Annie Ernaux: Isästä/Äidistä – Nobel-kirjailijan pienoisromaanit vanhempiensa elämästä, joka pysyi vaikka muuttui

Annie Ernaux kuvaa Isästä-kirjassa, miten isän suurin ylpeydenaihe, jopa elämän oikeutus, oli hänen tyttärensä kuuluminen siihen maailmaan, johon isällä itsellään ei ollut mahdollisuutta päästä. Miten ylpeä isä olisikaan nyt, kun tyttärelle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Ernaux’n pienoisromaanit ovat alun perin ilmestyneet erillisinä, Isästä eli La Place vuonna 1983, kun Ernaux’n oman isän kuolemasta oli kulunut jo melkein 20 vuotta. Une Femme (Äidistä) ilmestyi vuonna 1987, vain muutama vuosi kirjailijan äidin kuoleman jälkeen. Suomenkielinen yhteisnide on onnistunut ratkaisu, sillä Ernaux välttää pitkälti toistamasta samoja asioita. Isästä/Äidistä onkin kuin kaksoisvalotus elämästä, joka sekä muuttui että pysyi entisenä. Ääni- ja e-kirjoina Isästä ja Äidistä on pidetty erillisinä, mutta neuvon kuuntelemaan tai lukemaan ne peräkkäin, ja kirjojen ilmestymisjärjestyksessä.

Ernaux kuvaa tarkasti tapahtumia, hetkiä ja omia tuntemuksiaan, kun isä kuolee 67-vuotiaana omaan vuoteeseensa ja äiti dementoituneena sairaalan kroonikko-osastolla. Sama tarkkuus ja toisaalta yleistettävyys, jossa hänen vanhempiensa elämän muutosten kautta kuvataan myös yhteiskunnan muutosta, jatkuu läpi kirjojen. Ernaux erittelee myös kirjoitusprosessiaan, jossa hän liikkuu tunnepitoisen omakohtaisuuden ja yleistettävän pelkistämisen välillä. Tapaansa kirjoittaa hän kuvaa joksikin ”kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä”.

Ernaux kertoo aloittaneensa romaanin, jonka päähenkilö hänen isänsä oli, mutta todenneensa, että romaanimuoto on isän tarinalle mahdoton. ”En voi asettua taiteen puolelle, tavoitella jotakin ”kiehtovaa” ja koskettavaa”. Hän halusi kertoa isän elämästä pelkistetyllä tyylillä ja ”objektiivisen tarkasti”.

Luokka-asemien välissä

Ernaux’n molemmat vanhemmat syntyivät vaatimattomiin oloihin Normandiassa ja aloittivat palkkatyön 12-vuotiaina, isä maatalossa renkinä ja äiti margariinitehtaassa. He tapasivat, kun molemmat työskentelivät köysitehtaassa, ja avioituivat vuonna 1928. Heitä yhdisti halu tavoitella jotakin muuta ja irrottautua työväenluokkaisesta taustastaan. Varsinkin äiti haaveili ruokakaupan perustamisesta.

Isästä-kirjassa Ernaux kirjoittaa vanhempien asuinpaikkakunnista vielä käyttäen niistä vain alkukirjainta. Ensimmäisen kahvila-ruokakauppansa vanhemmat hankkivat L:stä, 30 kilometrin päästä Le Havresta, mutta palasivat myöhemmin Y:hyn, kun pelkäsivät menettävänsä toisensa tyttärensä L:n aina kostean ja sumuisen ilman aiheuttamiin sairauksiin. Pelkillä alkukirjaimilla Ernaux alleviivaa vanhempien tarinan yleistävyyttä, ei niinkään piilottele oikeita nimiä. Mielenkiintoista onkin, että Isästä-kirjan ranskankielinen nimi on La place, paikka. Jälkimmäisessä kirjassa asuinpaikat on jo nimetty kokonaan: Lillebonne ja Yvetot.

L:n kahvila-ruokakauppa ei perheen leipää leventänyt, joten isä pysyi töissä liikkeen ulkopuolella, rakennustyömaalla ja myöhemmin öljynjalostamolla. Vielä sittenkin kun hänestä Y:ssä tuli kokopäiväinen kahvilan isäntä, hän säilytti maalaiset tapansa: pukeutui arkisin aina työhaalareihin, peseytyi keittiössä vaikka äiti oli jo rakennuttanut pesuhuoneen, käytti aterioilla omaa linkkuveistään, jonka käytön jälkeen taittoi taskuunsa.

Isän maailma oli kaksijakoinen: toisaalta pienyrittäjä, toisaalta yhä työläinen. Murretta isä kuitenkin piti vanhana ja rujona ja vältteli murreilmaisuja. Häntä harmitti, kun varat eivät riittäneet Y:n kahvila-kaupan ulkoseinän puisen ristikkorakenteen peittämiseen rappauksella. Se edusti hänelle vanhaa ja näytti liian selvästi, että kahvila ei ollut fiini.

Äiti pyrki kaikin tavoin irti rahvaan tyylistä ja tavoista ja halusi käyttäytyä ”asemansa mukaisesti”. Hän pukeutui tyylikkäästi ja pyrki puhumaan korrektisti ja pelkäsi tekevänsä virheitä. Uusi luokka-asema teki vanhemmat epävarmoiksi ja sai puheliaan isän vaitonaiseksi, kun paikalla oli hienosti puhuvaa väkeä. Kotona molempien kielenkäyttö oli karkeaa, asiat hoidettiin huutamalla, tai kuten Ernaux niitä kuvaa, ”motkottamalla” ja ”jäkättämällä”.  

Tyttären luokkaretki

Nyt olen saattanut päivänvaloon sen perinnön, joka minun piti laskea porvarillisen ja sivistyneen maailman kynnykselle sen yli astuessani.”

Kirjat ovat kuvaus myös Ernaux’n omasta luokkamatkasta, vieraantumisesta lapsuuden perheestä ja siitä koetusta haikeudesta ja kivusta. Ensin tulee koulu ja sen opettajat, jotka tarkastavat puhtauden ja opettavat, miten tulee sanoa. Sitten tulevat koulukavereiden perheet, joissa ei huudeta ja puhuta karkeasti, joissa on työhuoneet ja niissä kirjahyllyt ja joissa äidit ovat hoikkia ja pukeutuvat tyylikkäästi. Tulee valtiotieteitä opiskeleva poikaystävä, sittemmin aviomies, ja hänen porvarillinen perheensä, jossa keskustellaan sivistyneesti.

Vanhempien suhtautuminen tyttären matkaan kohti sitä elämää ja asemaa, jota he ovat aina tavoitelleet, on kaksijakoinen. Toisaalta he haluavat, että tyttärellä on kaikki, mikä luokkakavereillakin. Toisaalta tytön kertomukset koulutovereiden matkoista tai lahjoista saavat äidin kimpaantumaan ja kokemaan, että tytär on kiittämätön.

Isä on ylpeä tyttären menestyksestä, mutta häntä nolottaa, että tytär vielä parikymppisenä opiskeli eikä ollut töissä, kuten muut. Ja pidettäisiinkö heitä liian hyväosaisina, jopa rikkaina, kun tytär pystyi opiskelemaan? Tyttären opiskelun mahdollistavista stipendeistä hän ei halunnut kuitenkaan muiden tietävän.  

Henkilökohtainen ja yleinen

Ernaux’n tapa näyttää henkilökohtaisen läpi yleinen toimi minulle niin, että kuljetin mielessäni lukemisen rinnalla omaa tarinaani. Sain kirjan kustantajalta (kiitos Gummerus!), kun oman isäni syntymän 100-vuotispäivä lähestyi. Olin etsinyt valokuvia isästä muistaakseni päivää Facebookissa ja vein synnyinpaikkakuntani hautausmaalle isän haudalle ruusuja. Muistelin ja kaipasin ja olin herkistynyt lukemaan ranskalaiskirjailijan muistoja omasta isästään.

En varsinaisesti löytänyt yhtymäkohtia vuonna 1922 syntyneen isäni ja kirjan jo 1899 syntyneen isän välillä. Enemmänkin oman isoisäni elämänvaiheissa olisi voinut löytää jotakin samaa: maalla renkinä, sitten tehtaaseen töihin ja jopa pieni kauppa, jota vaimo piti. Tärkeämpää olikin käydä läpi omaa luokkaretkipolkuani ja miettiä, mitä itse olen työväenluokkaisesta perinnöstäni saanut ja osannut säilyttää.

Rohkeudesta ja kliinisestä tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, vieraantuneisuuden ja yhteisön rajoitukset.”

Nobelin kirjallisuuspalkinnon perustelut

Ernaux kirjoittaa sekä hellästi että älykkäästi. Liikuttavia ovat hänen tarkat kuvauksensa vanhempiensa tavoista tai pienistä tapahtumista. Miten isä kävelee roikottaen käsiään sivuilla nyrkit ulospäin kääntyneinä tai yhteen liitettyinä selän takana. Tai miten jo Alzheimerin taudin haurastuttama äiti nauttii, kun tytär harjaa hänen hiuksiaan. Hän ei myöskään kaunistele riitojaan äidin kanssa murrosiässä tai vieraantumistaan isästään ja tämän maailmasta, sitä mitä hän kuvaa luokkaetäisyydeksi. Näitten omakohtaisten kuvausten rinnalla kulkee halu ja kyky poimia omien vanhempien elämästä ydin, joka kuvaa ranskalaisen (ehkä suomalaisenkin) elämän muutosta.

Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotakin totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja haluaisi säilyttää äidistä puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä.”

Äidistä s. 115

Isästä/Äidistä on erinomainen ja tärkeä kirja, mutta seuraavaksi tartun Ernaux’n omaan tarinaan, kirjaan Vuodet, jolta odotan vielä enemmän.

• Annie Ernaux: Isästä/Äidistä
• Gummerus, 2022
• Isästä: ranskankielinen alkuteos La place, 1983
• Äidistä: ranskankielinen alkuteos Une Femme, 1987
• Suomentanut Lotta Toivonen (ja hänelle kiitos erinomaisesta käännöksestä)
• 152 s./Äänikirjoina Isästä 2 t 19 min., Äidistä  2 t 4 min.
• Lukija: Ella Pyhältö

Toinen kirjailija-muistelija, Ernaux’ta oli 20 vuotta vanhempi Tove Ditlevsen on kuvannut lapsuutensa perhettä ja pyrkimystään irrottautua lähtökohdistaan Kööpenhamina-trilogiassa ja varsinkin sen ensimmäisessä osassa Lapsuus. Ernaux on teksteissään enemmän myös ulkopuolinen tarkkailija, sosiologi ja historioitsija kuin henkilöhistoriaansa tallentava Ditlevsen.

Édouard Louis, jonka kirja Ei enää Eddy oli lukupiirikirjamme kolme vuotta sitten, on kertonut oppineensa Annie Ernaux’lta, kuinka kumouksellinen elämäkerta voi olla.