Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole – painijan tarina Antiikin Kreikassa

Petter Kukkosen esikoiskirja Oliivipuut eivät koskaan kuole on aivan uskomaton teos! Minä olen viettänyt sen seurassa koko alkuvuoden 2021. Se kertoo antiikin ajan urheilumaailmasta ja lukijana pohdin, onko mikään muuttunut?

Ensimmäinen yllätys on itse kirjailija. Petter Kukkonen on Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja, joka on ollut pestissä vuodesta 2012 lähtien. Päävalmentajuus on käsittääkseni melkoisen intensiivinen työ ja sisältää runsaasti matkapäiviä etenkin talvikaudella. Nostan Petterille hattua/pipoa/oliiviseppelettä, että hän on valmentamisen ohessa kirjoittanut 760-sivuisen kirjan, joka on vaatinut runsaasti tutkimustyötä antiikin Kreikan historiasta.

Kertojana ammattipainija Alekos

Kirjan minä-kertoja on painija Alekos, Panoksen poika, ateenalainen.

Maailma, kansat maailman sylissä ja ihminen kansojen keskellä ovat kuin aaltojen ikuinen liike meressä, ja minä putkahdin maailmaan aikana, jolloin aalto vyöryi jyrkässä laskusuunnassa.

Oliivipuut eivät koskaan kuole, avauslause.

Alekos on ammattiurheilija ja hänen tavoitteensa on menestyä Olympian kisoissa. Kirjassa seurataan Alekosta aivan pikkupojasta noin 22-vuotiaaksi, jolloin järjestetään 104. olympiaadin kisat. Meidän ajanlaskullamme se tarkoittaa vuotta 364 eaa.

Antiikin Kreikan tunnelma

Minä olen työskennellyt yhden kesän Aurinkomatkojen oppaana Ateenassa, ja olisinpa todellakin toivonut että minulla silloin olisi ollut Oliivipuut eivät koskaan kuole luettavani. Tai ehkäpä vielä aiemmin, kun olin parikymppisenä lomamatkalla Kefaloniassa, josta teimme päiväretken mantereelle, Olympian kisojen alkuperäisille pitopaikoille. Kirja olisi virittänyt minut antiikin ajan tunnelmaan ja olisin voinut retkibussissa lukea lomalaisille otteita kirjasta!

Oliivipuut eivät koskaan kuole kuvaa urheilun maailmaa ja sen ilmiöitä antiikin aikana, mutta hämmästyttävän tutuilta monet asiat tuntuvat tänä päivänäkin. Kirjan tarina heittää lukijan Alekoksen arkeen. Ensin kuinka hän velipuolensa Dionysoksen kanssa pääsee painivalmennukseen, sitten kuinka hän erinäisten sattumusten kautta joutuu sotatantereille ja vieraisiin hoveihin sekä kuinka lopulta ollaan jo Olympiassa.

Herola ja minä

Kirjan lukeminen kesti minulta tavattoman kauan. Kysyin tammikuussa 2021 yhdistetyn MM-mitalisti Ilkka Herolalta, joko hän on valmentajansa Petter Kukkosen kirjan lukenut. Ilkka totesi, että hän on kyllä aloittanut, mutta ei ollut vielä saanut luettua loppuun. Minua ei hidastanut valmistautuminen MM-kisoihin, vaan se, että kirja oli niin täyteläinen, että en kiirehtinyt lukemaan eteenpäin, kun kirjan yksi osa tuli päätökseen. Kirja jakautuu seitsemään ”kirjaan”: Ateena, Karkotus, Lähettiläs, Harjoitusleiri, Olympia, Juhlavieras, Sota. Osan kirjasta kuuntelin Markus Bäckmanin miellyttävästi lukemana äänikirjana – toimi hyvin!

Kirjan ansioita

Aloitetaan perusteista. Mielestäni kirjan nimi – Oliivipuut eivät koskaan kuole – on briljantti. Se toki viittaa Olympian kisojen palkintoon, oliivipuuseppeleeseen, mutta myös siihen, että ihmisyys ei oleellisesti muutu tuhansienkaan vuosien kuluessa. Kirjassa Alekos pohtii enemmän yksilön elämän merkitystä, urheilun merkitystä, uskonnon merkitystä ja demokratian merkitystä kuin varsinaisesti painii.

Toisekseen Päivi Veijalaisen suunnittelema kirjan kansi on mielestäni tavattoman kaunis.

Kirjan kieli on hienoa. Se on runsasta, kuvailevaa ja paikoin huvittavaa. Monasti lukiessani naureskelin itsekseni Petterin sanavalinnoille. Hän itse twiittasi keväällä, että joku oli arvioinut kirjan olevan ”köyhän miehen Waltaria”. Tunnistan myös samankaltaisuuden, mutta en koe tarvetta verrata. Petterin kieli soljuu sujuvasti, kuvailut loihtivat tapahtumat elävinä esiin ja dialogi on useimmiten varsin viihdyttävää.

Lukiessa tulee tunne, että Petter Kukkonen on kirjoittanut kirjaa todella tosissaan. Pohtinut syntyjä syviä itsekseen ja sitten laittanut ajatuksensa Alekoksen suuhun. Usein Alekos käy keskustelua opettajiensa tai valmentajiensa kanssa, joista monet ovat varsinaisia suhareita. On uskonlahkoa ja muita hämäräpuuhia pyörittänyt pappi-Hyperion ja ennen kaikkea juoppo merikapteeni Priopus, joka muokkaantuu tilanteen vaatiessa rooliin kuin rooliin ja vaihtaa uskomuksia ja lojaliteettejä kunnon opportunistin tavoin. Kerta kaikkiaan herkullinen henkilö, vähän kuin Sinuhen Kaptah.

Ylijumalana Zeus vai FIS

Toisaalta tuntuu kuin kirjan yksi jos toinen lause tai tapahtuma olisikin nuoli kohti Kansainvälistä hiihtoliittoa FIS:iä tai Olympiakomiteaa. Petter Kukkonenhan on tullut tunnetuksi suoraselkäisenä oikeudenmukaisuuden taistelijana ja saanut FIS:ltä kummallisen varoituksen ”epäkelvosta käyttäytymisestä”, kun hän on vaatinut tasapuolista sääntöjen noudattamista yhdistetyn kisoissa, esimerkiksi oikean mittaisia hiihtolatuja ja mäkihyppypukuja, joissa kaikkien haarat olisivat haaroissa eivätkä roikkuisi polvissa.

Alekos on ystävällinen nuori mies, mutta melkoisen helposti vietävissä. Hän ennemminkin ajautuu kuin hakeutuu tilanteisiin. Kirjan keskustelut käydään useimmiten viiniruukkujen äärellä, ja aamulla ei ole enää selkeyttä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta sitten taas mennään seikkailusta toiseen.

Juoni on täynnä yllätyksiä. Milloin keskustelukumppanina on Aristoteles, tai yhtäkkiä Alekoksen haastaa painiotteluun itse Platon. Kärryillä pysymistä auttaa, jos on joku historian käsitys antiikin ajoista. Myönnän, että minulla on parempi tietämys Kreikan mytologiasta kuin Hellaan kaupunkivaltioiden välienselvittelyistä ja siksi lukemiseni hieman takelteli, kun sivutolkulla käsiteltiin yhteiskunnallisia valtasuhteita.

Kirjassa on myös kohta, jossa käsitellään dopingia. Veikkaanpa, että lauseet voisi heittää täysin tähän päivään. Tai vaikkapa kohdan, jossa Alekos saapuu Olympian kisa-alueelle:

Toki Ateena on Ateena ja Akropolis kaikkien tunnettujen maailmojen mahtavin linnavuori, mutta suuresti voi ihminen häkeltyä, kun hän ensi kertaa astuu sisälle satumaahan, johon pitkän elämän varrella punottu haavekimppu kurottaa – olympialainen unelma, vuosien työ, huippusuoritus, voittaminen, seppele ja se, että on kaikkein paras ja toiset huonompia ja alapuolella, sekä unelma siitä, että ihmisten sanat ja kädet pursuavat kiitosta ja kunniaa, eikä kuvaillun kaltainen todellisuuden puro koskaan tyrehdy. Lienee varsin erinomaista olla paras, ylivoimaisesti paras ja sata askelmaa toisten ihmisten yöpuolella. Mainitun kaltaisessa unelmassa ei ole ylpeyttä eikä teeskentelyä, siinä on ainoastaan ihmisyyden tautia.

Oliivipuut eivät koskaan kuole, s. 535

Runsaus vie fokusta

Kirjassa on antiikin ajan mukaisesti lähes ainoastaan miehiä. Alekoksen äiti on pienessä sivuroolissa, muutamassa kohdassa mainitaan huilutytöt. Lähes tavoittamattomana naisena mainitaan kuvankaunis Eda, Teeban (kirjassa käytetty kirjoitusasu) hallitsijan Epameinondaan tytär. Juonessa ei synny romanttisia jännitteitä, eikä oikein kilpailullisiakaan. Olympian painikisaan ei ole ylivoimaista suosikkia, joka Alekoksen pitäisi päihittää. Tarina etenee monien mutkien kautta ja runsauden sarvesta on ammennettu juonikuvioita melkoisen isolla kauhalla.

Jäinkin miettimään, miten Kill Your Darlings -periaatetta olisi kannattanut Oliivipuut eivät koskaan kuole -teoksessa soveltaa. Miten kirja olisi saatu hieman kompaktimpaan muotoon, kenties alle 500-sivuiseksi? Olisiko pitänyt seurata vain Alekoksen urheilu-uraa ja kirjoittaa yhteiskunnalliset pohdinnat jatko-osana? Moni urheilijahan siirtyy politiikkaan uran päätyttyä. Vai olisiko ratkaisu tuonut painijapojasta turhan yksipuolisen kuvan, sillä antiikin urheilusankareissa arvostettiin myös henkisiä ominaisuuksia.

Erinomainen lukupiirikirja

Vaikka Oliivipuut eivät koskaan kuole on järkäle, suosittelen sen lukemista. Se on erinomaista luettavaa filosofisten pohdintojensa vuoksi kaikille urheilun tai valmentamisen parissa työskenteleville. Se sopii myös hyvin kaikille historiasta kiinnostuneille, sillä kirjan faktaosuudet ovat käsittääkseni kohdallaan.

Oliivipuut eivät koskaan kuole sopii loistavasti lukupiirikirjaksi, sillä kirja todella kutsuu keskustelemaan. Tosin silloin lukupiirin luku-urakka kannattaa jakaa kahteen osaan. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhdistetyn joukkueen piirissä pidetty kirjasta lukupiiriä. Onko avattu viiniamphora ja pohdittu esimerkiksi, onko nykyhetkeä olemassa?

Toivon, että Petter Kukkonen kirjoittaa lisää. Hänellä on niin kunnianhimoinen ote, että lukisin mielelläni Alekoksen tarinan jatko-osan, etenkin jos se olisi hieman fokusoidumpi. Mitäpä, jos Alekoksesta itsestään tulisi valmentaja ja hän voisi soveltaa kaikkea oppimaansa? Ehkä hän olisi saanut pohdiskelunsa kiteytettyyn muotoon, Alekoksen oppiin, jota voisi soveltaa nykypäivänäkin.

Juttu täytyy ehdottomasti päättää siihen sanaan, jota Petter Kukkonen viljelee twiiteissään ja joka on eksynyt myös Oliivipuun lehdille: POKS.

Kirjan idea ja pohtiva tyyli lähtivät aikanaan liikkeelle oman urheilu-uran jälkeisestä ahdistuksesta ja ajattelun murroksesta. Oman mausteensa tähän antoi kiinnostus historiaan, uskontoihin, muinaisten sivilisaatioiden uskomuksiin ja tapoihin, tietoihin, taitoihin ja kansainvaelluksiin – eli halu ymmärtää tätä maailmaa, ihmistä ja ihmisyyttä.”

Petter Kukkonen kustantajan tiedotteessa

Kirjan tiedot

• Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole
• Kustantaja: Docendo, 2020
• Ulkoasu: Päivi Veijalainen
• 760 sivua / äänikirjana 12 h 21 min (Ateena) + 14 h 54 min (Olympia)
• Äänikirjan lukija: Markus Bäckman
• Vuoden urheilukirja -ehdokas, 2020

Lue myös:

• Kirsin kirjanurkka -blogin arvio Oliivipuut eivät koskaan kuole -kirjasta
• Matti Nykäsen elämäkerrat
• Laura Arffman: Mona-Liisa
• Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja