Marguerite Duras: Rakastaja ja Hiroshima, rakastettuni – Klassikkohaaste 13:n kirjoissa kiellettyjä suhteita, tuhoavia perheitä ja rakkautta sodan raunioissa

Marguerite Duras on tuttu nimi ainakin 80-luvulla kaunokirjallisuutta harrastaneille. Myös ranskalaisen uuden aallon elokuvista hänet muistetaan. Durasin Goncourt-palkinnon voittanut, vuonna 1984 ilmestynyt L’amant, suomeksi Rakastaja oli Suomessakin hyvin suosittu, ja suomalaisesta käännöksestä otettiin jopa kolme painosta, viimeisin vuonna 2006.

Minäkin luin Rakastajan sen ilmestyttyä suomeksi, n. 35 vuotta sitten, ja jo pitkään olin suunnitellut lukevani kirjan uudelleen. Lopullisen sytykkeen lukea Rakastaja uudelleen sain, kun luin Saara Turusen yhdessä Petra Maisosen kanssa toimittaman esseekokoelman Suurteoksia. Pirkko Saisio kirjoittaa omassa esseessään hienosti ja kiinnostusta herättävästi Marguerite Durasin käsikirjoituksesta elokuvaan Hiroshima, rakastettuni. Käsikirjoitus on ilmestynyt myös kirjana 1959 ja käännetty suomeksi 1990. Suomennos odotti ensimmäistä lukemista hyllyssäni, joten valitsin sen ja Rakastajan kirjabloggaajien 13. klassikkohaasteeseen.

Rakastajan ottaminen mukaan haasteeseen mietitytti. Ei niinkään sen takia, että ”oikeaoppisesti” klassikkohaasteen valitaan kirja, jota ei hyvistä aikeista huolimatta aikaisemmin ole lukenut. Enemmän mietin, miten nyt kokisin ja miten kirjoittaisin Rakastajan asetelmasta, 15 ja puoli -vuotiaan tytön, vielä lapsen, ja häntä 12 vuotta vanhemman miehen seksuaalisuhteesta.

Muistin kirjasta tytön ja miehen suhteen, ja se puistatti minua 35 vuotta sitten. Kirjan muu sisältö oli unohtunut tai jäänyt tämän ns. rakkaussuhteen varjoon.  Yhtään helpommalta ei nytkään tuntunut lukea tätä hyväksikäyttötarinaa, mutta kuka ja ketkä käyttivät ja ketä hyväksi saivat tällä lukukerralla enemmän nyansseja kuin aikaisemmin. Kirja oli myös vielä paljon hienompi ja ajattelemisen aihetta jättävä kuin muistinkaan. Ehdoton klassikko.

”Minun elämässäni oli myöhäistä kovin varhain.”

Marguerite Duras syntyi silloisessa Ranskan Indokiinassa vuonna 1914 ja eli Vietnamissa 18-vuotiaaksi, jolloin muutti opiskelemaan Pariisiin. Durasin vanhemmat olivat Ranskasta muuttaneita opettajia, ja isän varhaisen kuoleman jälkeen perhe, äiti, kaksi veljeä ja nuorin lapsi Marguerite elivät lähes puutteessa. Äiti kuitenkin halusi ja pyrki huolehtimaan, että perhe säilyttäisi yläluokkaisen siirtomaaelämän ulkoiset puitteet.

Rakastaja on avoimesti autofiktiivinen. Sen keskiössä on nuoren tytön suhde itseään vanhempaan mieheen, mutta yhtä lailla se on kaunistelematon kuvaus säröillä olevan perheen keskinäisistä, kipeistä suhteista. Duras kirjoittaa kirjan alkupuolella, miten hän on aikaisemminkin kirjoittanut sukulaisistaan äidin ja veljien vielä eläessä, ja silloin ”asioiden vierestä käymättä niihin käsiksi”. Rakastajassa hän ei enää kiertele.

Hyväksikäyttäjä ja hyväksikäytetty

Tyttö ja mies kohtaavat Mekong-joen ylittävällä lossilla. Tyttö on siis 15 ja puoli, käy Saigonissa ranskalaista lyseota ja asuu valtion sisäoppilaitoksessa. Hän on palaamassa Saigoniin tyttökoulun johtajana työskentelevän äitinsä luota. Tytöllä on äidin vanha, kulunut luonnonsilkkinen mekko, kultalameiset, korkeakorkoiset kengät. Hänen huulensa on punattu tummanpunaisiksi ja päässään hänellä on vaaleapunainen ja mustanauhainen miesten hattu.

Mies istuu isossa mustassa, kuljettajan ohjaamassa limusiinissa. Hän on Saigonin kiinalaisvähemmistöön kuuluvan rikkaan pankkiirin poika. 27-vuotias mies rakastuu epätoivoisesti vaaleaan nuoreen tyttöön.

Tyttö tunnistaa valtansa, ”mies on hänen armoillaan”. Hän tietää jo mitä hän haluaa: kirjoittaa. Mutta hän tunnistaa itsessään myös toisen halun, seksuaalisen.

Ei halua tarvinnut houkutella. Se oli naisessa joka sen synnytti tai sitä ei ollut ensinkään. Se sisältyi heti ensimmäiseen katseeseen tai sitten sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Se oli sukupuolisuhteen välitöntä ymmärtämistä tai sitten se ei ollut mitään. Tämänkin minä ymmärsin ennen kokemusta.”

Duras kuvaa tilannetta lossilla ulkopuolisena tarkkailijana ja vaihtaa välillä minäkertojaan kuvatessaan äidin ja tytön suhdetta. Hän kuvaa, miten äiti päästää tyttärensä ulos ”tuossa lapsiprostituoidun asussa” ja miten äiti hyväksyy rahat, jotka tyttö mieheltä saa.

Äiti ei pane vastaan kun tyttö lähtee hakemaan rahaa. Lapsi sanoo: minä pyysin häneltä viisisataa piasteria Ranskaan paluuta varten. Äiti sanoo että se oli oikein tehty, sen verran tarvitaan Pariisiin muuttoon, sanoo: viidelläsadalla piasterilla selviydytään. Lapsi tekee ja tietää tekevänsä juuri kuten äiti olisi ehdottanut, jos olisi uskaltanut, jos olisi jaksanut, ellei itse ajatuksen herättämä tuska olisi joka päivä liian uuvuttavana läsnä.”

Muuten äiti ja veljet eivät hyväksy tytön kiinalaista rakastajaa. Häikäilemättä he syövät miehen tarjoamat kalliit ateriat ja juovat yökerhossa hänen laskuunsa, mutta osoittavat avoimen rasistisesti, että he, valkoihoiset siirtomaaisännät, ovat jotakin ylempää luokkaa kuin kiinalainen mies.

Tyttö on alaikäinen, ja mies pelkää, monen muun pelon lisäksi, että suhde paljastuu ja hän joutuu vankilaan. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö olisi rikosnimike ainakin nyt. Duras ei toimi tuomarina. Hän tarkkailee ja kertoo. Kertoo miehen intohimosta ja tytön halusta, kertoo iltapäivistä Saigonin poikamiesasunnossa, kertoo äidistä, joka sulkee silmänsä ja ottaa vastaan kaiken sen taloudellisen hyödyn, mitä tytön suhde mieheen tuo.

”Kivettynyt, läpitunkemattoman massan sisään hyytynyt perhe.”

Durasin kuva tytön perheestä (omasta perheestään) on raaka, täynnä kipua, väkivaltaa, pelkoa ja häpeää. Ja niiden rinnalla rakkautta äitiin, ”rakkautta yli rakkauden”, kuten Duras sitä kuvaa. Äidin on lannistanut epäonnistunut yritys laventaa perheen elintasoa. Hän on hankkinut maatilan, mutta osoittautuu, että se sijaitsee paikalla, jossa tulvat tuhoavat sadon ja tekevät elämisen mahdottomaksi. Äidin mielentilojen muutoksista voisi päätellä hänen sairastavan myös jonkinasteista, ehkä kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Veljistä pikkuveli on tytölle rakas. Isoveli sen sijaan on väkivaltainen, epäluotettava, ja hän varastaa äidiltä ja perheen palvelijoilta rahaa ja tavaroita voidakseen hankkia oopiumia. Erityisen väkivaltainen hän on pikkuveljeä kohtaan.

Hän ei ollut gangsteri, hän oli kotikonna, kaappien penkoja, aseeton murhaaja.”

Duras viittaa myös insestiin isoveljestä kirjoittaessaan. Insestisenä hän kuvaa myös miehen suhteen tyttöön. On hyytävää lukea tekstiä, jossa ”mies ottaa tytön kuin lapsensa”. Rakkauskertomus se ei ole. Myös kuolema on koko ajan tekstissä läsnä.

Duras – uuden romaanin ja uuden aallon elokuvan edelläkävijä

Duras kirjoittaa kuin hengittäisi. Ikään kuin hänen ja tekstin välissä ei olisi mitään, ei kynää, ei kirjoituskonetta. Muuten en osaa intensiivistä tekstiä kuvata. Hengityksen tahtiin muuttuu tekstin tyylikin. Kun Duras kirjoittaa ikäviä muistoja perheestään, erityisesti isoveljestä, tahti kiihtyy. Lauseet lyhenevät, hengitys kiihtyy.

Mutta kun hän kuvaa luontoa ja ympäristöä, teksti on levollista, kuin rauhallista hengitystä.

Yöt minä muistan. Sinisyys oli minulle kaistale puhdasta kirkkautta joka työntyi yli sinen, yli fuusioituneen kylmyyden kaiken värin tuolla puolen. — Valo ryöppysi taivaalta puhtaan läpinäkyvänä koskena, äänettömyyden ja liikkumattomuuden tuulispäänä. Ilma oli sinistä, sitä voi käsin kosketella. Sinistä. Taivas sykki valon kirkkautta. Yö valaisi kaiken, koko maaseudun silmänkantamattomiin virran kummallakin rannalla.

Myöhemmin luen, miten Durasin on kuvattu kirjoittavan kuin hän säveltäisi musiikkia. Tämänkin tekstistä tunnistan, mutta pidän kiinni myös omasta metaforastani.

Marguerite Duras oli uskomattoman tuottelias. Hänen teosluettelonsa sisältää melkein 50 julkaistua teosta, 12 elokuvakäsikirjoitusta muiden ohjaamiin elokuviin ja 15 itse ohjattua ja käsikirjoitettua elokuvaa ja kaksi näytelmää.

Rakastajan ja Hiroshima, rakastettuni lisäksi hänen teoksistaan on suomennettu Moderato Cantabile (1958/1967), Puoli yksitoista aamupäivällä (1960/1963), Lol V. Steinin elämä (1964/1986) ja Varakonsuli (1965/1988). Like julkaisi suomeksi 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa vielä useita Durasin teoksia: LaivaNuit, India Song, Ei muuta, Agatha, Kirjoitan, Jokapäiväinen elämä.

(Olen kirjoittanut kirjailijan nimen taivutukset muotoon Durasin, jota on käytetty kaikissa aikaisemmissa suomalaisteksteissä. Ranskankielisenä se toki olisi pitänyt taivuttaa Duras’n. Sukunimi on hänen kirjailijanimensä, ja Duras on halunnut, että s kuuluu nimen lopussa.)

”Minulla on tuhoutuneet kasvot.”

Rakastajan alussa on kuvaus, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kirjailija kuvaa siinä kasvojensa muutosta, miten hän 18-vuotiaana tuli vanhaksi ja miten siitä eteenpäin hänen kasvonsa kehittyivät ”odottamattomaan suuntaan”. Kohdan luettuani etsin netistä kuvia kirjailijasta, ja totta, kuvissa joissa Duras on aikuinen ja sitten jo vanhakin ja jotka ovat tuttuja hänen kirjojensa sivutaitteista ja vanhoista lehtijutuista, hän näyttää kovin erilaiselta kuin nuorena. Poikkeuksellisen erilaiselta eikä vain vanhemmalta.

Minun vanhenemiseni oli raju tapahtuma. Minä näin sen vähitellen valtaavan kasvonpiirteeni, muuttavan niiden keskinäiset suhteet, suurentavan silmiä, tekevän katseen surulliseksi ja suun määrätietoiseksi, uurtavan otsaan syviä vakoja. Sen sijaan että olisin pelästynyt minä seurasin kasvojeni vanhenemista samoin kiinnostuneena kuin vaikkapa kirjan tapahtumia.”

Marguerite Duras: Hiroshima, rakastettuni

Elokuvakäsikirjoituksen lukeminen vaatii omanlaistaan paneutumista ja eläytymistä. Rakastajan luettuani olin oikeassa mielentilassa ja pystyin kuvittelemaan Durasin sanoin luoman elokuvan myös kuvina ja tunnelmina.

Etsin ensin yhtäläisyyksiä Rakastajasta ja Hiroshima, rakastettuni -käsikirjoituksesta. Molemmissa on ranskalainen nainen ja aasialainen mies. Heidän suhteensa on kirjoissa erilainen, mutta Hiroshima, rakastettuni -tarinassa on myös toinen suhde, kielletty ja salattu kuten Rakastajassa tytön ja kiinalaismiehen suhde. Kuolema on molemmissa tarinoissa vahvasti läsnä. Rakastajassa liian aikainen seksuaalisuhde ja hyväksikäyttö tuhoaa lapsuuden ja vanhentaa nuoren liian aikaisin. Hiroshima, rakastettuni -tarinassa sota tuhoaa rakkauden, kokonaisen kaupungin ja tulevaisuuden.

Alain Resnais’n ohjaama Hiroshima mon amour (1959) on Ranskan uuden aallon elokuvia, yksi ensimmäisistä. Olen nähnyt elokuvan aikoinaan, mutta mitään tarkkaa mielikuvaa minulla ei siitä ollut ennen Durasin käsikirjoituksen lukemista.

Tarinassa ranskalaisella naisella, nimettömällä, ja japanilaisella miehellä on lyhyt parin päivän suhde Hiroshimassa kesällä 1958, 13 vuotta atomipommin pudottamisen jälkeen. Nainen on näyttelijä ja tullut Hiroshimaan esiintyäkseen sairaanhoitajan roolissa rauhaa käsittelevässä elokuvassa.

Mies on insinööri tai arkkitehti, hiroshimalainen. Ydinpommin tuhotessa koko kaupungin ja tappaessa 200000 sen ja Nagasakin asukasta ja jättäessä fyysiset ja henkiset haavat satoihin tuhansiin mies oli sodassa mutta hänen perheensä oli Hiroshimassa.

Sensuelleihin ja kauniisti kuvattuihin (sanoin, sekä kuvin lopullisessa elokuvassa) rakkauskohtauksiin käsikirjoitus leikkaa kuvia Hiroshimasta sekä tuhon jälkeen että elokuvan tapahtuma-aikana. Hiroshimalaiset ja turistit kulkevat museossa, johon on kerätty kuvia ja muistumia tuhoista. Hiroshiman Rauhanaukiolla on mielenosoituksia ja taustalla on myös elokuvan kuvausryhmä.

Sota, kielletty rakkaus ja tuho

Naisen ja miehen rakkausyöhön lomittuu toinen tarina sodan aikaisessa Ranskan Nevers’ssä, naisen kotikaupungissa. Kaupunki on saksalaisten miehittämä, ja nainen, silloin vielä alle 20-vuotias, on rakastunut saksalaiseen sotilaaseen. Sodan viimeisinä hetkinä, kun saksalaisten lähtö Ranskasta on jo ollut käsillä, sala-ampuja on haavoittanut naisen rakastettua ja tämä kuolee naisen viereen. Nainenkin olisi halunnut kuolla.

Rangaistukseksi naisen, vihollisen morsiamen, pää ajellaan kaljuksi ja hänet kuljetaan häpeäkulkueessa kaupungin läpi. Sen jälkeen perhe sulkee naisen kellariin odottamaan hiusten kasvamista. Ja kun hiukset ovat tarpeeksi pitkät, nainen lähtee pois Nevers’stä, Pariisiin, eikä hän ole ennen Hiroshimaa kertonut ensimmäisen rakkautensa tarinaa kenellekään, ei aviomiehelleenkään.

Miksi Hiroshima?

Hiroshima ei ole unohtunut meiltäkään, mutta Durasin käsikirjoituksen ja Resnais’n elokuvan aikaan 1959 kaupungin hirvittävä tuho oli nykyistä selvemmin symboli kaikelle sille pahalle, mitä ihminen voi saada aikaan päätöksillään ja teoillaan.

Se sodan vaikutus, minkä ydinpommin räjäyttäminen konkretisoi ja aiheutti koko ihmiskunnalle, tapahtui yhden ihmisen mittakaavassa tarinan naiselle Nevers’ssä. Ja juuri sitä Duras käsikirjoituksen alkuun sijoitetussa elokuvan synopsiksessa kuvaa:

Ja alituiseen heidän oma tarinansa, niin lyhyt kuin se onkin, nousee HIROSHIMAA tärkeämmäksi.

Kirjailija korostaa, ettei elokuvasta saa tulla yksi ”tilaustyö muiden joukkoon, romantisoitu dokumenttielokuva”, vaan sellaisen vastakohta, ”joka puhuu paljon uskottavammin HIROSHIMAN puolesta”. Nainen ei kuollut, vaikka halusi, mies ei kuollut, vaikka perhe kuolikin, heillä on mahdollisuus rakastaa, myös Hiroshimassa.

Marguerite Duras osallistui 2. maailmansodan aikana vastarintaliikkeeseen ja liittyi vuonna 1945 Ranskan kommunistiseen puolueeseen, josta hänet erotettiin 1955. Hän oli voimakkaasti mukana Algerian sodan vastaisessa liikkeessä.

Hiroshiman ja Nagasakin uhrien muistopäivää vietetään tänäkin vuonna 6.8.

• Marguerite Duras: Rakastaja
• Otava 1985 (2. painos)
• Ranskankielinen alkuteos L’amant, 1984
• Suomennos Jukka Mannerkorpi
• Esipuhe Anne Fried
• 121 s.

• Marguerite Duras: Hiroshima, rakastettuni
• Like 1990
• Ranskankielinen alkuteos Hiroshima mon amour scénario et dialogue, 1960
• Suomennos Kristina Haataja
• 107 s.

Elokuvakäsikirjoitus on niin toisenlainen genre kuin romaani, etten halua ”tähdittää” Hiroshima, rakastettuani. Mukana pitäisi silloin olla myös itse elokuva ja arvio siitä.

Tällä blogijutulla Kirsin Book Club osallistuu kirjabloggaajien 13. klassikkohaasteeseen. Lue myös muut juttumme, joilla olemme osallistuneet aikaisempiin haasteisiin:

• Klassikkohaaste 1:  Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, ilmestymisvuosi 1890
• Klassikkohaaste 2:  Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, ilmestymisvuosi 1813
• Klassikkohaaste 3:  Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, ilmestymisvuosi 1940
• Klassikkohaaste 4:  Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, ilmestymisvuosi 1959
• Klassikkohaaste 5:  Joseph Conrad: Pimeyden sydän, ilmestymisvuosi 1899
• Klassikkohaaste 7:  Volter Kilpi: Alastalon salissa, ilmestymisvuosi 1933
• Klassikkohaaste 7:  Veikko Huovinen: Hamsterit, ilmestymisvuosi 1957
• Klassikkohaaste 8:  Anton Tšehov: Lokki, ilmestymisvuosi 1896
• Klassikkohaaste 9:  Minna Canth: Hanna, ilmestymisvuosi 1886
• Klassikkohaaste 10: Lukupiiri-ilta vei Kalle Päätalo -neitsyyden, lukupiiri 14.1.2020 Otaniemessä
• Klassikkohaaste 11: Dashiell Hammett: Maltan haukka, ilmestymisvuosi 1930
• Klassikkohaaste 12: Virginia Woolf: Oma huone, ilmestymisvuosi 1928