Hiljaiset sillat – viehättävä, mutta nenäliina pysyi käsilaukussa

Heti alkuun on hyvä todeta, että minä en ole nähnyt Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämää elovuvaversiota Hiljaisista silloista, jonka nimi englanniksi on The Bridges of Madison County. En myöskään ollut lukenut Robert James Wallerin romaania, johon tarina perustuu. Nyt pääsin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat -ensi-iltaa neitseellisin silmin ja ilman kuuluisia vertailukohtia.

Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Merja Larivaara ja Kari Heiskanen – Kuva Sami Mannerheimo

Vieras mies tulee taloon

Näytelmää esitetään Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Alkuasetelmassa aikuiset sisarukset Caro (Elina Hietala) ja Miki (Mikko Virtanen) ovat tyhjentämässä juuri kuolleen äitinsä taloa. Jäämistöstä löytyy laatikollinen vieraan miehen äidille kirjoittamia kirjeitä sekä äidin päiväkirja, jossa hän kertoo neljästä päivästä vuosien takaa. Eräänä kuumana kesäpäivänä äiti Francesca (Merja Larivaara) oli yksin kotona Iowan maaseudulla, sillä Caro ja Miki olivat isänsä kanssa jossain kauempana, toisella paikkakunnalla maatalousnäyttelyssä. Francesca puuhailee pihalla, kun vieras mies tulee taloon. Mies, Robert (Kari Heiskanen), on eksynyt ja Francesca lupautuu näyttämään hänelle tien läheiselle sillalle, jota mies on tullut valokuvaamaan National Geographyyn.

Merja Larivaara hehkuu

Jo ensimmäisessä kohtauksessa Merja Larivaaran Francesca on hurmaava! Hän huokuu lämpöä, lempeä ja sisäsyntyistä flirttiä katsomon viimeiselle penkkiriville saakka. Kun hän heiluttelee olkihatun lieriä vilvoitellakseen, ymmärtää, että ei ole kyse vain ulkoisesta kuumuudesta. Ei ihme, että myös Kari Heiskasen Robert lumoutuu, vaikka on maailmaa nähnyt valokuvaaja, jolla on ollut seikkailunsa joka mantereella.

Francescan katse syttyy, kun elämään tulee jotain uutta. Yhtäkkiä hänet nähdään jälleen, häneen syntyy sama palo kuin nuorena Napolin lähellä olleilla kotikonnuilla. Silloin hän oli villi italiatar ja iowalainen sotilas oli vaikuttanut jännittävältä mahdollisuudelta muutoksen. Toisin kävi. Sotilas oli ”puhdas, kunnollinen ja kiltti, kunnollinen ja hyvä isä ja kiltti, puhdas ja hyvä isä”, lue: tylsä. Elämästä tuli arkea kaukana Amerikan maaseudulla (tosin Francesca on mukana paikallisessa kirjallisuuspiirissä!)

En minä ole se joka tarvitsee, vaan se, joka täyttää muiden tarpeet.

Francesca
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Kari Heiskanen ja Merja Larivaara – Kuva Sami Mannerheimo

Näytelmän tarina on selvillä heti alusta asti. On ollut romanssi, jonka molemmat osapuolet ovat jo kuolleet. Katsoja ymmärtää myös, että pääparista ei tullut paria, sillä muutoin jäämistöä selvittävät lapset olisivat tienneet siitä. Niinpä tarinan ytimeksi jää, miten romanssi eteni ja miten se päättyi.

Nenäliinat pysyivät käsilaukussa

Tuttu kertoi ennakkoon, että hän on nähnyt elokuvan kolme kertaa ja joka kerta tarvinnut nenäliinoja. Nyt näyttämöllä edetään hitaasti jännitettä rakentaen. Francesca ja Robert jutustelevat ja vähitellen ollaan jo syvemmissä kysymyksissä, niissä joita kukaan ei ole vuosiin kysynyt. Oletko onnellinen, etkö ole yksinäinen, etkö etsi vain yhtä erityistä?

Minun sisälläni oli kauan ollut tuo toinen nainen.

Francesca

Kun seuraan pääparin kemiaa, niin kuulen rakkauden heidän repliikeissään, mutta en näe sitä heidän eleissään. Francescan päiväkirjassa, jota Caro-tytär lukee veljelleen ääneen, kerrotaan, kuinka neljä yhteistä päivää olivat erotiikan ja hengen yhteyttä, jotain sellaista, joka osuu ihmiselämään vain kerran. Makuukamarin äänitehosteena pauhaa valtameren aallot, mutta pääpari katsoo, koskettaakin, mutta vahva tunnelataus ei välity. Kosketuksessa ei ole sähköä. Kuvaavaa on kohtaus neljäntenä yhteisenä aamuna: Robert lukee aamupalapöydässä lehteä, kun Francesca häärää keittiöpuuhissa. Aivan kuin he olisivat olleet neljäkymmentä vuotta yhdessä! Missä ovat pienet kosketukset, hipaisut, suudelmat, halaukset? Maa on järissyt ja mies lukee lehteä katsomatta naista!

Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Merja Larivaara ja Kari Heiskanen – Kuva Sami Mannerheimo

Jos Merja Larivaara oli helppo nähdä sensuellina, niin Kari Heiskasen sotilaalliseen olemukseen ja eleisiin ei hellyyttä yhdistä. Alussa ollut jännite lupaa, mutta ei aivan lunasta.

Elämä on valintoja

Näytelmän tekstissä on upeita lauseita, tekisi mieli saada edessämme istuneen kuiskaajan plari, jotta kaunista tekstiä olisi voinut oikein makustella.

Suuri osa ihmisistä etsii tätä kokemusta koko ikänsä.

Robert

Ratkaisun hetki lähestyy vääjäämättä. Heittäytyäkö uuteen tuntemattomaan, vai jäädä tuttuun perhekuvioon, jossa oma paikka vaimona ja äitinä on selkeä? Vaimona olosta ei niin puhuta, mutta lapset ovat Francescalle kynnyskysymys.

Lavastus oli toimiva: mökki ja silta.
Lavastus oli toimiva mökin osalta, mutta silta oli kovin vaatimaton.

Nautin näytelmän rauhallisesta temposta, se oli melkeinpä terapeuttista tänä aikana. Vuoroveto menneisyyden romanssin kuvauksen ja nykyisyyden Francescan lasten keskustelun kanssa toimi oikein hyvin. Ensin lapset lukivat päiväkirjaa ja kirjeitä ”äidin Hertta-sarjana”, sitten vetävät oivaltavia yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Lasten avioliittojen solmuja käsiteltiin niin kepeästi, että minulle olisi riittänyt, jos he olisivat keskittyneet vain pohtimaan äitiään ja äitisuhteensa vaikutusta heidän omiin valintoihinsa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Mikko Virtanen ja Elina Hietala – Kuva Sami Mannerheimo

Viehättävä esitys

Hiljaiset sillat on viehättävä esitys. Tekee mieli yhtyä Francescan ja Robertin maljaan ”menneille illoille, kaukaiselle soitolle”, etenkin kun taustalla soi Nat King Colen Unforgettable.

Teatteriseuralaisenani oli äitini Sirpa Kärkinen, jonka 85-vuotispäivää juhlistimme samalla.

Esityksen faktat

Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 12.3.2022.

Näytelmän pääpari: Merja Larivaara ja Kari Heiskanen, Francescan lapsia näyttelevät Elina Hietala ja Mikko Virtanen.

  • Käsikirjoitus: Liisa Mustonen ja Ari-Pekka Lahti pohjautuen Robert James Wallerin romaaniin
  • Suomennos: Kaijamari Sivill
  • Ohjaus: Liisa Mustonen
  • Lavastus: Antti Mattila ja Liisa Mustonen
  • Pukusuunnittelu: Elina Vättö
  • Naamiointi: Tuula Kuittinen
  • Valosuunnittelu: Kari Leppälä
  • Äänisuunnittelija: Eradj Nazimov.

Muita arvioita Helsingin Kaupunginteatterin kevään 2022 ohjelmistosta:

Kommentit
  1. Varpu
    • Kirsi Ranin
  2. Tarjuska
    • Kirsi Ranin

Kommentoi