Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät – Nobel-kirjailijan romaani kuljettaa lukijan läpi itäisen Afrikan historian

Viimeisin Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja Abdulrazak Gurnah vieraili toukokuun lopussa Suomessa ja oli haastateltavana toistaiseksi ainoasta suomeksi ilmestyneestä kirjastaan Loppuelämät. Kuuntelimme Kirsin ja Minnan kanssa kiinnostuneina, mitä palkittu kirjailija vastasi Jussi Valtosen kysymyksiin. Olimme kaikki lukeneet tai kuunnelleet Loppuelämät, ja mielellämme olisimme kuunnelleet enemmänkin Gurnahin vastauksia, joille tuntui jäävän liian vähän aikaa ja tilaa. Haastattelun vähän lyhennettynä voi kuunnella Youtubesta tästä linkistä: (KLIK).

Finlandia-voittaja Jussi Valtonen haastatteli Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnahia.

Ajatuksemme kirjasta eivät menneet täysin yksiin, joten totesimme, että nyt on paikallaan yhteinen blogijuttu. Ehkäpä jutun kautta jokaisen lukukokemus vielä täydentyy.

Abdulrazak Gurnah on syntynyt Sansibarin saarella, joka on 1960-luvulta asti ollut osa Tansaniaa. 18-vuotiaana hän muutti poliittisena pakolaisena Britanniaan, missä on asunut siitä lähtien. Loppuelämät-romaanissa hän kuljettaa lukijat läpi synnyinseutujensa kolonialistisen historian 1800-luvun lopulta 1960-luvulle.

Gurnah kertoi Bio Rexin tilaisuudessa, miten heti Sansibarin itsenäistyttyä 1963 sulttaanikunnaksi syttyi verinen vallankumous, jossa kuoli paljon ihmisiä. Hän oli itse silloin vielä koululainen ja selviytyi, mutta kun hän lopetti koulunsa, mihinkään jatkokoulutukseen ei ollut mahdollisuuksia. Ainoa vaihtoehto oli maaseutukoulun opettajan tehtävä. Koska köyhällä maaseudulla ihmisille tärkeintä oli saada elantonsa, monet keskeyttivät koulun maatöiden niin vaatiessa ja aloittivat taas uudelleen. Gurnah olisi 17-18-vuotiaana joutunut opettamaan myös itseään paljon vanhempia ja jo perheellisiä oppilaita. Niinpä hän katsoi parhaimmaksi paeta.

”18-vuotiaana ei tiedä, mitä menettää”, Gurnah totesi. ”Englannissa olin muukalainen ja ymmärsin, mitä on olla hukassa.”

Itäisen Afrikan kolonialistinen historia

Tansania ja erityisesti sen rannikkoalueet olivat olleet vuosisatoja tärkeitä satamapaikkoja Intian valtameren yli Arabiaan ja Intiaan ulottuvalle kaupalle ennen kuin Saksa valloitti alueet siirtomaakseen 1885 ja kukisti verisesti useamman heimosodan. Alueesta muodostui Saksan Itä-Afrikka eli Deutsch-Ostafrika, jota emämaa kohteli häpeämättömän julmasti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sodan hävinnyt Saksa menetti alueen hallinnan ja siitä tuli Iso-Britannian mandaattialue.

Airi: Olin aikaisemmin tutustunut itäisen Afrikan 1900-luvun alun historiaan nykyisen Kenian alueella, olennaisesti kuitenkin toisesta näkökulmasta kuin mistä Gurnah kirjoittaa. Tanskalaisen historioitsijan Tom Buk-Swientyn Naarasleijona-teos kuvaa itäistä Afrikkaa valkoisen siirtomaarouvan eli Karen Blixenin vaiheiden kautta. Kenian alue oli Brittiläinen Itä-Afrikka, ja Naarasleijona-kirjassa kuvattiin myös brittien ja saksalaisten taisteluja ensimmäisen maailmansodan aikana.

Loppuelämissä keskeisessä roolissa ovat saksalaisten Schutztruppen-joukot. Upseeristo oli saksalaisia, sotilaat afrikkalaisia askarisotilaita, joita päällystö muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kohteli julmasti ja mielivaltaisesti.

Loppuelämät kuvaa myös rannikkoalueen kauppaa ja elinkeinorakenteen muutosta siirtomaaisäntien hallitessa. Minun pitäisi kuitenkin lukea pitkästyttävä alku uudelleen, jotta saisin jonkinlaisen tuntuman siihen kehitykseen, mitä kirjassa kuvataan.

Minna: Myös minulle kirjan alku oli haastava. Romaanin kuvaama historiallinen aika ja tilanne ovat kuitenkin mielenkiintoisia jo senkin vuoksi, että Saksan siirtomaavallan kuvauksia ei ole lukemistooni aiemmin osunut.

Kirsi: Minä pidin myös kirjan alusta. Oma Afrikan historian tuntemukseni on todella vaillinainen ja yksistään se tieto, että Afrikan sodissa paikalliset sotivat paikallisia vastaan puolustaakseen jotain kaukaista, tuntematonta maata ilman varsinaista, esimerkiksi ideologista syytä, oli minulle arvokas. Edellinen Afrikan itärannikkoon liittyvä, historiallinen kirja, jonka luin, oli Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo. Sekin on Keltaisen Kirjaston kirja. Kesken on Maaza Mengisten Varjokuningas, joka kertoo osin samasta ajasta kuin Loppuelämät, mutta siinä siirtomaaherramaana on Italia ja valloitettavana Etiopia.

Toisiinsa kytkeytyvät tarinat

Loppuelämät-romaanissa tapahtumat kerrotaan useamman henkilön elämänvaiheiden kautta. Sukukronikka se ei varsinaisesti ole, sillä kaikki sukupolvet eivät ole samaa sukua. Tarina alkaa intialais-afrikkalaisesta Khalifasta, jonka isä on muuttanut Afrikan rannikolle kirjuriksi. Isä opetti myös poikansa lukemaan ja kirjoittamaan latinalaisilla aakkosilla sekä laskemaan, ja pojasta tuli kirjanpitäjä.

Halu ja kyky oppia ja luku- ja kirjoitustaidon merkitys elämässä selviämisen kannalta on yhteistä kaikille Loppuelämät-kirjan henkilöille: Ilyasille, joka pestautuu askarisotilaaksi Schutztruppeen, hänen sisarelleen Afiyalle ja Hamzalle, joka myös on Schutztruppen askarisotilas ja melkein kuolee upseerin pahoinpidellessä hänet.

Airi: Koko kirjan I-osan ajan olin ymmälläni, kuka oikeastaan on kirjan päähenkilö. Ylipäätään henkilöitä oli niin paljon, että oli vaikea seurata, kuka olikaan kuka. II-osassa tarinaan tulee mukaan Hamza, jonka tarina on kirjassa keskeinen. Onko hän päähenkilö, sitä en osaa sanoa. Ehkä päähenkilö onkin itäinen Afrikka?  

Kirsi: Helsingin Sanomien arvostelussa todettiin, että Loppuelämät on kuin Itä-Afrikan Täällä Pohjantähden alla. Minusta vertaus on hyvä. Molemmissa kerrotaan ensin aiemman sukupolven tarina, nostetaan sodan keskelle seuraava sukupolvi ja kirjan / kirjasarjan loppuosassa kaasutetaan hirmuista vauhtia kymmeniä vuosia, jotta päästään jonnekin maaliin. Molemmissa historian iso kuva hahmottuu pienten ihmisten arjen ilojen ja surujen kautta.

Minna: Oliko syynä henkilögallerian runsaus, vai valittu kerrontatapa siihen, että tarina jäi koskettavuudestaan huolimatta minulle vähän etäiseksi? En selittäisi tätä ympäristön erilaisuudella, onhan romaanin perusvire hyvin yleisinhimillinen.

Arkea ja rakkautta

Airi: Parasta kirjassa minusta oli sadan vuoden takaisen afrikkalaisen arjen kuvaus, ruoka, asuminen, työnteko ja se, miten uskonto elämässä näkyi. Hamza ei ole varsinaisesti uskovainen, mutta hän käy iltaisin moskeijassa saadakseen olla hetken yksin ajatustensa kanssa.

Arjen kuvaus sai myös tarkistamaan käsityksiäni Afrikasta. Köyhää toki oli, sillä Loppuelämät ei kuvaa etuoikeutettujen elämää, mutta halu oppia ja sivistyä oli monella.

Kirsi: Afrikan köyhyys näyttäytyi minusta aika samoin kuin köyhyys missä tahansa kehittyvässä valtiossa. Koin, että afrikkalaisimmat elementit tulivat henkiparantajien muodossa, mutta toisaalta, niitäkin on kaikkialla. Esimerkiksi Fernanda Melchorin Hurrikaanien ajassa, jonka luimme lukupiirissämme.

Abdulrazak Gurnah jaksoi kohdata jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän ystävällisesti.

Voiko Nobel-kirjailijaa kritisoida?

Airi: Nobel-kirjailijan kirjan arvioiminen ei ole helppoa. Kun on jo nostettu kirjailijana korkeimpaan luokkaan, voiko todeta, että kirja olisi kaivannut sekä karsimista että lisäämistä?

Erityisesti kritisoisin kirjan loppua. Gurnah juoksuttaa lopun kuin hänelle olisi tullut kiire saada käsikirjoitus valmiiksi. Hän harppoo loppuun aika keinotekoiselta tuntuvan juonikäänteen avulla tarinan siitä, miten ristiriitaiseen tilanteeseen afrikkalaisten vihollisia palvellut askarisotilas voi elämänsä lopussa joutua.

Kirsi: Toki voi kritisoida. Minäkin olisin tasapainottanut tarinaa hieman toisin tai ehkä vain lopettanut hieman aiemmin. Mutta kun kuuntelin Abdulrazak Gurnahia Bio Rexin lavalla, hänen ajatuksensa tarinan rakenteesta ja poissaolevasta päähenkilöstä ja kaikesta kirjaan liittyvästä olivat niin painokkaita, että minä hyväksyn hänen valintansa.

Minna: Jonkinlainen rytmin ja kerronan epätasaisuus, romaanin alku- ja loppuosien erilaisuus intensiteetissä jäivät askarruttamaan. Ehkä myös tästä syystä Loppuelämät toimii ilman muuta myös houkuttimena tutustumaan Gurnahin aiempaan tuotantoon.

Signeerausjono oli Bio Rexin haastattelun jälkeen huippupitkä.
  • Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät
  • Tammi, Keltainen kirjasto, 2022
  • Englanninkielinen alkuperäisteos After Lives, 2020
  • Suomentaja Einari Aaltonen
  • 345 s./11 t 37 min.
  • Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen

Rating: 3.5 out of 5.
Kommentit
  1. Anki
  2. Marita Hietasaari
    • Airi Vilhunen
  3. Pertti Johannes Palo
  4. Pertti Johannes Palo
    • Airi Vilhunen
  5. Pertti Johannes Palo
  6. Pertti Johannes Palo

Kommentoi