Tove Ditlevsen: Aikuisuus – Trilogian päätösosassa kirjailija etsii yhä onnea

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa Aikuisuus on kertomus riippuvuuksista, ajoittain lähes kauhukertomusta muistuttava kuvaus yhä syvemmälle menevästä addiktiosta. Kirjan minä on riippuvainen rakkaudesta, huumeista ja kirjoittamisesta, sillä erotuksella että vain kirjoittaessaan hän kokee itsensä täysin onnelliseksi.

En voi tehdä töitä jos elämäni menee taas sekaisin. Ja minulle käy entistä selvemmäksi että en oikeastaan kelpaa mihinkään muuhun kuin muodostamaan lauseita, laatimaan sanajärjestyksiä ja kirjoittamaan yksinkertaisia, nelisäkeisiä runoja, mikään muu ei minua kiihota. Jotta pystyisin tekemään sen, minun on tarkasteltava ihmisiä aivan erityisellä tavalla, suunnilleen kuin aikoisin tallentaa heidät arkistoon myöhempää käyttöä varten. 

Kirjan minän, tai kuten monen muun tavoin ajattelen kirjailijan itsensä elämä menee usein sekaisin. Aina hän kuitenkin pelastautuu siihen, mikä on hänelle tärkeintä – kirjoittamiseen.

Onko kirjan minä sitten Tove Ditlevsen? ”Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani”, hänen kerrotaan sanoneen haastattelussa. Muistelmiksi kaikki Kööpenhamina-trilogian kirjat on kuitenkin alunperin luokiteltu, eikä yhtäläisyyttä kirjailijan omaan elämään voi kiistää. 

Muistelmien suomenkielinen nimi Aikuisuus on jatkumoa aikaisempien osien nimille Lapsuus ja Nuoruus, mutta alkuperäisen teoksen tanskankielisen nimen Gift (naimisissa ja myrkky) monimerkityksisyyttä siinä ei ole. Tästä ei kuitenkaan voi suomentajaa tai kustantajaa syyttää. Kaikkeen toinen kieli ei käänny. Olen kirjoittanut aikaisemmista osista blogiimme, ja jos et ole näitä juttuja lukenut, lue ne nyt pohjustukseksi: Lapsuus, Nuoruus.

Aikaisemmat osat kuvasivat runoilijaksi ja kirjailijaksi määrätietoisesti aikovaa tyttöä, joka halusi irtautua oikukkaan äitinsä vaikutuspiiristä ja köyhistä, työväenluokkaisista lähtökohdistaan. Aikuisuus on kertomus jo tunnustusta ja lukijoita saaneesta kirjailijasta, joka pystyy tuloillaan elättämään myös miehensä ja perheensä. Hän saavuttaa sen porvarillisen elämän ja näennäisen turvallisuuden, jota on tavoitellut. Onnea se ei kuitenkaan takaa.

Aviovaimona

Aikuisuus alkaa siitä mihin edellinen osa, Nuoruus loppui. Ensimmäisen runokirjansa julkaissut, vähän yli kaksikymppinen Tove on naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman kirjallisuuskriitikon ja kirjallisuuslehden toimittajan Viggo F:n kanssa. Avioliitto on ehkä ollut laskelmoitu ja odotukset, myös äidin, suurempia kuin millaiseksi elämä saidan, ylimielisen ja seksuaaliseen läheisyyteen kykenemättömän vanhan miehen kanssa osoittautuu. Erehdys, joutuu Tove toteamaan ja itkee, kun näkee kadulla rakastavaisia.

Ditlevsen kirjoittaa suoraan ja kaunistelematta, melkein kuin ulkopuolisena suhteistaan, aborteistaan, huumeriippuvuudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei hän olisi myös kriittinen itseään ja toimintaansa kohtaan, mutta moralisoiva hän ei ole hiukkaakaan.

Lukija seuraa päähenkilöä ensin ajatellen hänen olevan kovin nuori ja lapsellinenkin, riippuvainen miehistään ja heidän ajatuksistaan. Sitten mukaan sekoittuu sääliä sekä myötätuntoa.

Naimisissa ja myrkytettynä

Toven toinen aviomies oli läntisestä Tanskasta kotoisin oleva, yläluokkainen opiskelija, joka tunsi alemmuutta perhettä elättävän vaimonsa rinnalla ja yritti hukuttaa ongelmansa viinaan. Järkyttävintä on lukea Toven kolmannesta avioliitosta, juuri siitä jossa tanskankielisen kirjan nimen Gift molemmat merkitykset yhdistyvät. 

Sinulla on hyvät suonet, hän sanoo. Sitten hän pistää ja sitä mukaan kun neste katoaa ruiskusta käsivarteeni, koko elimistööni leviää autuus jota en ole koskaan ennen kokenut. Huone laajenee säteileväksi saliksi, ja tunnen itseni täysin veltoksi, rennoksi ja onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.”

Tästä pistosta ja petollisesta onnellisuuden tunteesta alkaa monen vuoden kauhukertomus. Senkin jälkeen kun Tove on päässyt eroon kontrolloivasta ja vaimoaan systemaattisesti myrkyttävästä aviopuolisostaan, alttius lääke- ja päihderiippuvuuteen jatkuu Ditlevsenin itsemurhaan päättyvään kuolemaan asti.

Tove Ditlevsen 1917-1976.

Kööpenhamina-trilogia

Trilogian ensimmäisen osan Lapsuus luin lähes hengästyneenä. Niin suoraa ja rehellistä, riipaisevaa lapsuuden kuvausta en ollut aikaisemmin lukenut. Sama viiltävä rehellisyys jatkuu muissakin osissa. Lapsuus säilyy kuitenkin suosikkinani, sillä siinä Ditlevsen kuvasi paljon enemmän myös ympäröivää yhteiskuntaa.

Lapsuuden Vesterbron työläiskortteleiden elämän tilalla Aikuisuudessa on boheemien ystävä- ja kirjailijapiirien kuvaus. Kun huume- ja lääkeriippuvuus valtaa Toven, sosiaalinen elämä kutistuu. Siitä huolehtii myös mustasukkainen ja kontrolloiva aviomies. Hän käy hakemassa vaimonsa pois illallistilaisuudesta, jossa Tove istuu Evelyn Waughin vieressä.

Aikuisuus sijoittuu valtaosin sota-aikaan ja Tanskan natsimiehityksen aikaan, mutta yhteiskunnallinen tilanne pilkahtaa kirjassa vain muutaman kerran, viittauksena miesten suunnitelmiin liittyä vapaustaistelijoihin tai mainintoina kadulla kulkevista saksalaissotilaista.

Äidin ja Toven suhde oli ongelmallinen, mutta Aikuisuudessa hän kirjoittaa jo tulevansa äitinsa kanssa hyvin toimeen ”enkä enää kanna hänelle kaunaa”. Oma äitiys oli Tovelle ongelmallista. Hän rakasti lapsiaan, mutta ei aina pystynyt huolehtimaan heistä. Pitkän huumevieroitusjakson jälkeen kaksi nuorinta lasta, joista toinen oli kolmannen aviomiehen avioton poika, eivät enää tunteneet äitiään ja hakivat turvaa lastenhoitajasta.

Tuhon kaipuu

Mikä Tovea tai Aikuisuuden päähenkilöä ajoi niin voimakkaasti kohti tuhoa? Näin kysymykseen vastaa kirjan jälkisanoissa tanskalainen kirjailija Du Plambeck:

Aikuisuuden päähenkilöä riivaa tuhon kaipuu, tosin ei kaiken loppuna vaan elämän alkuna. Hän haluaa kohota ihmisenä itsensä yläpuolelle, ja siihen hän tarvitsee päihdettä, jotakin mikä tekee elämästä niin mukaansatempaavaa ja intensiivistä, että se voi antaa hänelle saman päihdyttävän onnentunteen kuin kirjoittaminen. Siksi monet avioliitot. Siksi monet abortit. Siksi monet ruiskeet.”

Avoimmuudessaan, koskettavuudessaan ja Aikuisuuden osalta myös järkyttävyydessään Tove Ditlevsenin muistelmasarja on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani. Kirjahyllyssäni ne ovat kunniapaikalla, sillä uskon palaavani näihin kirjoihin myöhemminkin.

  • Tove Ditlevsen: Aikuisuus
  • S&S, 2022
  • Tanskankielinen alkuperäisteos Gift, 1971
  • Suomentanut Katriina Huttunen
  • 222 s./ 4 t 48 min.
  • Äänikirjan lukee Mirjami Heikkinen

Rating: 4.5 out of 5.

Kommentoi