Emma Cline: Daddy – vinon maailman peilikuvia

Emma Clinen novellikokoelman Daddy nimi tuntui uhkaavalta. Niin ovat merkitykset muuttuneet, että englannin kielen vastine ’isistä’ sai minut ajattelemaan, että jos ei insestistä niin pedofiliasta ainakin kirjan tarinoissa kerrotaan.  No, ei ihan tai ei ainakaan suoraan. Tummaa uhkaa tarinoissa on, mutta ei aina seksuaalista.

Uhkan tuntuun vaikutti myös se, mitä tiesin Emma Clinesta kirjailijana. En ole lukenut hänen kiitettyä ja palkittua esikoisteostaan Tytöt, mutta tiedän, että sen tarinassa on yhtymäkohtia Charles Mansonin johtamaan kulttiin. Kustantajan markkinointitekstissä vuonna 1989 syntynyttä Emma Clinea kuvataan ”yhdeksi yhdysvaltalaisen kirjallisuuden kirkkaimmista nuorista äänistä”. Ilman ennakko-odotuksia en siis kirjaan tarttunut.

Isistä ja lapsista

Millaisia Daddyn ”isit” sitten ovat? Enimmäkseen he ovat jo aikuisten tai nuorten isiä, enemmän tai vähemmän lapsistaan vieraantuneita. Juna koilliseen -novellissa Richard matkustaa poikansa sisäoppilaitokseen selvittääkseen pojan ongelmia, ”tappelua tai jotakin sellaista”. Ura- ja eroisä Richard ei juurikaan ole pitänyt poikaansa yhteyttä, soittanut silloin tällöin ja lähetellyt tekstiviestejä. Hän on huolestunut vain pojan mahdollisuudesta päästä arvostettuun yliopistoon, ei niinkään siitä, mitä poika on tehnyt ja mitä se hänen pojastaan kertoo. Ja miehenä, ”joka on tottunut saamaan mitä haluaa”, hän on jo ollut yhteydessä lakimieheensä.

Hän seisoi siinä vielä muutaman minuutin ennen kuin joku poika ja tyttö maleksivat hänen suuntaansa. Hän ei tunnistanut poikaa ensin omakseen, mutta Rowan se oli, aivan selvästi, kun nuoret pääsivät lähemmäs, ja Richard oli olevinaan niin kuin olisi tiennyt sen koko ajan. Niinhän vanhemman kuului. Piti kyetä erottamaan lapsensa väkijoukosta silmänräpäyksessä, tunnistaa hänet jollain kaikkein alkukantaisimmalla tasolla.” (Juna koilliseen)

Kokoelman aloitusnovellissa Vain valkeata joulua aikuiset lapset ovat kerääntynyt vanhempien luokse viettämään joulua. Isä John haluaa pitää yllä illuusiota yhdessäolosta, josta kaikki nauttivat, ja huolehtii perinteistä ruokarukouksineen ja joka vuosi katsottavine elokuvineen. Lopulta hänkin myöntää itselleen, että viihtyy paremmin toimistonsa hiljaisuudessa kuin kotona.

Friedmanin pojassa uransa parhaat vaiheet aikoja sitten ohittanut seitsemänkymppinen tuottaja tapaa itseään kuuluisamman näyttelijäystävänsä ja poikansa kummisedän ennen pojan opiskelutyönään ohjaaman kokeellisen elokuvan ensi-iltaa. Isä epäilee pojan elokuvan olevan huono vaikkei sitä ole vielä nähnytkään. Tarinaa leimaa surumielisyys ja elämänpettymys.

   William yllättyi silminnähden. ”Kaipa sitä olisi olettanut, että Benji kaipaa isäukon asiantuntemusta, vai mitä?”
   Sävyttikö ”asiantuntemus” -sanaa sarkaismi? Ei, George oli vainoharhainen. Mitä William aina ennen vanhaan oli sanonut kaikille? Että Georgella oli maagiset aivot. Mitä siellä maagisissa aivoissa nyt pyörii, hän oli kysellyt, mitä tulee seuraavaksi?
   ”Luulenpa että juuri minun mielipidettäni Benji nimenomaan ei kaivannut”, George sanoi. (Friedmanin poika)

Julkisivun takana

Kokoelman kaikki novellit eivät kerro isistä. Tosin viimeisen novellin a/s/l päähenkilö, nettichattailyyn addiktoitunut Thora kirjautui välillä palveluun myös miehenä, ja yksi hänen valehenkilöllisyyksistään oli DaddyXO.

Jouduin googlaamaan ymmärtääkseni novellin otsikon, ja minulle selvisi, että kyse on nettislangista ja age/sex/location-yhdistelmästä, jota käytetään chateissa, kun halutaan tietää, millaisen henkilön kanssa keskustellaan.

Daddyn tarinat sijoittuvat usein viihdemaailmaan, mutta tähtisade on kaukana niiden tunnelmasta. On menestyjiä ja pudokkaita, ja molempien julkisivun takana tyhjyyttä ja pelkoa, jota turrutetaan huumeilla, alkoholilla tai lääkkeillä tai kaikilla niillä.

Julkisuus ja sen vaikutus kulkee tarinoissa mukana. Lastenhoitaja-novellissa Kaylalla on ollut suhde työnantajansa, elokuvanäyttelijä Rafen kanssa, ja lastenhoitajana toiminut nainen on paennut äitinsä ystävän luokse somekohua ja kohukuvia haluavia valokuvaajia.  

Yksityiskohta Daddyn kannesta. Kuva © Tania Franco Klein.

Los Angeles -novellin Alice työskentelee myyjänä naisten vaateliikkeessä ja käy iltaisin näyttelijätyön kurssia. Jonkinlaiseksi esityksiksi tämä wannabe-näyttelijä kääntää elämänsä vaikeat kokemukset.

Alice yritti kuvitella, miten kertoisi jutun Oonalle lauantaina. Se oli helppo ennustaa: hän kuvailisi miehen vanhemmaksi ja rumemmaksi kuin tämä oli, puhuisi epäuskoisen halveksivaan sävyyn. Hän ja Oona olivat tottuneet kertomaan toisilleen tällaisia juttuja, dramatisoimaan tapahtumia niin, että kaikkeen tuli koominen ja ironinen vivahdus ja elämä oli sarja kohtaamisia, jotka tapahtuivat heille mutta eivät varsinaisesti vaikuttaneet heihin, eivät ainakaan kun niistä kerrottiin – he pysyivät roolissaan horjumattoman rauhallisina ja kaikkitietävinä.” (Los Angeles)

Koruttomasti, tunteilematta

Emma Clinen tarinat ovat koruttomia ja tyyli suoraviivaista. Kerronta on tarkkaa ja sitä voisi pitää melkeinpä lakonisena. Hän ei mässäile ”likaisilla yksityiskohdilla”, vaikka tarinoissa sellaiseenkin olisi ainesta. Monesta novellista minulle jäi puristava tunne rintaan.  

Marion-novellin minäkertoja on 11-vuotias tyttö ja hänen ainoa ystävänsä 13-vuotias Marion  asuu ranchilla yhteisössä, jonka päätoimeentulo näyttää tulevan huumekaupasta. Kahden vuoden ikäero merkitsee eroa myös tyttöjen seksuaalisessa tietoisuudessa. Toinen on vielä lapsi, toinen jo oman viettelyvoimansa tunnistava ja sitä tietoisesti käyttävä. Kun tämä paljastuu Marionin äidille, syntipukiksi valikoituukin tytöistä nuorempi. Tämä novelleista jäi pisimpään pyörimään mielessäni ja ahdisti eniten.

Kokoelman novellit on alun perin julkaistu eri lehdissä, Marion ensimmäisen kerran vuonna 2013 The Paris Review’ssä. Seuraavana vuonna The Paris Review myös palkitsi sen. Marionia on pidetty Tyttöjen esivaiheena, sillä molemmat kuvaavat samantyyppistä yhteisöä ja lapsen näkökulmasta.   

Emma Cline. Kuva Ricky Saiz 2020.

Emma Clinen tekstin aukkoisuus on omanlaistaan. Hän leikkaa tarinasta pois sen, mikä on tapahtunut aikaisemmin, ennen tarinan alkua, ja näin fokusoi kertomuksen hetkeen ja kertomuksen kannalta olennaiseen.

Juna koilliseen -novellissa ei koskaan selviä, mikä on ollut se ”kamala ja sairasmielinen” tapahtuma, jossa Rowan on ollut osallisena ja jonka takia isä on matkustanut koilliseen. Lukijana kihisin uteliaisuudesta tarinan edetessä ja olisin halunnut tietää, mitä poika on tehnyt. Cline pakotti minut näkemään olennaisen – katsomaan isään ja tajuamaan sen, miten toteutuu sanonta ”millainen isä, sellainen poika”. 

Pidinkö Clinen novelleista? Niitä ei minun mielestäni voi arvioida akselilla pidin – en pitänyt. Tarinoiden maailma on rujo ja ruma, mutta ei ole peilin vika jos naama on vino.

  • Emma Cline: Daddy
  • Otava 2021
  • Englanninkielinen alkuteos Daddy, 2020
  • Suomentanut Kaijamari Sivill
  • myös e-kirjana ja äänikirjana, äänikirjan lukee Ella Pyhältö
  • 216 s./7 t 59 min.

Rating: 3.5 out of 5.

Tässä lisää novellikokoelmia, joista olen kirjoittanut blogiimme:

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Pirjo Heleniuksen kirjoitus)
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja II
Lucia Berlin: Ilta paratiisissa

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *