Vallilan Kansallisteatterin Tritonuksessa parasta on kyläbändi Rainbow
Kansallisteatteri on mieltynyt Kjell Westön romaaneihin, tai pitäisikö kirjoittaa, että Michael Baran on mieltynyt niihin ja dramatisoinut kolme kirjailijan teosta Kansallisen näyttämöille. Westön viimeisin romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Tritonus sai teatteriensi-iltansa keskiviikkona 14.9. Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä Johanna Freundlichin ohjaamana.
Kaksi aikaisempaa Westön romaania, Rikinkeltainen taivas ja Kangastus 38, on nekin nähty Kansallisteatterissa, ja molemmista on myös blogissamme kirjoitukset, samoin kirjoina Tritonuksesta ja Rikinkeltaisesta taivaasta.
Teatteriversio Tritonuksesta noudattaa uskollisesti romaanin juonta, liiankin uskollisesti. Menestynyt ja maailmaa kiertävä kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa talon, palatsin, kuten paikallisesti sitä kutsuvat, saaristoon, kuvitteelliselle paikkakunnalle Ravaisiin. Hän tutustuu naapuriinsa, leskeksi jääneeseen koulukuraattoriin Reidall Lindeliin, ja vähitellen miehet ystävystyvät. Molemmat kipuilevat, Brander ikääntymisen ja rapisevan suosion ja ammatillisten vaikeuksien kanssa. Lindelliä taas kaipaa kuollutta vaimoaan ja häntä vaivaavat epämääräiset syyllisyydet.
Molemmille miehille musiikki on elämä. Branderin se on vienyt maasta ja maanosasta toiseen, antanut mahdollisuuden paeta itseään ja tunteitaan. Lindellille paikallinen harrastajabändi Rainbow on henki ja elämä. Branderia ei enää pyydetä Mahleria johtamaan, paikat vievät nuoremmat, eikä klarinettikaan soi niin kuin joskus. Lindell taas ei koskaan ole ollut bändinsä tähti, enemmänkin se joukon viimeinen.
Esitys ei vie pintaa syvemmälle
Tritonuksen näyttämöversio etenee kirjan juonta seuraten kohtauksittain, kiusallisen katkelmallisesti. Mihinkään ei ehditä porautua pintaa syvemmälle. Katkelmallisuutta korostavat entisestään näyttämön sivuun jäävät tai ilmestyvät henkilöhahmot sekä Branderin entisen tyttöystävän heijastuminen soittavana varjokuvana taustakankaalle. Näin esityksen kenraalia edeltävänä iltana ennakossa, joten ehkäpä ensi-iltaan on jotakin esityksen pätkistä poistettu.
Tritonus on musiikkitermi, ylinouseva kvartti, jota riitasointuisuutensa takia on kutsuttu paholaisen intervalliksi. Brander ja hänen Tritonukseksi nimeämänsä huvila ovat pahasti riitasointuisia ympäröivän yhteisön kanssa, ja sen kapellimestari saa kokea. Paholaista tarinassa edustaa maahanmuuttovastaisista ajatuksistaan tunnettu ja natsiksi leimattu lukiolaispoika Jonas Albelin, jonka kanssa pojan hyvin tunteva Reidar Lindell toivoo Branderin keskustelevan ja vahvistavan tämän musiikkiharrastusta.
Jo kirjassa Jonaksen tarinan kutominen mukaan Reidarin ja Branderin tarinaan ei aina sujunut uskottavasti. Useamman sadan sivun romaanissa tiuskivan baariapulaisen paljastuminen taitavaksi pianistiksi ja klassisenkin musiikin tuntevaksi nuoreksi vielä onnistuu, mutta näytelmäversiossa hypitään kohtauksesta toiseen ja pojan muutos jää enemmän hokkus pokkus -tyyppiseksi.
Rainbow on paras
Musiikki on olennainen osa Tritonus-romaania. Westö oli koonnut kirjassa esiintyvistä klassisen ja populaarin musiikin teoksista neljä erillistä soittolistaa Spotifyhin, ja niitä kuuntelemaan pääsee esim. Otavan sivujen kautta. Tässä linkki ensimmäiseen : Tritonus, soittolista 1 Rock, pop ja soul . Kirjan musiikeista toteutettiin myös kaksi konserttia.
Näytelmäversiossa Lindellin bändi Rainbow on esityksen valopilkku, taitava amatööribändi, jonka laulaja, Annette Talvio, näytelmässä siviiliammatiltaan Ravaisten kunnan ympäristösihteeri ja todellisuudessa Kansallisteatterin näyttelijä Annika Poijärvi on upea ääneltään ja tulkinnoiltaan. Paha vaan, että sinällään hienot musiikkiesitykset pilkkovat nekin kerrontaa entisestään.
Klassinen musiikki ei esityksessä pääse samanlaiseen rooliin, ehkäpä tekijänoikeudellisista syistä.
Liian laaja henkilökaarti
Janne Reinikainen on uskottava Thomas Branderina. Hän pystyy olemuksellaan ilmentämään sekä maailmantähden ylemmyyden tuntoa että hämmennystä uusien ja välillä epämiellyttävien tilanteiden edessä. Ollako osa kylää ja millä tavalla?
Timo Tuovinen, jolla on ollut keskeinen rooli aikaisemmissakin Westön kirjojen Kansallisteatteri-sovituksista, luo Reidar Lindellistä kovin hössöttävän, lapsekkaan innostuvan hahmon. Olen aina pitänyt hänen esityksistään, mutta nyt hän ei yllä parhaimpaansa. Kysyn vain, tarvittiinko näytelmäversioonkin marssittaa vielä viime minuuteilla Reidarin yli-innokkaasti valokuvaava tytär kertomaan, että isän ylläpitämä mielikuva syöpään kuolleesta vaimostaan ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Samanlaisen pyrähdyksen tekee myös Branderin poika.
Annika Poijärven upeaa laulua jo kehuin ja paljon muun näyttämiseen rooli ei oikein anna mahdollisuuksia. Erinomaiseksi pianistiksi osoittautui myös Jonaksen esittäjä Aleksi Hulkko. Jonaksen äitiä, Reidarin lapsuudenystävää esittänyt Maria Kuusiluoma vetäisi omat kohtauksensa niin överiksi, että näyttämöllä tuntui olevan enemmän Maria Kuusiluoma kuin Bigi Andén. Eivätkä tuntuneet Ilja Peltonen ja Petri Liski löytävän oikeaa tyylilajia Branderin ystävinä, mutta Rainbow-yhtyeessä hekin pääsivät loistamaan.
Vallilan Kansallisteatterin Tritonus marssittaa näyttämölle liian monta alkuperäisen romaanin henkilöhahmoa. Kuvaavaa esitykselle on, että koskettavin kohtaus on aivan lopussa, kun Thomas Brander eli Janne Reinikainen ”lukee” lähes suoraan Tritonus-kirjan tekstiä kertoen, mitä Thomas Brander tunsi ja ajatteli.
Kjell Westö: Tritonus, kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 14.9.2022
Rooleissa: Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius; Ilja Peltonen, Petri Liski, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Bruno Baer ja Sofia Motturi.
Dramatisointi Michael Baran
Ohjaus Johanna Freundlich
Suomennos Laura Beck
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Lavastussuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Max Wickström
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Tässä vielä linkit aikaisempiin Kansallistetterin Westö-dramatisointeihin:
Ja tässä linkit juttuihin Westön kirjoista:
Aiheeseen liittyy
Liittyvät artikkelit
-
Musiikkiteatteri Kapsäkin Koesoitto on tarina uusiutumisen vaikeudesta
Musiikkinäytelmä on eittämättä oma lajityyppinsä. Musiikkiteatteri Kapsäkissä juuri ensi-iltansa saanutta Koesoittoa seuratessani mietin, voiko
-
Mansikkapaikka – Sofi Oksasen ja Mika Myllyahon yhteistyö on yksi kevään teatteritapauksia
Jo Kansallisteatterin ulkopuolella väreili odotus jostakin merkittävästä. Kaksi turvamiestä päivysti seinustalla ja teatterin päävahtimestari