Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis – ihmisistä ja enkeleistä
Ljudmila Ulitskajan uusimman suomennetun novellikokoelman Sielun ruumis tarinoissa on toisenlainen, aikaisempia novelleja surumielisempi sävy. Uutta on myös kokoelman jälkimmäisen osan novelleihin sekoittuva mystisyys. Kokoelmasta ovat poissa esim. Köyhistä sukulaisista ja Tyttölapsista tutut kuvaukset yhteiselämästä kommunalkoissa tai Siperian karkoitusmatkat. Jäljellä on kuitenkin Ulitskajalle ominainen kyky puristaa tarinoihin kokonainen elämä iloineen ja suruineen.
Kokoelma alkaa ”esipuheen sijaan” runolla Teitä en vaihda, joka on ylistyslaulu hänen tarinoidensa naisille, ”amatsonilleni, tytölleni, ystävämummulleni”:
Teitä rakastan riemunne, uskollisuutenne tähden,
vuoksi kaikkien antien, auliuden,
vuoksi äidillisyyden, jolla
kohtaatte pienet ja heikot – jopa sammakon, hiiren,
etenkin ihmislapsukaisen.
Vanhenemisesta ja kuolemasta
Ulitskajan novellessa kuvattuun hetkeen voi leikkautua mukaan kokonainen elämäntarina. Joskus rönsyjä on paljon, mutta aina palataan takaisin novellin päätarinaan. Kokoelman ensimmäisessä novellissa Lohikäärme ja feeliks kuvataan Zarifan viimeisiä hetkiä. Hänen kotikaupunkinsa Karabah oli aikoinaan jaettu armenialaiseen ja azerbaidžanilaiseen osaan, eikä eri alkuperää olevien kesken hyväksytty seka-avioliittoja. Venäjää molempien kansanryhmien kuitenkin piti oppia eikä avioliitto veäläisen kanssa olluty kenellekään ongelma. Syöpäsairas Zarifa, menestynyt ja rikastunut lakinainen, pyytää viimeisenä elinviikkonaan kahta henkilöä luokseen Kyprokselle, minne hän on viimeisiksi ajoikseen siirtynyt myös Karabahista kotoisin olevan mutta armenialaisen vaimonsa Musjan kanssa. Naiset ovat tutustuneet opiskelleessaan Moskovassa.
Veljeään Zarifa on pyytänyt tuomaan hänelle suvun vanhan hautajaismaton. Koko muun suvun lailla veli ei ole koskaan hyväksynyt kahden naisen avioliittoa. Toiseksi vieraakseen vuoteensa viereen hän on pyytänyt ihmisen perimää tutkivan ystävänsä. Tutkijaystävältään hän kysyy, miten armenialaiset eroavat azerbaidžanilaisista. Kierrellen ja kaarrellen ja tieteellisin termein selittäen ystävä hakee vastausta, joka on lopulta hyvin yksinkertainen. Ulitskaja ei selitä tarinaa puhki vaan antaa lukijan löytää, mitä yhteistä on kuolinmaton lohikäärmeellä ja feenikslinnulla, Zarifan kysymyksellä tutkijaystävälleen ja Zarifan ja Musjan, kahden luonteiltaan hyvin erilaisen naisen avioliitolla.
Vanheneminen ja kuolema ovat mukana useassa muussakin kokoelman novellissa. Alisa kuolemankaupoilla -novellissa nimihenkilö on päättänyt elää täyttä elämää loppuun asti eikä joutua jossakin vaiheessa vuodepotilaana odottamaan kuolemaa. Hän haluaa saada itselleen lääkkeet, joilla voi tarpeen tullen itse säädellä, milloin on oikea aika kuolla. Alisan kohtaloksi eivät koituneet hankitut unilääkkeet vaan tohtori, joka lääkkeet hänelle kirjoitti. Kuoleman sijaan rakkaus nouseekin novellin teemaksi.
Rakkaus ja vanheneminen sekä kauniisti ja yllättävästi kuvattu erotiikka ovat vahvasti läsnä lyhyessä tarinassa Kaksin, jossa muistot ja nykyhetken ja muistisairauden realismi sekoittuvat.
Onko siellä ketään?
Toisen osion, jolla on sama nimi kuin kokoelmalla Sielun ruumis alkuruno ennakoi novellien tematiikkaa:
Esirippu putoaa. Kammio musta.
Onko siellä joku? Vai ketäänkö ei?
Ruumiinavaus-novellissa patologi Koganin rationaalinen ajattelu joutuu koetukselle. Väkivaltaisesti kuolleen nuoren miehen ruumista tutkiessaan hän löytää jotakin outoa, miehen selkärangan molemmin puolin oli lapaluiden suuntaiset, symmetriset viillot. Viiltojen pohjalta löytyivät ”kimmoisakudoksiset taskut”, pussukat, jollaisia hän ei ollut koskaan 60 patologivuotensa aikana nähnyt. Enkelin siipiinhän ne viittasivat.
Pitkälleen mentyään hän nukahti nopeasti havahtuakseen taas kuitenkin pian. Hän näki edessään utuisen valo-olennon, joka oli epämääräisen tutun näköinen. Kogan kohottautui vuoteellaan ja liikahti sitä kohti. Aivan, niinpä, tässähän oli se tämänpäiväinen vainaja. Yhtään sanaa ei lausuttu. Kuului vain vähäeleistä valoisaa musiikkia, joka soi niin hiljaa kuin tulisi seinänaapurista. Huilun säveliä. Tulokas viittasi häntä seuraamaan. Niin Kogan myös teki. Tapahtumakulussa ei ollut mystiikan häivääkään. Vakuuttavaa todellisuutta …
Uskonnollisia kokoelman novellit eivät ole, mutta jokin syvempi, korkeampi niissä on mukana. Helsingin Sanomien haastattelussa (Jussi Niemeläinen 16.1.2021) 77-vuotias kirjailija kertoi, miten ”maallisen vaelluksen lopun lähestyessä tulee herkemmäksi elämän mystiselle puolelle”. ”Monet minulta aiemmin piilossa olleet asiat ovat tulleet näkyviksi.”
Venäläinen sielu
En muista törmänneeni siihen, että jonkun muun maan kansalaisten sielusta puhuttaisiin samoin kuin venäläisten. Viv Groskop kirjoittaa mainiossa kirjassaan Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, miten hänen opiskellessaan Venäjällä suurin kohteliaisuus nuorelle opiskelijalle oli huomautus: ”Sinulla on venäläinen sielu.” Groskop toteaakin, että Venäjällä kohtalo ja sielu ovat käteviä vastauksia kaikelle mitä on vaikea selittää.
Sama selittämätön on läsnä Sielun ruumiin loppuosan tarinoissa. Sielun merkitykseen viittaa kokoelman nimikin. Ruumis on vain ulkokuori, kaikki tärkeä on sielussa, se on ykköstilalla.
Sonja Solodova löysi elämänsä tarkoituksen miehensä lähdettyä novellissa Agua allegoria. Mies oli joka päivä syönyt pannulla käristettyä lihaa, erityisesti sianlihaa. Kun Sonja sai keittiön kuuratuksi puhtaaksi rasvasta ja jynssättyä kaiken miehestä muistuttavan pois, hän alkoi syödä Antonovka-omenia. Sielu nautti, ja ruumis – niin siitä ei paljon jäänyt jäljelle.
Arja Pikkupeura on taas suomennoksessaan tavoittanut hienosti Ulitskajan tyylin, joka on hyvällä tavalla vähän vanhahtavaa ja luo tarinoihin oman tunnelmansa.
- Ljudmila Ulitskaja: Sielun ruumis
- Siltala 2021
- Venäjänkielinen alkuteos Rasskazy o tele duši
- Suomentanut Arja Pikkupeura
- Myös e-kirjana
Kirjan sain kustantajalta. Kiitos Siltala!
Lisää venäläisestä sielusta mm. näissä kirjoissa:
Anton Tšehov: Kolme sisarta
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Boris Pasternak: Tohtori Živago
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia
Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista
-
Blogistanian palkintojenjako – kirjasome valitsi vuoden 2023 parhaat kirjat
Kirjabloggarit yhdistivät voimansa kolmetoista vuotta sitten. He päättivät nostaa omasta mielestään ansiokkaita kirjoja ja -
Jennifer Egan: Piparkakkutalo – antaisitko sinä kaikki muistosi somelle?
Luen mielelläni Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Minulle sarja tarkoittaa laadukkaita käännöskirjoja, joista suurta osaa
Tietoa kirjoittajasta
Tätä on kehuttu runsaasti myös Facebookin kirjallisuusryhmissä. Nyt vasta tämän postauksen myötä kiinnostuin tosissani: kirjan teemat ovat sellaisia, että uskoisin kirjan olevan ”minun juttuni”. Ulitskajalta olen lukenut ainoastaan vuosia sitten kirjan Iloiset hautajaiset, jostä jäi jotain puuttumaan mielestäni. Nyt voisi olla korkea aika antaa kirjailijalle uusi mahdollisuus!
Anna hänelle mahdollisuus, uskon että kannattaa. Iloisia hautajaisia en ole lukenut, ja hyllyssäon pitkään odottanut hänen paksu romaaninsa Vihreän teltan alla. Ehkä senkin vuoro tulee joskus.
Olin kommentoimassa, etten ole lukenut Ulitskajaa, vaikka kiinnostaisikin, mutta sitten muistin, että olenhan minä Tyttölapsia lukenut. Tässä kirjassa on tosiaan upea kansi! Ja sisältö kuulostaa siltä, että kyllä tämä pitää lukupinoon ottaa. Luin juuri Marko Järvikallaksen novellikokoelman Mihin täällä voi mennä ja muistin jälleen, miksi hyvät novellit ovatkin niin hiton hyviä ja miksi niitä kannattaa lukea aina, kun tilaisuus tulee.
Olen samaa mieltä kanssasi, että novelleja kannattaa aina lukea. Minä olen nyt lukenut muutaman novellikokoelman peräkkäin,tämä Ulitskaja, Daddy ja OIive, taas, ja niistä on minusta paljon vaikeampi kirjoittaa kuin romaaneista. Paneutumalla kuitenkin löytyy tarinoista yhteisiä teemoja tai kokonaisuuksia.
Yritin ihan äskettäin tutustua Köyhiin sukulaisiin äänikirjana, mutta minulla on heikko keskittymiskyky novelleihin äänikirjaformaatissa. Eli lukisin häntä mielelläni kyllä ihan painettuna ja mielellään ajan kanssa.
Tässä kokoelmassa alkoikiinnostaa varsinkin Armenia/Azerbaidzan-ulottuvuus. Kiitos perusteellisesta arviosta!
Voin hyvin kuvitella, että Ulitskajan novellit eivät ole oparhaimmillaan kuunneltuina. Ne välillä tuntuvat polveilevan eri suuntiin ja niihin pitää pystyä keskittymään. Vaihda lukuversioon.
Olen lukenut Tyttölapsia ja tavallaan pidinkin siitä, vaikka se oli täynnä juuri sitä ahdistavaa venäläisyyttä, kun toivo on vähissä. Mitä katselin tämän kokoelman aiheita, niin en tule tähän tarttumaan, en usko että mun pidempään kestänyt feel good ja cozy crime ja ”kaikki on silleen kivaa” -lukemistoni kestää tämäntyyppistä sivuloikkaa.
Se on totta, että ”kaikki on silleen kivaa” ei kuvaa näitäkään Ulitskajan novelleja. Ei johtunut tästä kirjasta vaan peräkkäin lukemistani useammasta sekä suomalaisesta että käännöskirjasta, että minäkin aloin kaivata jotakin feel good -tarinaa. Minun on vain vaikea löytää sellaista lempeää ja ei-ahdistavaa kirjaa, jota myös lukisin mielelläni. Yhden aloitin, mutta heti jäi kesken, kun oli minusta niin mitäänsanomaton. Voi, onko minut tuomittu lukemaan vain ahdistavia tarnoita! :)
Kiitos kiinnostavasta kirjan esittelystä. En tiedä, miksi olen niin paljon epäröinyt Ulitskajan kanssa, eli en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa, vaikka näitä niin paljon kehuttu. Ovatko ne kaikki novellikokoelmia? Kuuntelen paljon kirjoja, enkä kuuntelukirjaksi halua ottaa novellikokoelmaa. Hieno kansi on tässä kirjassa.
Minä olen toistaiseksi lukenut häneltä vain novelleja, mutta romaaneja ovat ainakin Vihreän teltan alla (joka on siis odottanut hyllyssäni jo pitkään) ja Daniel Stein, jota on kovasti kehuttu. Luulen että minä luen häneltä seuraavski tuon Daniel Steinen, joka kuvaa juutalaisuuden historiaa ja Israelin monikulttuurisuutta. Kiitos muuten tästä kysymyksestä. Se sai minut googlaamaan, mistä Daniel Stein kertoo. Aikaisemmin tiesin siitä vain nimen.