaattisia, nopeasti tulistuvia. Näitä naisia Gornick kirjassa muistelee ja heistä ja heidän perheistään naiset kävelyillään puhuvat.

Elämä talossa, jossa ovet toisten elämään ovat auki ihan sananmukaisesti, tuo mieleen Elena Ferranten kuvaaman napolilaisen korttelin tapahtumat. Kerronnassa on sama intensiivisyys, ja yhtä mielelläni ja kiinnostuneena näitä kirjoja luen.

Yksi harvoista talon ei-juutalaisista asukkaista oli Nettie, juutalaisen merimiehen kanssa naimisiin mennyt ukrainalainen, joka pian taloon muuton jälkeen ja tultuaan juuri raskaaksi jää leskeksi. Hänestä tulee melkein kuin yksi Vivianin perheenjäsenistä. Nettie on nuori ja kaunis, jonkinlainen ihaillun isonsiskon ja ystävättären välimuoto. Keittiönpöydän ääressä Nettie piti Vivianille ”naisenrakennusistuntoja” siitä, miten tulla korttelin kuumimmaksi typykäksi, eli miten saada itselleen mies. Taito, joka hänellä itsellään oli.

Vivian nauttii yhteisistä hetkistä Nettien kanssa, mutta tämän haaveita hän ei jaa. Nettien ”Eikö olisi ihanaa, jos …” -haaveet liittyivät rahaan ja sen tuomaan onneen. Vivian haaveili muusta:

Ja minä sanoin: ”Eikö olisi ihanaa, jos tulisi tulva tai epidemia tai vallankumous, ja vaikka olen vasta lapsi niin minua tullaan hakemaan ja minulle sanotaan: ’Puhut niin ihmeellisen hyvin, että sinun täytyy johtaa kansa turvaan tästä katastrofista.’” En ikinä haaveillut rakkaudesta ja rahasta, haaveilin aina, että pidin hienoja puheita, jotka innostivat kymmenpäisen yleisön tuntemaan oman elämänsä ja toimimaan.”

Rakkauden rakastaminen

Talon naisten aviolliset onnet, useimminkin onnen puutteet ja seksielämän eri puolet tulivat selviksi myös lapsille. Vivianin äiti erottui talon muista naisista, sillä hän oli onnellisesti naimisissa. Hän halusi olla onnellisesti naimisissa, ”ylivertaisesti, taianomaisesti”. Äiti rakasti ajatusta rakkaudesta.

Kun Vivianin isä sitten yllättäen kuolee, kun äiti on 46-vuotias ja tytär 13, äidin suru näkyy ja kuuluu ja jatkuu vuosikaudet. Draamakuningatar ottaa tragediastaan kaiken irti. ”Isän suremisesta tuli hänen ammattinsa, hänen identiteettinsä, hänen persoonansa”, tytär kirjoittaa.

Eikä hän tiedä näännyttävänsä minut. Hän ei tiedä, että otan hänen ahdistuksensa itseeni, että tunnen hänen masennuksensa hävittävän minut. Miten hän sen tietäisi? eihän hän edes tiedä, että minä olen olemassa. Jos sanoisin hänelle, että minulle on kuolemaksi, ettei hän tiedä olemassaolostani, hän tuijottaisi minua silmät täynnä neuvotonta lohduttomuutta, tämä nuori seitsemänkymmentäseitsemänvuotias tyttö, ja parahtaisi sitten vihaisesti: ”Sinä et ymmärrä! Etkä ole ikinä ymmärtänytkään!”

Keski-ikäisenä Vivian tunnistaa, miten paljon lapsuuden ympäristö on häntä muokannut: ”Minä imin heidät itseeni kuin kloroformin kasvoilleni painetusta kankaasta”. Äidin malli opetti tyttärelle, että ”ilman miestä ei voi elää”, Nettien malli ”Miehet ovat saastaa, mutta ilmankaan ei pärjää.” Ja lisänä vielä naapurin muiden naisten malli: Miehet ovat välttämätön paha.

Äiti kannusti Viviania opiskelemaan, vaikkei se Bronxin ympäristössä ollut mikään itsestäänselvyys. Äidistä oli nimittäin tärkeää, että naisella on ammatti siltä varalta, että aviomies kuolee tai jättää. Kirjoja rakastavasta Vivianista tuli City Collegen opiskelija, josta äiti odotti opettajaa. Äidille selvisi vasta Vivianin valmistuttua, ettei tyttärestä hänen pettymyksekseen tullutkaan opettajaa.

Vivian Gornick kirjoittaa muistelmassaan myös omasta nuorena solmitusta avioliitostaan ja pitkistä miessuhteistaan. Hän jättää lukijalle mahdollisuuden miettiä esimerkiksi sitä, miksi itsenäinen nainen ja radikaali feministi jatkaa vuosikaudet suhdetta, jossa hän pysyy toisena miehen aviovaimon jälkeen.

Elävät muistot

Gornickin muistot eivät etene kronologisesti, vaan niin kuin muistikin, yksi tarina tuo mieleen toisen. Hän kirjoittaa suoraan ja kaunistelematta muttei karkeasti. Hän kirjoittaa tiukasti itsensä ja ajattelunsa kautta ja itse kokemastaan. Tällaista tekstiä on nautinnollista lukea.

Erityisesti mieleeni on jäänyt muutama kirjan kohtaus, joissa Gornick imee kuvauksellaan lukijan mukaan Bronxin huoneiston tunnelmaan. Hän kuvaa isän hautajaispäivää ja valmisteluja Bronxin talossa. Suruaan ääneen itkevä äiti makaa olohuoneen sohvalla ja keittiössä sukulaisnaiset ja naapurin naiset valmistavat tarjottavaa ja samalla puhuvat omista avioliitoistaan.

Keittiössä äänissä oli korkeutta ja sävyä, ilmapiiri laski ja kohosi, laantui, alkoi taas kuohua. Oli liikettä ja avaruutta, valoa ja ilmaa. Saattoi hengittää. Saattoi elää.

Olohuoneen ilmapiirin Gornick kuvaa täysin toisenlaiseksi, tukahduttavaksi. Sinne hän kuitenkin juoksee, kun pelästyy liian läheistä yhteyttä Nettieen ja ymmärtää, ettei tähän lapsinaiseen voi luottaa.

Äidin luo minä kuuluin. Äidin kanssa asia oli selvä: minun oli vaikea hengittää, mutta olin turvassa.”

• Vivian Gornick: Toisissamme kiinni – Muistelma
• Gummerus 2021
• Englanninkielinen alkuteos Fierce Attachments , 1987
• Suomentanut Arto Schroderus
• Myös äänikirjana, lukijana Krista Putkonen-Örn
• 228 s./ 7 t 23 min.