Ilkka Remes: Lohikäärmeen isku – Remes Is Back!

Lohikäärmeen isku on mielestäni yksi Ilkka Remeksen kaikkien aikojen parhaita romaaneja!

Remeksen viimevuosien kirjat Venäjän Suomeen suuntautuvasta painostuksesta ovat olleet äärimmäisen tärkeää valistusta siitä, miten käy, jos emme pidä huolta puolustusvalmiudestamme. Samalla ne ovat kuitenkin olleet hyvin raskasta luettavaa. Viimevuotinen Kotkanpesä oli jo kepeämpi, mutta tarinan sijoittaminen natsien hallitsemaan maailmaan oli jossain määrin vieraannuttava.

Nyt ilmestyneessä Lohikäärmeen iskussa seikkailevat toki edelleenkin venäläiset ja kiinalaiset, mutta tunnelma ei ole niin ahdistava. Ollaan palattu oligarkkien juonitteluun ja Kremlin maailmaan. 

Kirjassa seurataan neljää eri tarinaa, mm: oligarkin tyttären kidnappausta, Venäjän presidentin salamurhaa, Kiinasta varastettua virusmateriaalia sekä suomalaisten poliitikkojen suhmurointia. Päähenkilöiden lisäksi mukana ovat Venäjän, Kiinan ja USA:n tiedustelupalvelut sekä Suomen korkein poliittinen johto. Lopussa tarinat tietysti nivoutuvat yhteen.

”Kiinan kommunistinen puolue on kiristänyt otettaan globaalisti ja levittänyt vaikutusvaltansa Suomeenkin. Se on systemaattisesti manipuloinut lännen mielipidettä koronaan liittyvässä perustavanlaatuisessa kysymyksessä, jota myös Lohikäärmeen iskussa käsitellään.”

Ilkka Remes WSOY:n tiedotteessa

Toiminta on Remeksen vahvuus

Jos pitäisi sanoa yksi asia, missä Remes on erittäin hyvä, niin se on toiminta. Remes noudattaa amerikkalaisten käsikirjoitusoppien ohjenuoraa, jossa katsojan tai lukijan mielenkiinto on vangittava ensimmäisten minuuttien aikana. Nytkin toiminta käynnistyy heti, tarina pysyy koko ajan vetävänä ja huimat viimeiset sivut ovat todella vauhdikasta luetavaa.

Henkilöhahmojen ohuus?

Remestä joskus kritisoidaan henkilöhahmojen ohuudesta. Itse en pidä sitä heikkoutena vaan päinvastoin tehokeinona, jolla tarina saadaan kulkemaan todella nopeasti. Tällä kertaa Remes ylittää itsensäkin. Kolmen ensimmäisen sivun aikana esitellään yhdeksän ihmistä. Viidennellä sivulla kaksi heistä on jo tapettu. Tämä jos mikä vaatii tiukkuutta hahmojen kuvauksissa. 

Lyhyimmillä henkilökuvauksillaan Remes haastaa itsensä Hemingwayn short storyt. ”Presidentti liikahti hiukan tämän suuntaan ja rykäisi.” Siinä yhden henkilöhahmon koko toiminta kirjassa.

Henkilöhahmojen esikuvat?

Henkilöhahmoihin liittyvä hauska piirre Remeksessä on se, että hän ei vaivaudu piilottelemaan kirjoissaan kuvaamiensa poliitikkojen esikuvia todellisuudessa. Tällä kertaa henkilöhahmojen kuvauksiin on tullut mukaan jopa ripaus sarkasmiakin – vai mitä sanot seuraavasta kuvauksesta: ”Pääministeri Elina Salonen nosteli aamiaistarvikkeita jääkaapista Kesärannan yläkerran virka-asunnossaan.”

Tosin tähän sisältyy mielestäni jonkinlainen arvoitus: Aamiaistarvikkeet viittaavat tietysti nykyiseen pääministeriimme, mutta mitä henkilöhahmon nimivalinnalla halutaan viestiä? Elina Salosen nimi poikkeaa vain kaksi kirjainta Kokoomuksen nousevasta kyvystä Elina Valtosesta? Onko tämä freudilainen lipsahdus?

Sankarina Markus Aura

Tämänkertainen päähenkilö Markus Aura on viimeaikaisista suomalaisista dekkarihahmoista jopa lukijaystävällisin. Henkilöllä ei ole mitään irrallisen tuntuista sisäistä heikkoutta, vaan hän on altavastaajan asemassa ainoastaan siksi, että sai potkut ja joutui systeemin ulkopuolelle. Kyseessä on siis klassinen hero’s journey, jossa päähenkilö tekee virheen ja hänet karkotetaan paratiisista. Hän joutuu matkalle, jonka varrella hän solmii uusia ja yllättäviäkin liittolaissuhteita, joiden avulla taisteluita myöhemmin voitetaan.

Vahva suositus

Suosittelen Lohikäärmeen iskua kaikille Remeksen ystäville ja erityisesti heille, joilta pari viimeisintä on saattanut jäänyt lukematta. Tarina viihdyttää taatusti myös kaikkia toimintaseikkailujen ystäviä.

Kirjan tiedot

• Ilkka Remes: Lohikäärmeen isku
• WSOY, 2021
• 441 sivua
• Äänikirjan lukija Aku Laitinen, 10 h 32 min

Lue myös:

• Joona Keskitalo: Tottelemattomat
• Jens Lapidus: Paratiisikaupunki – haastattelu
• Jens Lapidus: Paratiisikaupunki – kirja-arvio
• Pascal Engman: Patriootit