Veli-Pekka Lehtonen: Renny Harlin – Ainutlaatuinen elämäni

Sanottakoon nyt heti aluksi, että Veli-Pekka Lehtosen Renny Harlinista kirjoittama elämäkerta Renny Harlin – Ainutlaatuinen elämäni on erittäin hyvä kirja. Iltapäivälehdistä siitä saa aivan vääränlaisen käsityksen ja itseltäkin meinasi jäädä kirja lukematta lehtijuttujen takia. Media revittelee Rennyn naisjutuilla, mutta tosiasiassa niiden osuus kirjan 560 sivusta on ehkä noin viisi prosenttia. 

Toki kirjassa nimetään ainakin 25 tyttöystävää, mutta suurin osa heistä mainitaan tyyliin ”tuolloin seurustelin sen ja sen kanssa”. Pidemmin Renny kertoo oikeastaan vain Geena Davisista ja Laura Dernistä sekä lapsensa äidistä Tiffany Bownesta ja nykyisestä puolisostaan Johanna Harlinista.

Kirjan on siis kirjoittanut Helsingin Sanomien elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen. Tämä on vasta Lehtosen kolmas kirja, mutta hän on käsittämättömän hyvä kirjoittamaan juuri elämäkertoja. Mielenkiintoinen päähenkilö ja mielenkiintoinen elämä eivät nimittäin vielä takaa kiinnostavaa elämäkertaa. Itseltäni ovat jääneet kesken muun muassa Elon Muskin elämäkerta sekä kolmekin eri versiota verkkokauppajätti Alibaban perustajan Jack Man elämästä. Tarina vaan ei ole kulkenut.

Veli-Pekka Lehtosella sen sijaan on kyky tunnistaa draama faktojen keskeltä. Lähes jokaisella sivulla on jokin itsenäinen, lukijan otteessaan pitävä tarinansa:

Irwin (Prisonin tuottaja Irwin Yablans) ei oikeastaan halunnut maksaa mistään. Niinpä myöskään isoihin näyttelijätähtiin ei ollut varaa, mutta pidin rimaa korkealla: minun ja Irwinin ideana oli löytää päärooliin uusi Montgomery Clift tai James Dean, siis tuleva supertähti. Koekuvauksissa kävi lähes sata näyttelijää. Thom Mathews oli ensi alkuun lupaavin vaihtoehto nuoren sankarin rooliin, mutta sitten huomasin casting-toimiston ulkopuolella jykeväleukaisen nuorukaisen odottamassa vuoroaan. Hän oli samanikäinen kuin minä ja elokuvanteossa lähes yhtä kokematon – Viggo Mortensen.”

Rennyn uran alussa näytti hyvin erilaiselta

Vaikka olen seurannut Harlinin uraa medioiden välityksellä tiiviistikin, olin silti unohtanut miten järkyttävän paljon työtä hän on uransa eteen joutunut tekemään ja miten suuria vastoinkäymisiä hän on joutunut voittamaan päästäkseen siihen missä nyt on. Muistetaan esimerkiksi se, kun Harlin sai ensimmäisen elokuvansa valmiiksi. Jäätävän poltteen esittäminen kiellettiin Suomessa poliittisella päätöksellä kokonaan. Tämän seurauksena Renny ajautui lähelle konkurssia ja elämään tonnikalasäilykkeillä.

Veli-Pekka Lehtonen ei kuormita lukijaa faktoilla ja vuosiluvuilla, eikä hän ole jättäytynyt kronologian vangiksi. Jo pelkkä aloitus on mahtava. Tarina ei käynnisty Harlinin syntymäkodista, vaan suoraan Cannesista, jossa Renny ottaa vastaan ensi-iltayleisön seisovat aplodit ja Sylvester Stallone hänen vierellään kuiskaa: ”Muista tämä hetki – elämä ei tule tätä paremmaksi.”

Koko elämäkerta noudattaakin vaikeuksien kautta voittoon draaman kaarta. Kirja varmasti inspiroi urallaan eteenpäin taistelevien taiteilijoiden lisäksi myös esimerkiksi start-up yrittäjiä.

Hieno tarina Renny periksiantamattomuudesta liittyy esimerkiksi siihen, miten hän pääsi ohjaamaan Painajainen Elm Streetillä IV -elokuvan.

Elokuvalehdissä kirjoitettiin, että ohjaajaksi oli tulossa Anthony Perkins, joka tunnettiin Hitchcockin klassikkoelokuva Psykon näyttelijänä. Tiesin, että olisin parempi kuin Perkins. Halusin duunin itselleni. Etsin puhelinluettelosta elokuvayhtiön Los Angelesin toimiston osoitteen. Toimisto oli North Robertson Boulevardilla. Astuin sisään ja esitin asiani. Minua ei kuunneltu, mutta jatkoin sinnikkäästi. Minulle sanottiin, että tapaaminen olisi pitänyt sopia etukäteen. Sitä varten olisin tarvinnut agentin, mutta kukaan ei halunnut olla agenttini.

Palasin pari päivää myöhemmin New Linen toimistolle. Vein heille videot Vankilasta ja Born Americanista. Sanoin tuottaja Sara Risherille, joka oli toimiston pomo, että katsokaa nämä, niin näette mitä osaan. Antakaa minulle mahdollisuus. Ei kuulunut mitään. Kävelin toimistolle kolmannen kerran. Tapasin taas Saran. Joka tapaamisella hän katseli minua aiempaa säälivämmin. Ehkä siksi, että minulla oli aina samat vaatteet mutta joka kerta vähän likaisempina. Ei ollut rahaa vaatteisiin.”

Lopulta Renny pääsi tapaamaan studion johtajaa Bob Shayeta ja sai homman. (Myöhemmin kävi ilmi, että Shaye oli jälkeenpäin alkanut katua päätöstään ja pelkäsi tehneensä elämänsä virheen.)

Renny muistaa mainita, että hänen urallaan on ollut mukana myös paljon onnea. Mainio tarina tästä liittyy Rennyn ensimmäisen suurtuotannon alkuun:

Ford Fairlinen kuvaukset olivat yhä kesken, kun Joel kiikututti minulle käsikirjoituksen luettavaksi. Kansilehdellä luki 58 Minutes. Joel vaati minua lukemaan käsiksen heti. Tein työtä käskettyä. 

”Mikä käsis tämä on?” kysyin Joelilta toimistolla. 
”Die Hard 2”, Silver vastasi. 
”Tämä on tosi hyvä.” 
”Kyllä!” ”Kuka tämän ohjaa?” 
”Sinä!” 
”Minä?” 
”Sinä.” 
”Ford Fairlanen kuvaukset ovat kesken.” 
”Sä ohjaat.” 
”Ensi vuonna?” 
”Ensi viikolla!” 

En missään nimessä halunnut. Oli kesä 1989, ja olin tekemässä Joelille toista elokuvaa, Ford Fairlanea. Se oli ensimmäinen isomman budjetin elokuvani. En halunnut mokata tilaisuutta, jonka olin saanut, sillä pelkäsin, että en saa toista mahdollisuutta. Paineita oli muutenkin, sillä kesken Ford Fairlanen kuvausten aloimme aavistaa pahaa. Julkisuus oli alkanut kääntyä elokuvassa pääroolia esittänyttä Andrew Dice Clayta vastaan: hänen lavashow’taan pidettiin homofobisena, rasistisena ja naisvihamielisenä.

Joel maanitteli. Hän halusi takoa, kun rauta oli kuumaa. Samaa halusi Foxin studiopomo Joe Roth. Die Hardin jatko-osa haluttiin teattereihin kesäksi 1990, vielä kun Bruce Willis oli kuuma. Joel painosti ja puhui ummet lammet. Hän laittoi muita asialle puhumaan minut ympäri. Yhtenä päivänä Joel toi Bruce Willisin mukanaan Ford Fairlanen kuvauksiin. Tapasin Brucen silloin ekaa kertaa. Joel oli näyttänyt Fairlaneen kuvattua materiaalia. Bruce ehdotti, että voisin Die Hard 2:n kanssa samaan aikaan ohjata muitakin elokuvia, kunhan hoitaisin ne faksilla. Hyvä vitsi.”

Lehtien palstoila Renny vaikuttaa omista kyvyistään vakuuttuneemmalta kuin monikaan toinen suomalainen. Siksi olikin hyvin terapeuttista lukea Rennyn kertomus hänen toisen elokuvansa Prisonin kuvausten ajoilta:

Ajauduin työryhmästä erilleen enkä uskaltanut jutella, olla tai syödä heidän kanssaan. Ahdistuin joka päivä lisää ja lisää. Asuin Rawlinsin laidalla Holiday Inn -hotellissa ja iltaisin ajoin vuokra-autolla majapaikalle toivoen, että saisin ryypyn. En uskaltanut kuitenkaan ottaa huikkaa, en edes yhtä olutta. En myöskään syönyt. Vatsani oli kipeä, heräilin tunnin välein. Stressi oli kova, ja olin päätymässä ihmisraunioksi. Rukoilin pelastusta hotellihuoneeni yksinäisyydessä. 

Joka aamu ajoin hotellilta vankilalle, ja joka aamu edessä oli sama South Higley Boulevardin ja Lincoln Highwayn risteys. Toinen tie vei kuvauspaikalle ja toinen pois kaupungista valtameren rantaan saakka. Puristin rattia risteyksessä ja itkin. Puristin rattia ja itkin. Ajattelin, että tämä on viimeinen päiväni ja että viimeistään tänään kaikki huomaavat, että olen huijari enkä mikään elokuvaohjaaja. Halusin olla elokuvaohjaaja, suuri ohjaaja, mutta en tuntenut itseäni sellaiseksi. Olin kuin leikkaukseen kiiruhtava sydänkirurgi, joka ei tiedä, mikä suoni kuuluu minnekin, ja sen vuoksi potilas kuolee. Luulin, että minun pitää tietää kaikki tekniikasta, käsikirjoituksesta ja näyttelijöiden työstä. Entä jos kääntyisin valtatielle, ajaisin valtameren rantaan ja jättäisin kaiken taakseni?

Tuottaja Yablans pani merkille huonot tunnelmat, ja eräänä päivänä hän pyysi minut illalliselle. Yablans oli katsonut haukkana dailiesit eli päivän otot työpäivän jälkeen. Hän kehui työni jälkeä. Aterian äärella avauduin hänelle. Kerroin pelkääväni, että kuvausryhmä ei pidä minusta, enkä oikeastaan tiedä, miksi näin on. 

Yablansilla oli selitys, oma teoriansa: kulttuuriero. ”Sinä olet suomalainen. Et näytä tunteitasi. Olet niin omistautunut työlle, ettet muista pitää hauskaa.” Yablans oli tuottaja, joka salaisissa unissaan halusi itse olla ohjaaja, kuten moni tuottaja Hollywoodissa. Heiltä puuttuu kuitenkin luovuus. Yablans väitti tietävänsä, miten muuri ryhmän ja minun välilläni murretaan. ”Huomenna ensimmäisen oton jälkeen taputat työryhmälle ja kiität heidän panoksestaan”, Yablans sanoi. ”Muista myös hymyillä.” 

Hymyillä? Onko se näin yksinkertaista? Asiat alkoivat luistaa. Amerikassa pitää tervehtiä etunimellä. Good morning, Steve tai How are you, Dave. Opettelin tavan, yritin olla rento ja hymyilin. Halusin voittaa ujouteni. Kun aamuisin ohitin kauhujen risteyksen, ohitin samalla jotain muutakin. Oman pelkoni.”

Rennyn muistelmat ovatkin hämmentävän avoimet. Hän kertoo peloistaan ja epäonnistumisistaan. Renny muun muassa paljastaa kaikki ne menestyselokuvat, joita hänelle tarjottiin ohjattavaksi ja jotka hän tuli jättäneeksi väliin.

Kirjassa kerrotaan kuinka Renny voittaa ystäviä puolelleen ja toisaalta, kuinka monet ystävyyssuhteet maailman tärkeimpiin elokuvatekijöihin katkeavat, kuin suuret egot eivät saa tahtojaan läpi.

Yksi kirjan vaikuttavimmista kohdista on Rennyn ja Geenan ero. Emme tiedä, olisiko Geenan versio erilainen, mutta ainakin Rennyn versio on avoin ja koskettava. Toinen liikuttava kohtaus on Rennyn sovinto poikansa Luukaksen kanssa.

Veli-Pekka Lehtonen kirjoittaa elokuva-alasta asiantuntevasti

Veli-Pekka Lehtosen kirjailijanuran alku on saanut loistavan startin. Hänellä on toki pitkä historia Helsingin Sanomien elokuvakriitikkona, mutta Markus Selinin ja Harlinin elämäkerrat ovat Lehtosen ensimmäiset vakavissaan kirjoittamat kirjat. (Lehtosella on taustallaan yksi aikaisemmin kirjoitettu, lähinnä huumorimielessä julkaistu Taide – suomi -sanakirja, jossa hän tulkkaa taiteilijoiden ja kriitikoiden jargonia suomen kielelle.)

Selinin ja Harlinin valikoituminen kirjoitustyön kohteeksi ei ollut alusta saakka itsestään selvää. Lehtonen tiesi haluavansa kirjoittaa elämäkerran ja pompotteli aihetta kustantajan kanssa. Jossain vaiheessa Selinin nimi nousi esiin. Lehtonen otti yhteyttä Seliniin, joka suostui samalta istumalta. Selinin elämänkerrasta tuli sitten niin hyvä, että on helppo ymmärtää Harlininkin halunneen juuri Lehtosen kirjoittavan oman elämäkertansa.

Kuten alussa kerroin, iltapäivälehdistä saa Harlinin elämänkerrasta aivan vääränlaisen kuvan. Kysyttäessä häiritseekö tämä Lehtosta hän vastaa: ”Kyllä minä tuon allekirjoitan. Toisaalta toimittajana kyllä ymmärrän miten ne otsikot syntyvät, enkä mä voi viedä (toimittajakollegoilta) pois sitä iloa tehdä niitä. Ja kyllähän nuo asiat tässä kirjassa ovat, mutta jos on lukenut vain ne otsikot, niin kyllä kirjasta on saanut väärän kuvan.”

Lehtonen korostaa, että kirja on ennen kaikkea kertomus elokuvantekijästä ja tavasta, jolla elokuvia tehdään sekä myös kertomus Hollywoodista ja siitä minkälainen se on, sekä hyvässä että pahassa.

Kirjoittajana Lehtonen on ollut itselleni todella mukava löytö. Jos joku suurmies tai -nainen haluaa elämänsä kirjoitettavan kansiin, suosittelenkin hänelle varauksetta Veli-Pekka Lehtosen puoleen kääntymistä. Lehtoselle itselleen taas haluaisin sanoa, että hänellä on tarinankerronnan lahja niin harvinaisen hyvin hallussaan, että kannattaisi kokeilla myös fiktion kirjoittamista romaanin tai elokuvakäsikirjoituksen muodossa.

• Veli-Pekka Lehtonen: Renny Harlin – Ainutlaatuinen elämäni
• Tammi 2021
• myös e- ja äänikirjana
• 558 s / 17 t 57 min
• äänikirjan lukee Markus Niemi