Saara Turunen: Järjettömiä asioita – rakkausromaani

Saara Turunen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, miten oli miettinyt Järjettömiä asioita aloittaessaan, kannattaisiko kirjoittaa rakkaudesta, jos haluaa olla vakavasti otettava kirjailija. Minä mietin, voisinko lisätä blogijutun otsikkoon kirjan nimen perään rakkausromaani. Ajattelisiko joku, että Turusen kirja on vain jotakin kevyttä ja pinnallista?

Miksi rakkaus on meille suomalaisille niin vaikeaa?

Turunen uskaltautui kirjoittamaan rakkaudesta, ja oikein hyvä niin. Samalla hän kirjoittaa myös elämästä, kuolemastakin. Minä nautin hänen tekstistään, konstailemattomasta kielestä, tarkoista havainnoista ja merkityksellisistä yksityiskohdista. Arkisesti eteenpäin soljuvasta tekstistä, jota pieni vino hymy värittää aina silloin tällöin. Kuuntelin tekstin äänikirjana Krista Kosonen erinomaisesti ja sopivan vivahteikkaasti lukemana, ja taisin nauttia vielä enemmän kuin jos olisin lukenut Järjettömiä asioita kirjana.

Pidin paljon Saara Turusen esikoiskirjasta Rakkaudenhirviö, mutta hänen toisinkoisestaan Sivuhenkilö en samalla tavalla innostunut. Ykköseksi tästä kolmikosta nostan Järjettömiä asioita.

Kirjan minähenkilö, dramaturgiaa teatterikoulussa opiskeleva nainen, lähtee vaihtoon Barcelonaan. Hän  pakkaa mukaan rantalomatarpeet, bikinit, minihameet, kesätossut ja helisevät korut. Espanjan kieltä hän rakastaa, vaikkei paljon sitä osaakaan. Perillä hän ostaa turistikojusta t-paidan, jota koristaa Espanjan lippu.

Ensimmäiseksi hänelle selviää, että toppatakki olisi ollut sopivampi asu kuin kesähepenet. Menee kuukausia ja hän tajuaa, ettei luentojen kieli olekaan espanjaa vaan katalaania. Vielä myöhemmin hän saa vihjeen, ettei itsenäisyyttä haluavassa Kataloniassa kannattaisi käyttää paitaa, jossa on ”isäntävaltion” lippu. Silloin hän on jo rakastunut.

Mieheni

Mies on komea ja hymyilee paljon. Hän asuu yhä vanhempiensa luona ja hänellä on läheiset ja lämpimät suhteet perheeseensä. Kenelläkään kirjan henkilöistä ei ole nimeä, rakastettukin on miesmieheni. Kun Turunen kirjoittaa mieheni, siihen tuntuu sitoutuvan tuhat tunnetta, ellen sitten ole vain vanha romanttinen hupsu.

Mies pelaa jalkapalloa ja seuraa urheilua. Rakkauden rinnalla kulkevat kulttuurierot: poikaystävää ei suudella poskelle vaan suulle, ja mies uskoo naisen olevan vakavissaan vasta, kun heidän suhteessaan on seksiä. Seksistä nainen ei nauti samoin kuin mies, vaikka tämä niin toivoisikin. Nainen ei pysty rakastellessa unohtamaan itseään, vaan miettii, miltä hän näyttää ja pitäisikö teeskennellä orgasmia.

Nainen saa useamman kerran jatkoa opintoihinsa Barcelonassa, mutta sitten hänen on palattava, jos aikoo valmistua ja tehdä työtä, joka on hänelle tärkeää. Mieskin tulee kokeilemaan, miltä elämä Suomessa tuntuisi. Kulttuurierot iskevät taas vastaan – ja kylmyys.

Erot eivät johdu vain erilaisista kulttuureista ja tavoista. On muutakin. Kiinnostuksen kohteet ja ystäväpiirit ovat erilaisia, ja mieheltä tuntuu kokonaan puuttuvan kunnianhimo. Hän on tyytyväinen vaatimattomaan arkistovirkailijan työhönsä sairaalan kellarikerroksessa. Nainen taas haluaa saada tekstejään julki, tehdä työtä, saavuttaa jotakin.

Mutta:

Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä. Rakkaus taas on siitä hankalaa, että vain hyvin harvoin se sattuu elämässä kohdalle. Sitä on typerää etsiä, mutta toisaalta typerää olla etsimättäkään.

Yhdessä vai erikseen?

Erota vai ei? Järki vai tunteet? Terveisiä vain Jane Austenille! Nainen ottaa avuksi terapeutin, ennustajankin luona hän käy Meksikon matkalla. Muitakin kysymysmerkkejä on. Yhteinen lapsi? Suhteen alkuvaiheessa myös monet kysymykset siitä, kelpaanko. Olenko muka kaunis niin kuin mies väittää?

Erossa ja yksin oleminen ei ole helppoa. Nainen matkustaa Berliiniin ja viettää siellä joulua suomalaisten taidemaailman ihmisten kanssa.

Osattomien joulu, minä ajattelen. Enkä tarkoita osattomuudella sitä, että meidän täytyisi seisoa leipäjonossa tai myydä tulitikkuja ovelta ovelle. Ruokaa on ja viiniä, hieman karvasta tosin, mutta kuitenkin. Tarkoitan vain sitä, että kaikki ovat pakosalla, niin kuin minäkin. He ovat pudonneet perinteiden ketjusta, sellaisesta elämästä, jossa itsestäänselvästi tehdään samat asiat samojen ihmisten kanssa vuodesta toiseen ja ollaan edes sen verran tyytyväisiä, ettei lähdetä tekemään suuria muutoksia.”

Eroaminen toistuu kirjan teemana myös toisessa muodossa. Luontevasti kirjan arkielämän kuvaukseen nivoutuu katalonialaisten halu erota Espanjasta, kansanäänestys ja monet mielenosoitukset. Myös kuolema kulkee varjona melkein aina hymyilevän miehen rinnalla, kun hänen veljensä sairastuu vakavasti.

Autofiktiosta

Saara Turunen vuonna 2015, samana vuonna jolloin hänen esikoiskirjansa Rakkaudenhirviö ilmestyi ja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Kirjan nainen on hyvin samanoloinen kuin Saara Turunen itse, ja barcelonalainen rakastettu oli mukana myös Rakkaudenhirviössä. Päähenkilön kokemat sivullisuuden tunteet ovat tuttuja Sivuhenkilöstä. Potkin kuitenkin itseäni unohtamaan kirjailijan persoonan ja kuuntelemaan kirjaa fiktiona. Muistutan, ettei ole väliä onko jokin tapahtunut oikeasti ja kenelle.

Ja juuri kun kirjailijan pitkät vaaleat hiukset eivät enää heilu tarinan yllä, kirjassa tulee vastaan haastattelu, jonka muistan lukeneeni myös todellisuudessa. Toimittaja on seurannut joulun aikaan päähenkilöä, lukemassani haastattelussa Saara Turusta, hänen kotiseudulleen. Epäselväksi ei jää kummassakaan todellisuudessa, että haastateltava haluaa kertoa mahdollisimman vähän muusta kuin taiteestaan.

Mukana tapahtumissa

Kirjan teksti vetää minut mukaan Marià Cubín -kadun asunnon parvekkeelle kastelemaan rahapuuta, asuntonäyttöihin ränsistyneisiin huoneistoihin tai lasten joulumeteliin Suomessa, mutta voimakkaisiin tunnereaktioihin teksti ei pakota. Siitä pidän. Tekstin ja itseni väliin jää tilaa omille muistoille ja ajatuksille. Siinä varmaankin yksi syy, miksi Järjettömiä asioita puhutteli minua niin paljon.

Jacques Demyn ohjaama Cherbourgin sateenvarjot sai ensi-iltansa vuonna 1964. Moni tunnistaa ainakin elokuvan haikeankauniin, Michel Legrandin säveltämän tunnusmusiikin.

Kirjoitan tätä juttua pääsiäislauantaina ja kuin tilauksesta Teema esittää illalla Cherbourgin sateenvarjot, rakkauselokuvan, joka esiintyy myös Turusen romaanissa. Taidekoulun opettaja on halunnut näyttää elokuvan oppilailleen, mutta päähenkilön miespuoliset luokkatoverit tuhahtelevat sille ja poistuvat teatterisalista. Päähenkilö jää yksin katsomaan haikean kaunista rakkaustarinaa, mutta häpeää samalla sitä, että pitää elokuvasta.

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarille. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa.”

Lukiolaisena minua häiritsi, että Cherbourgin sateenvarjoissa kaikki dialogit laulettiin, mutta elokuvan värit olivat minusta silloinkin ihania. Tarinan ja rakkauden loppu puristi silmiin kyyneleet silloin ja nyt.

Rakkaus on kaikenikäisille tärkeä aihe.

  • Saara Turunen: Järjettömiä asioita
  • Tammi 2021
  • Myös e-kirjana ja äänikirjana
  • Äänikirjan lukija Krista Kosonen
  • 337 s./10 t 37 min.

Rating: 4.5 out of 5.

Tässä vielä linkit aikaisempiin blogijuttuihin Saara Turusen kirjoista:
Rakkaudenhirviö, 2015
Sivuhenkilö, 2018

Tässä vielä juttu Saara Turusen voittamasta esikoiskirjapalkinnosta:
Onnea Saara! HS:n esikoiskirjapalkinto 2015 – Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Kommentit
  1. Kirsi Ranin
  2. Tuulia Niemi
    • Airi Vilhunen
  3. Amma
    • Airi Vilhunen
  4. anukatri
    • Airi Vilhunen

Kommentoi