Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja – naisen salattuja ajatuksia 1950-luvun Italiassa

Kirjoittanut Airi Vilhunen - 19.7.2022 | 07:00 0 Aiheet: Kirjat

Alba de Céspedes on Elena Ferranten esikuva! Näin kustantajan tiedotteessa kerrottiin, kun Kielletty päiväkirja julkaistiin uudelleen tänä vuonna. Se sai kiinnostumaan tästä romaanista, mutta yhtä paljon minua kiehtoi ajatus lukea 1950-luvulla kirjoitettu romaani naisen elämästä.

Kirjan päähenkilö on roomalainen Valeria, kahden aikuistuvan nuoren äiti, jota aviomieskin on alkanut kutsua äidiksi. Kaihoisasti Valeria kirjoittaa päiväkirjaansa, ettei kukaan enää kutsu häntä hänen omalla nimellään. Vanhemmilleenkin hän on Vauva (joka italiaksi varmasti kuulostaa kutsumanimeksi vähemmän oudolta kuin suomeksi).

Eräänä sunnuntaina mennessään ostamaan miehelleen savukkeita Valeria huomaa tupakkakaupan ikkunassa mustakantisia vihkoja, ja vaikkei kaupassa sunnuntaisin saanut myydä muuta kuin tupakkaa, hänen onnistui ostaa itselleen vihko. Siitä tuli hänen salainen päiväkirjansa, johon hän purki ajatuksensa ja tunteensa puolen vuoden ajan.

Äiti ja marttyyri

Heti alusta lähtien päiväkirja herätti Valeriassa ristiriitaisia ajatuksia. Hän ei kertonut muille kirjoittavansa päiväkirjaa, mutta ei hän myöskään olisi halunnut salata perheeltä mitään. Päiväkirjan Valeria piilotti milloin riepupussiin, milloin laatikon perälle tai kaapin päälle, ja pelkäsi jonkun perheestä löytävän sen.

Vielä hänen oli ratkaistava iso ongelma, eli miten hän pystyisi kirjoittamaan päiväkirjaansa muilta perheenjäseniltä salaa, sillä hän oli tuskin koskaan kotona yksin. Voidakseen rauhassa kirjoittaa päiväkirjaansa Valerialta puuttui Virginia Woolfin mainitsema oma huone. Omaa rahaa hän kyllä ansaitsi, koska toisin kuin ystävättärensä ja koulutoverinsa Valeria kävi töissä. Palkka tarvittiin perheelle, sillä aviomies Michelen vaatimaton tehtävä pankissa ei yksin riittänyt perheen elantoon. Perheessä Valerian työtä ei arvostettu:

Kukaan ei pane pienintäkään arvoa työlleni ja sille vastuulle, jonka se minulle asettaa. On kuin joka aamu lähtisin kotoa vain pelkästä päähänpistosta. Ja kun joka kuun lopussa kannan kotiin palkkani, on kuin olisin voittanut sen arpajaisissa.”

Valeria on, vasta minä sanoisin, 43-vuotias, ja kapinoi mielessään sitä yleistä ajatusta, että hänen pitäisi olla jo vanha. Tyypillisenä uhrautujana hän kannattelee marttyyrin sädekehää kulmillaan, mutta myöntää itselleen, ettei olisi valmis luopumaan siitä maineesta, että uhraa kaiken aikansa perheelleen.

Kuka minä olen?

Päiväkirjasta tulee Valerialle puolen vuoden matka omaan itseensä, tutkimusmatka siihen, mitä tai kuka hän oikeastaan on. Muille päiväkirja on salainen, hänelle itselleen myös kielletty. Se nostaa pintaan ajatukset, jotka hän on tähän asti kieltänyt itseltään.

On kummallista, että vaikka sisäinen elämämme on meille jokaiselle kaikkein tärkein, meidän täytyy elää niin kuin emme tietäisi siitä mitään ja näyttää aivan epäinhimillisen varmoilta. Sitä paitsi uskon, että jos veisin päiväkirjan pois, minusta tuntuisi siltä, etten enää kotiin palatessani löytäisi täältä mitään omasta itsestäni.

Valeria tallentaa päiväkirjaan perhe-elämän arjessa läheisyyden ja seksuaalisen ilon kadottaneiden puolisoiden tuntemukset, aviomies Michelen olemuksessa heijastuvat elämän pettymykset, oman kipuilunsa ja onnellisuutensa uuden rakkauden lämmössä.

20-vuotias tytär Mirella haastaa ajatuksillaan ja käytöksellään äitinsä kerta toisensa jälkeen. Vaikka Valeria tuomitseekin tyttärensä miessuhteen ja ajatukset tulevaisuudesta, hän joutuu vähitellen itsekin arvioimaan lapsena oppimiaan moraalikäsityksiä.

Nyt minusta tuntuu siltä kuin en enää tietäisi, mikä on hyvää ja mikä pahaa, kuin en pystyisi lainkaan ymmärtämään ympärilläni olevia ihmisiä ja kuin kaikki se, minkä uskoin olevan lujinta, hajoaisi käsiin.”

Valeria herätti minussa ristiriitaisia tunteita, mikä kertoo vain siitä, että de Céspedes on pystynyt luomaan romaanihenkilöstään kokonaisen persoonan. Valerian käytös tytärtään kohtaan on usein kohtuuton, poikansa Riccardon tyttöystävä on hänestä kelvoton. Perheen suhteellinen köyhyys ja aviomiehen palkan riittämättömyys toistuu Valerian ajatuksissa häkellyttävän usein. Hänen omaksumansa marttyyrin asenne ja käytös pakottaa melkein ravistelemaan tätä naista, joka kuitenkin herättää myös myötätuntoa ja jota haluaisi kannustaa uskomaan itseensä.

Päiväkirjamuoto toimii kerrontaratkaisuna hyvin, vaikkei teksti aina aivan päiväkirjamaista olekaan. Päiväkirjan piilottelu korostaa sitä, miten piilossa naisen todelliset ajatukset ja voimavarat pysyvät. ”Ole rohkea, näytä kuka olet!”, tekisi mieli fiktiiviselle henkilölle huutaa.

Rohkaisukirjoja

Elena Ferrante on haastattelussa kertonut Alba de Céspedesin kirjojen olevan niiden kirjojen joukossa, jotka ovat ”hyvää seuraa” silloin, kun hän itse kirjoittaa, ja joita hän kutsuu ”rohkaisukirjoikseen”.

Valerian päiväkirjan sisäinen monologi tuo kieltämättä mieleen Ferranten tyylin, tarkan kuvauksen arkipäivän asioista ja samalla oman mielen ja tunteiden erittelyn. Siinä, missä Ferrantella Napoli-sarjassa painopiste on naisten välisen ystävyyden ja sen eri puolien kuvauksessa, Kielletyn päiväkirjan vastakohtaisuudet ovat Valerian ja hänen tyttärensä Mirellan suhtautumisessa rakkauteen, työhön ja seksuaalisuuteen.

Anna Louhivuoren suomennos on sama kuin ensipainoksessa vuonna 1956 ja kestänyt hyvin aikaa. Vaikka hattunsa naistenkutsuille uuden sulan avulla modistava Valeria edustaa monin tavoin mennyttä aikaa, kirja on säilyttänyt riittävän hyvin luettavuutensa. Valerian kipupisteissä riittää miettimistä myös nykynaiselle.

1950-luku näyttäytyy kirjassa myös sodan läheisyytenä ja uuden sodan uhkana. Valerialle sota on muistoja ajasta, jolloin Michele oli poissa ja jonka aiheuttamaa perheen köyhyys on. Myös pelko uudesta sodasta toistuu Valerian ajatuksissa ja perheen puheissa.