Anneli Kanto: Rottien pyhimys – maailman synty ja loppu ja kaikki siltä väliltä
Hattulan kirkkoon vuonna 1513 matkanneiden maalareiden tehtävä ei ollut pieni – koko kirkko maalattaisiin täyteen kuvia, seinät, pylväät ja kattoholvit. Vielä suurempi oli maalausten tehtävä – selittää kokonainen maailma.
Me maalaamme kirkkoon maailman synnyn ja lopun ja kaiken siltä väliltä. – Kun ihmiset katsovat kuviamme, he ymmärtävät, miten maailmassa pitää elää.
Anneli Kannon Rottien pyhimys -romaani on myös vaatinut kirjailijalta valtavan työmäärän: syvällisen perehtymisen keskiajan historiaan, uskontoon, kirkkomaalauksiin, arjen tapoihin sekä mielikuvitusta, jonka avulla kirjailija on tämän tiedon päälle rakentanut tarttuvan tarinan siitä, miten Hattulan Pyhän Ristin kirkko sai maalaukset, joita yli 500 vuotta myöhemminkin voi kesäisin käydä ihailemassa.
Rottien pyhimys on erinomaisen onnistunut sekoitus eläväksi muuttuvaa historiaa, jännitteensä säilyttävää tarinaa, hersyvää kieltä ja huumoria. Kerron jo tässä vaiheessa, että minusta kirjan pitäisi päätyä vähintään Finlandia-ehdokkaaksi.
Mestarit ja vantit
Keskiaikaisten kirkkomaalareiden nimiä ei tiedetty, sillä töitä ei signeerattu eikä aikakirjoihin muutenkaan pidetty tarpeellisena merkitä heidän tietojaan. Rottien pyhimyksen maalarit ovat Andreas Pictor ja häntä nuorempi, mutta hänkin jo useamman kirkon maalannut mestari Martinus. Kolmas maalari, Benedictus, on joutunut jäämään Sveamaalle munkkikuntaansa liian heikkona matkustaakseen kauas Itämaalle. Oppipoikana, vanttina ja tarvittaessa suomen kielen tulkkina heillä on Vilppu Niilonpoika.
Kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin uusi vantti, kätensä ruhjoneen Vilpun tilalle pakon sanelemana palkattu Pelliina, tiilentekijä Rutgerin ottotytär. Nainen kirkkomaalarina on kauhistus varsinkin Andreakselle ja Vilpulle, eivätkä ajatusta helpolla sulata Hattulan kirkkoherra ja kirkkoisäntä.
Kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti ovat herkullisia sivuhenkilöitä, taistelupari, joka kilpailee, kumpi on isompi kukko kirkon harjalla. Kirkkoherra on Hattulasta kotoisin, varakkaan Härkäpään talon nuorin poika Pekka. Mulli-Pekaksi häntä seurakuntalaisetkin selän takana vielä kutsuvat. Kirkkoisäntä Klemettiä nuori kirkkoherra kiukuttaa, sillä tämä ei jätä väliin yhtään mahdollisuutta osoittaa Upsalassa saatuja tietojaan ja latinan taitoaan.
”Pro primo. Kuvien tulee opettaa kirkkokansaa.”
Piispa ja tuomiokapituli olivat päättäneet, mitä pyhimyksiä kirkkoon pitää maalata, ja lista täydentyi vielä maalausurakan maksavan linnanherra Tottin ja hänen rouvansa toivomuksilla. Kun mestarit selittävät vanteille maalattavien kuvien yhteyttä Raamatun kertomuksiin tai niitä opetuksia ja pelotteluja, joita kuvien pitäisi katsojissa herättää, 1500-luvun maalaukset alkavat puhua nykykatsojallekin uudella tavalla. Tulen katsomaan ensi kesänä kirkossa vieraillessani kuvia toisin silmin, ja kömpelöiltä näyttävät kuvat saavat uuden merkityksen. Ymmärrän nyt myös eri tavalla kuvien opetukset ja vertauskuvallisuuden: miksi Aatami kaivaa lapiolla tai miksi etuhuoneessa on kaksi pylly paljaana pyllistelevää hahmoa.
Kirjailija on tutkinut kirkon kuvat tarkkaan ja löytää niistä myös yllättävää ja lämmintä huumoria. Mestari Martinukselle sattuu mittakaavavirhe, kun hän piirtää ääriviivat Aatamille ja Eevalle, ja hahmoista tulee kaksi kertaa suuremmat kuin muista. Vilpun tehtävä on värittää kuvat ja piirtää ruohot, mutta mistäpä suomalaispoika tietäisi, millainen lehti on viikunalla. Andreas ei säästele sanoja lopputuloksen nähdessään.
– Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdin. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunlehti, mutta sen tiedän, ettei se ole saunavihta!
Ja totta on, kun kuvista katselee Hattulan kirkon Aatamia ja Eevaa, niin saunavihdoilla he näyttävät salaisimmat paikkansa peittävän. Kuviin tottumaton Pelliina kuitenkin rauhoittuu, kun huomaa, että Aatami ja Eeva tekivät ”niin tavallisia asioita kuin saunominen ja vihtominen ja vilvoitteleminen saunan jälkeen”.
Tapoja ja tapojen turmelusta
Rottien pyhimyksen tarina etenee kuvien maalaamisen tahtiin, mutta mukaan mahtuu paljon mielenkiintoista arjen historiaa. Maalaiselämän ajankiertoa rytmittävät kevään nälkä ja kesän tullen täydentyvä ruokavarasto. Leveä ei talonpojan leipä ollut koskaan, mutta maalareille tarjottiin urakan ajan vähän paremmat eväät. Rälssiväen tavat ja illallisten herkut kertovat myös luokkaerojen konkretiasta. Arjen tavat lomittuvat päätarinaan ilman osoittelua. Historia syttyy elämään.
Anneli Kanto kuvaa hienosti tunnelmien muutokset, työn sujumisen ja ilon sekä vastoinkäymisten herättämän ankean tunnelman. Tarinan dramaturgia kantaa ja yllättäviä käänteitä riittää vielä kirjan loppuunkin.
Ei vain tapoja vaan myös tapojen turmelusta oli ajan kirkollisessa maailmassa. Herckepaeus vertaa kateellisena itseään opiskelutovereihinsa papinpoikiin. Heille löytyi suhteiden kautta parempia kirkkoherran paikkoja kuin hänelle, joka joutui tyytymään paluuseen kotipitäjään. Papinpoikia syntyi pappien taloudenhoitajattarille, vaikka katoliset papit virallisesti elivätkin selibaatissa. Anomus paaville ja pojan syntyperä muuttui kunnialliseksi ja tulevaisuuskin oli taattu, niin kuin talonpojan poika Herckepaeus oli joutunut vierestä seuraamaan. Sopivaa taloudenhoitajaa hän itselleenkin toivoi.
Hattulan kirkon maalaaminen osui mielenkiintoiseen historian saumakohtaan. Kymmenen vuotta myöhemmin katolisen kirkon valta oli romuttunut Ruotsissa. Kaikuja muutoksesta kuultiin jo aikaisemmin, mutta eipä niistä välitetty:
Huolta ja levottomuutta aiheutti, että jo sata vuotta sitten vääräoppisena roviolla poltetun Jan Husin ajatukset näyttivät heränneen uudelleen henkiin. Jotkut uskonkiihkoiset kuumapäämunkit kannattivat niitä avoimesti, jopa julistivat niitä, vastustivat anekauppaa ja pyhäinjäännöksiä, epäilivät kiirastulen olemassaoloa ja röyhkeästi uhmasivat paavin valtaa.
– Näitä ajatussuuntia syntyy ja kuolee. Aina on vouhottajia, jotka yrittävät tehdä itsensä tärkeäksi ja olla viisaampia kuin muut. Muutaman vuoden päästä tällaisia kapinapuheita ei kukaan enää muistakaan, sillä Rooman kirkko on luja ja ikuinen, kaniikki lohduttautui.”
Tuijottaatoljottavat kusihatut
Rottien pyhimyksen kieli on herkullista. Erityisesti Pelliinan kieli pursuaa ilmaisuvoimaisia sanoja: synkkämutristelee, tuijottaatoljottavat. Myös Pelliinan sisäisen puheen rytmi on hänelle ominainen ja kuvaa hänen innostuksesta huitovia käsiään ja nauruaan mutta myös ahdistustaan.
Vaikka olinkin saanut tehdä kuvia etuhuoneeseen ja maalata eläimiä kuoriin nämä olivat ensimmäiset alusta loppuun itse maalaamani ihmisten kuvat. Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.
Omaksi kuvakseen silloin jo oppipojasta maalariksi kohonnut ja kovia kokenut Pelliina maalasi Kakukyllan, rottien pyhimyksen. Hän maalasi pyhimykselle omat kasvonsa ja punaisena leiskuvan tukkansa. Siitä kirjan nimi.
Erityisen herkullisia ovat kirjassa käytetyt solvaukset, ja ne, niin kuin kirjailija haastattelussa on kertonut, ovat aitoja keskiajan ilmauksia. Käräjäoikeuksien pöytäkirjoista selviää, millaisin sanoin naapuria tai vihamiestä on haukuttu ja siitä jouduttu käräjiä käymään. Tässä valikoimaa:
sinä huoranpoika
te kaksi kusihattua
rankkipytty
ruunankullin imeksijä
paskaan istutettava runkusti
”Kirjainten piirtäminen on eräänlaista taidetta sekin”
Rottien pyhimys on myös tarina taiteesta ja taiteilijuudesta. Eikä vain kuvataiteesta, vaan taiteesta ylipäätään. Kun luen luovan taiteilijan palolla ja pelolla maalaustyöhönsä suhtautuvan Andreas Pictorin ajatuksia, en voi olla rinnastamatta niitä kirjailijan työhön. Peilaisiko kirjailija Andreaksen ajatuksissa omia tuntojaan kirjoitustyön edetessä?
Maalari kehittyi vanhuuteen asti, mutta jokaisen työn edessä hän oli vasta-alkaja. Maalarin oli pakko joka kerta yrittää enemmän kuin mitä osasi ja mihin pystyi, ja niin tehdessään ei voinut olla varma, onnistuisiko vai olisiko tulos huono ja ruma. Eikä tehtyä saanut seinästä pois.”
Anneli Kanto voi kirjailijana ja taiteilijana olla varma, että Rottien pyhimystä kirjoittaessaan hän on onnistunut ja tulos ei ole vain hyvä, vaan erinomainen.
- Anneli Kanto: Rottien pyhimys
- Gummerus 2021
- Myös e-kirjana ja äänikirjana
- Äänikirjan lukija Erja Manto
- 406 s./12 t 6 min.
Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkossa kuvatussa videossa romaanissa esiintyvistä maalauksista. Tässä linkki videoon: (KLIK)
Anneli Kanto vieraili myös 1500-luvun podcastissamme. Tallennus suoraan Hattulan kirkon pihalta!
Tässä linkit muihin blogijuttuihimme Anneli Kannon teoksista:
Anneli Kanto: Lahtarit – me vai nuo
Kom-teatterin Veriruusut – Koskin tytöt ajan pyörteessä
Erittäin, erittäin vahva suositus tälle kirjalle ja ehdokkuudesta samaa mieltä!
Minä innostuin tästä kirjasta, maalauksista, Hattulastakin todella paljon. Että osaakin Kanto kirjoittaa aiheesta niin vetävästi! Toisaalta hauskasti, toisaalta kuitenkin vertauskuvallisesti ja perimmäisiä ajatuksia herättelevästi. Kyllä pidin kovasti. Ihan vuoden parhaita kirjoja, ehdottomasti!
Aivan kaikesta tuosta olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi.
Kirja on ehdottomasti luettava ja tehtävä retki Hattulaan!
Olen lukenut ja kuunnellut kirjan jo kolme kertaa, enkä haluaisi vieläkään päästää irti Rottien pyhimyksestä. Joka kerralla löydän uutta ja kirja aina vain syvenee. Rottien pyhimyksen rosoiset henkilöhahmot heikkouksineen ovat sympaattisia, uskottavia ja puhuttelevia. 1500-luvun kirkkomaalaamisen, elämisen miljöön ja kielenkäytön tavat ovat vertaansa vailla. Vuosikymmenen löytö.
Tiedän tunteen, vaikka olenkin lukenut Rottien pyhimyksen vain kerran. Mutta se on puhjennut uudelleen elämään, kun kävin Hattulan kirkossa kesällä tai kun käsittelimme sitä yrityslukupiirissämme. Eilen kävin Lohjan kirkossa, jonne en taatusti ilman Rottien pyhimys -kirjaa olisi eksynyt. Ja edessä on kirjan käsittely vielä Kirsin Book Clubin lukupiirissä.