Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut – kun taakka kasvaa liian painavaksi

Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut ei ole ruusuntuoksuinen äitienpäiväkirja, vaikka päivityksen juuri äitienpäivän edellä julkaisenkin. Sen kuva äidistä ja äidin ja tyttären suhteesta on sen verran julma, että äitienpäivälahjaksi kirjaa en varsinaisesti suosittele. Se on kuitenkin erittäin hyvä kirja, joten itsensä (ja lahjan antajan) tuntevalle ja laatukirjallisuudesta pitävälle äidille se voisi olla mieluinen lahja.

Onko äiti kuollut -teoksen kansi on herkkä ja tyylikäs, mutta kirjan ja kirjailijan kullanväristä nimeä on siitä vaikea erottaa.

Kirjan äiti ei ole kuollut, ja tytär Johanna, kuuttakymmentä lähestyvä menestynyt kuvataiteilija on palannut vuosikymmenten poissaolon jälkeen Norjaan. Hänen suhteensa äitiin ja muuhun perheeseen on katkennut. Hän on pettänyt vanhempien odotukset jättäessään ensin oikeustieteen opintonsa tullakseen kuvataiteilijaksi, sitten aviomiehensä ja muuttanut Yhdysvaltoihin itseään vanhemman kuvataiteen opettajan kanssa. Lopullisesti äiti on katkaissut kaiken yhteydenpidon, kun Johanna ei tullut isänsä hautajaisiin.

Johannan maalaukset ovat olleet esillä synnyinmaassa, ja perhe on kokenut Johannan häpäisseen heidät maalauksillaan. Triptyykissä Äiti ja lapsi 1 hän on kuvannut yhteen nurkkaan sisimpäänsä sulkeutuneen äidin ja toiseen nurkkaan käpertyneen lapsen ja kaiken yllä varjon, jonka voi tulkita asianajajan viittaan pukeutuneeksi mieheksi.

Isä on kuollut ja luulin, että äiti on kuollut minussa, mutta miksi haluan herättää hänet henkiin, haluanko sitä? Aina kun olin iloinen, minun piti unohtaa äiti ja isä. Käskea sydäntäni rauhoittumaan kylkiluiden takana, älä laukkaa noin, sydän! Pian lähden oikean äitini luo, metsään jonne olen tehnyt pesän.

”yksikään äiti ei voi koskaan olla lapselleen aivan tavallinen ihminen”

Palattuaan miehensä kuoltua Norjaan Johanna yrittää saada yhteyttä äitiin. Johanna soittaa hänelle, kirjoittaa viestejä ja kirjeitä, mutta äiti ei vastaa. Googlaten hän selvittää tietoja äidistä ja sisarestaan ja alkaa stalkata äitiä.

Sisartaan hän ensin syyttää siitä, ettei tämä vastaa Johannan puheluihin. Ruth on pitänyt lyhytsanaisin viestein yhteyttä Johannaan ja tiedottanut äidin ja isän kuulumisista. Johanna pyörittää mielessään asiat niin, että saa vieritettyä Ruthin niskaan syyn siitä, ettei hän osallistunut isän hautajaisiin. ”Jos äiti olisi pyytänyt [- -]mutta Ruth ei pyytänyt [- -] Ruth ei halunnut minua sinne.”

Panen sen Ruthin syyksi, jotta voisin vapauttaa äidin, niin on yksinkertaisinta.”

Sisarkateus vain pahenee, kun Johanna seuraa ja osin kuvittelee sisaren ja äidin tapaamisia ja läheisiä välejä. Hän saa itsensä uskomaan, että sisar käy lounastauolla tarkistamassa äidin postilaatikon ja poistamassa sieltä Johannan lähettämät kirjeet.

Luin vuosi sitten Vigdis Hjortin Perintötekijät, ja ensilukemalla kirja ärsytti ja suututti minua. Luin kirjan en vain autofiktiona vaan melkeinpä kirjailijan omaelämäkertana, enkä pystynyt katsomaan sitä puhtaasti kaunokirjallisena teoksena. Luin sivuilta enimmäkseen katkeruutta ja kostoa.

Onko äiti kuollut -teosta luin toisin. Toki kolmiodraama äiti – ”tuhlaajatytär” – sisar toi mieleen Perintötekijöiden Norjassa nostattaman kohun, mutta nyt pystyin karistamaan kirjailijan omat elämänvaiheet kirjan ulkopuolelle ja lukemaan sitä fiktiona, taidokkaana, syvälle ihmismieleen pureutuvana kaunokirjallisuutena. Jotakin shakespearelaista suku- ja kostotarinaa tai antiikin tragediaa siinä vaistosin. Julman isän ja kuninkaan tilalla oli nyt vain äiti. Psykologisen trillerin aineksiakin kirjassa on, vaikka äidinmurha onkin vain symbolinen.

Lapsuus on mitaltaan suuri

Johannan katse kääntyy sisaresta äitiin ja omaan lapsuuteensa. Vähä vähältä äidistä rakentuu kuva miehestään sekä taloudellisesti että henkisesti riippuvaisena, onnettomana naisena, joka pysyi vieraana myös itselleen. Omista tunteistaan irronneena hän takertui sovinnaissääntöihin ja piti niistä tiukasti kiinni. Hän ei ollut oikeasti läsnä tyttärelleen ja kuittasi tilanteet sanonnoilla. ”Itku pitkästä ilosta” oli hänen kommenttinsa traagiseen onnettomuuteen.

Osa kirjan kannesta. Kannen on suunnitellut Elina Warsta.

Lapsuudesta palautuu muistoja, joissa äidin käytös on ollut epäoikeudenmukaista, ja hän on syyllistänyt tyttären itse aiheuttamistaan vahingoista. Lapsuuden kohtaukset ovat tiheitä. Kotona oleva äiti täyttää tilan ja Johannan ahdistus tulee lukijankin iholle.

Äiti ei halua nähdä Johannaa aikuisena mutta ei hän nähnyt tytärtään lapsenakaan. Tytär sen sijaan näki äitinsä ja taitavana piirtäjänä ikuisti paperille hänen kuvansa.  

”Käsitin liikaa käsittämättä sitä, minulla oli se kädessä, piirsin äidin punaiset hiukset isää vasten valtoimenaan, isä haisteli niitä silmät kiinni, isä rakasti äidin hiuksia mutta ei kunnioittanut Hamaria, paikkaa jossa äiti oli varttunut ehkä saamatta kunnioitusta täysivaltaisena perheenjäsenenä, piirsin taustalle pientilan, äiti toivoi minulta itselleen sitä kunnioitusta jota ei ollut saanut muilta, ei nähnyt sitä itse, hänellä oli sokeita pisteitä, piirsin ne, piirsin sen mitä aavistin, sen mitä epäselvästi tunsin. Hän kysyi olinko pian valmis. Piirsin hänen päänsä päälle ajatuskuplan. Sitten oli jäljellä vain kädet. Annoin hänen pitää niitä taskuissa.

Kun aikuinen Johanna katselee löytämäänsä kuvaa, hän näkeekin siinä itsensä ja sen tuskan, mikä äidistä on häneen siirtynyt.

”Yritämme karistaa äidit meistä”

Hjortin tyyli on vimmaista, hän kietoo sanoilla lukijan samaan ahdistukseen ja epätoivoiseen tunnelmaan, mikä päähenkilölläkin on, kun tämä yrittää saada äitiinsä kontaktin. Johanna on vuokrannut tunturimajan, jonka rauhaan hän pakenee aina, kun yritys tavoittaa äiti on epäonnistunut tai stalkkausretki on ohi. Maja on ikään kuin vastakohta lapsuuden kodille, siellä hän on turvassa. Majassa hän ensimmäisenä muistaa äidin opetuksen: Päällystakki riisutaan vasta, kun tila on lämmennyt 18-asteiseksi.

Ajoittain Johannan yritykset saada selville, millainen vanhentunut äiti on, muuttuvat lähes koomisiksi. Tarina melkein irtoaa realismista ja kokonaisuuden symboliikka tulee näkyvämmäksi, kun Johanna kyyristelee hautakiven takana äidin ja Ruthin käydessä isän haudalla. Tai kun Johanna piiloutuu tuijapensaaseen ja hiipii pimeyden suojassa tutkimaan äidin roskapussin.

Vahvaa symboliikkaa on kohtauksessa, jossa Johanna seuraa uroshirveä rimpuilemassa irti liian painaviksi kasvaneista sarvistaan. Hän luulee ensin, että hirvi on tullut hulluksi, niin raivoisasti ja epätoivoissaan se puskee oksia. Mielenkiintoista, että kirjan alkuperäisversion kannessa on kuva tilanteesta, jossa Johanna seuraa hirven pyristelyä. Sitä me lukijoinakin teimme Johannan tarinaa seuratessamme. Irti siitä, mikä painaa liikaa.

  • Vigdis Hjort: Onko äiti kuollut
  • Kustantamo S&S, 2021
  • Norjankielinen alkuteos Er mor død, 2020
  • Suomentanut Katriina Huttunen
  • Äänikirjan lukee Satu Paavola
  • 367 s./5 t 59 min.

Rating: 4 out of 5.

Onko äiti kuollut on tämän vuoden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Palkinto jaetaan 2.11.2021.

Vigdis Hjorth (s. 1959) on kirjailija ja kriitikko. Myös hänen edellinen kirjansa Perintötekijät oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Kuva Agnete Brun.


Myös näissä kirjoissa on kyse enemmän tai vähemmän vaikeasta äitisuhteesta:

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni
Elena Ferrante: Tyttären varjo
Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Kommentit
  1. Linnea
    • anukatri
      • Airi Vilhunen
    • Amma
      • Airi Vilhunen
    • Airi Vilhunen
  2. Tuulia / Lukutuulia
    • Airi Vilhunen
  3. Jane / Kirjan jos toisenkin
    • Airi Vilhunen
  4. Elegia
    • Airi Vilhunen
  5. Anneli Airola
    • Airi Vilhunen

Kommentoi