Elizabeth Strout: Olive, taas – takaisin Mainen pikkukaupunkiin

Suomalaiset lukijat pääsevät palaamaan Mainen kuvitteelliseen pikkukaupunkiin Crosbyyn nopeammin kuin englanniksi Elizabeth Stroutin kirjoja lukeneet. Olive, taas ilmestyy suomeksi vain vuoden Olive Kitteridgen jälkeen. Yhdysvalloissa Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008 ja jatko-osa Olive, Again 11 vuotta myöhemmin. Ehkä pidempi suomennosten väli olisi ollut meilläkin parempi vaihtoehto.

Olive, taas jatkaa siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Ensimmäisen novellin päähenkilö on leskeksi jäänyt Jack Kennison, mies, jonka Olive Kitteridge tapasi edellisen kirjan lopussa. Olive on entisensä, suorapuheinen töksäyttelijä, ehkä vähän pehmeämpi niin kuin itsekin epäilee. Yhä hän on kiinnostunut muista ihmisistä, ei vain uteliaisuuttaan, vaan koska hän oikeasti välittää.

Vanheneva Olive miettii yhä useammin, millainen hän on, kuka hän on.

Andrea oli tajunnut paremmin kuin hän mitä oli olla ihminen. Miten hassua. Miten kiinnostavaa. Hän, joka oli aina luullut tietävänsä kaiken mitä muut eivät tienneet. Se vain ei ollut totta. Henry. Nimi tuli Oliven mieleen kun hän katseli ikkunasta pimeyteen. Ja sitten: Jack. Missä he olivat, keitä he olivat olleet? Ja kuka – kuka kummassa – hän oli? Olive peitti kädellä suunsa sitä miettiessään.”

Entisensä on Crosbykin, mainelainen rantakaupunki, jossa asukkaat, ainakin Oliven ikäiset tuntevat toisensa ja tietävät toistensa entiset ja nykyiset asiat. Olive on tässä kokoelmassa vielä selvemmin kuin aikaisemmassa kokonaisuuden, vaikkei kaikkien tarinoiden päähenkilö.  Hänen ja muiden crosbylaisten ikääntyminen kulkee kokoelman punaisena lankana.  

Rakkaus on otettava vakavasti

Rakkaus, on se sitten äskettäin syttynyttä tai pitkän avioliiton keskinäistä kiintymystä, on toinen kokoelman keskeisistä teemoista. Ja tutkimattomia ovat rakkauden tiet. 35 vuotta puhumattomana samassa talossa asuneen avioparin olohuone on jaettu keltaisella ilmastointiteipillä miehen ja vaimon puoliin, ja heillä on omat televisiot ilmastointiteipin molemmin puolin. Mutta kun mies kuolee, vaimo suree voihkien: ”Voi, että minulla on ikävä häntä.”

Olive, nyt jo kaksi kertaa leskeksi jäänyt, rakastuu äkillisesti ja syvästi lääkäriinsä, mutta paranee rakkaudesta samalla kuin muistakin sydänvaivoistaan. Hänen oppilaansa Betty sen sijaan itkee keski-ikäisenä rehtorinsa kuolemaa. Betty on rakastanut häntä ystävällisesti kohdellutta miestä koko ikänsä.

Betty oli rakastanut Jerry Skyleria koko sydämestään. Olive tajusi että se oli otettava vakavasti. Kaikenlaiseen rakkauteen oli suhtauduttava vakavasti, myös hänen rakkauteensa lääkäriin vaikka se lyhyt olikin. Mutta Betty oli säilyttänyt rakkautensa sydämessään vuosikausia, hän oli tarvinnut sitä niin kovasti.

Äidinrakkaus ja se rakastaako hänen poikansa Christopher äitiään pohdituttaa Olivea tässäkin kirjassa. Suhde ei ole helppo, eikä sitä paranna Christopherin uusperhe, johon Oliven on vaikea sopeutua, eikä Oliven uusi avioliitto.

Elämässä eksyksissä

Koskettavimpia ovat minusta kokoelman novellit, jossa pääosassa ovat Oliven entiset oppilaat tai häntä paljon nuoremmat naiset. He jotka ovat omassa elämässään eksyksissä. Suzanne Larkin tulee Crosbyyn katsomaan palanutta kotitaloaan ja selvittämään palossa kuolleen isänsä asioita. Näennäisen menestyneen lakinaisen kuoren alta paljastuu pieni, pelokas tyttö. Kayley Callaghan on vielä koulutyttö, kiltti ja viaton, mutta oppii sattumalta, millaista valtaa hänellä voi miehiin olla.

Köyhästä crosbylaisesta ”ranskisperheestä” lähtöisin olevalle runoilijalle, poet laurean arvonimen saaneelle Andrea L’Rieuxille kuuluisuus ei ole taannut onnellisuutta. Olive yllättyy, kun vaistoaan tämän. Vastavuoroisesti Andrea saa Olivesta kirjoittamallaan runolla Oliven tajuamaan, että kahvilan hetkessä tapasikin kaksi yksinäistä.

Yhtenä teemana tarinoissa kulkevat luokkaerot ja suhtautuminen rasismiin. Crosbyn asukkaiden luokkajako on mennyt etnisen alkuperän mukaan. Ylimpänä ovat Mayflower-laivalla Amerikkaan matkustaneiden uudisasukkaiden jälkeläiset, sitten jo reilusti alempana omia perinteitään vaalivat irlantilaisten siirtolaisten jälkeläiset. Viimeisenä ja Oliven nuoruudessa väheksyttyinä olivat ranskikset, Kanadasta työtä etsimään tulleet ranskankieliset siirtolaiset. Nyt väripalettia sekoittaa läheiseen Shirley Fallsiin syntynyt somaliyhteisö. Olive ei hyväksy minkäänlaista syrjintää ihonvärin mukaan ja kavahtaa hoitajansa auton puskuriin liimaamaa, kirjassa nimeämätöntä mutta silti tunnistettavaa Trump-tarraa.

Palattiinko Crosbyyn liian aikaisin?

Kirjoitin Olive Kitteridgestä, miten ”Elizabeth Strout kuvaa Olivessa ja monissa muissa kirjan henkilöissä vanhenevaa avioparia, etäisyyttä ja läheisyyden pelkoa, joka vieraannuttaa toisistaan”. Olive, taas -kokoelmassa hän kuvaa myös ihmisen vieraantumista itsestään. Ja kuten aikaisemmissakin kirjoissaan Strout kuvaa arkea ja ihmisiä tavalla, jota voi kuvata taiturilliseksi. Miksi sitten kirjoitin alkuun, että Olive-kokoelmien suomennosten väli olisi voinut olla pidempi kuin vuosi?

Hyvää on tietysti se, ettei Olive Kitteridgeä tarvitse kaivaa muistinsa sopukoista, vaan rouva on mielessä kirkkaana. Mutta vaikka Oliven hahmoon tulee uusia ulottuvuuksia, tunsin osaa tarinoita lukiessani ikään kuin olisin ne lukenut jo aikaisemmin. Kirja ei säväyttänyt samalla tavalla kuin Olive Kitteridge. Olive, taas -kirjankin novellit ovat kuitenkin niin hienoja, että tuntuu melkein rikolliselta kirjoittaa: Jatko-osassa oli liikaa jatkoa.

Kristiina Rikman on kertaalleen palkittu Elizabeth Stroutin suomentajana Jarl Helleman -palkinnolla Nimeni on Lucy Barton -romaanista, ja yhtä hienosti hän tavoittaa tässäkin käännöksessä kirjailijan tekstin vivahteet.

Elizabeth Strout palkittiin Yhdysvalloissa vuonna 2008 ilmestyneestä Olive Kitteridge -novellikokoelmasta Pulitzer-palkinnolla . Kuva Tammi/Leonardo Cendamo.

Jälkikirjoitus

Vältän yleensä lukemasta muiden kirjoituksia ennen kuin olen itse kirjoittanut oman blogijuttuni, varsinkin jos juuri luen kirjaa, josta aion kirjoittaa. Tällä kertaa uteliaisuus voitti, kun huomasin uusimmassa Image-lehdessä Juha Itkosen kirjoittavan Olive, taas -kokoelmasta. Halusin nähdä, mitä minua reippaasti nuorempi mies ja kirjailija näistä novelleista pitää.

Itkonen antaa kaikin tavoin tunnustusta Elizabeth Stroutille, jota pitää erinomaisena kirjailijana. ”Hänen klassinen tyylinsä on juuri sellainen, jota tavataan kutsua mestarilliseksi. ”– mikään ei ole mustavalkoista, ihmisistä löytyy erilaisia puolia, eikä maailma näyttäydy banaalina hyvän ja pahan taisteluna”, Itkonen kirjoittaa. Samalla hän kuitenkin kirjoittaa välillä ärsyyntyvänsä ja tuntevansa itsensä manipuloiduksi, kun Strout viimeiseen asti hiotulla kerronnallaan ”aivan kuin sanoittaisi sen tunteen, jota minun tulee nyt tuntea”. Itkonen kokee, ettei lukijalle jää kovin paljon ilmaa.

Kirjaa lukiessani sitten mietin, jääkö minulle ilmaa ja tulkinnanvaraa. Vedättääkö Strout minua haluamaansa suuntaan? Tätä en tunnistanut. Tarinoiden tekstiin jäi ilmaa, joka jätti minulle mahdollisuuden ajatella ja peilata varsinkin omaa vanhenemista.

Siitä kuitenkin olen Juha Itkosen kanssa samaa mieltä, että Nimeni on Lucy Barton on (minusta Kaikki on mahdollista -novellikokoelman rinnalla) hienoin Elizabeth Stroutin kirjoista.

  • Elizabeth Strout: Olive, taas
  • Tammen Keltainen kirjasto, 2021
  • Englanninkielinen alkuteos Olive, Again, 2019
  • Suomentanut Kristiina Rikman
  •  Myös e-kirjana ja äänikirjana
  • Äänikirjan lukee Erja Manto
  • 355 s./10 t 24 min.

Rating: 4 out of 5.

Tässä linkit aikaisempiin blogikirjoituksiimme Elizabeth Stroutin teoksista:

Nimeni on Lucy Barton
Kaikki on mahdollista
Olive Kitteridge

Kommentit
  1. Tuulia / Lukutuulia
    • Airi Vilhunen
  2. Tarjuska
    • Airi Vilhunen
  3. Jane / Kirjan jos toisenkin
    • Airi Vilhunen
  4. Seregi
    • Airi Vilhunen

Kommentoi