Kulttuurikierros marraskuisessa Helsingissä: Presidenterna, David Lynch, Hans Op de Beeck ja Kirsikkapuun alla

Harmaana marraskuun viikonloppuna ennätin yhden ystävän kanssa teatteriin ja kahden yökylävieraan kanssa kolmeen näyttelyyn. Yksi näistä kulttuuritapahtumista oli vaikuttavuudessaan selvästi yli muiden, kahta puolestaan en ymmärtänyt yhtään. Hienointa oli viettään yhteistä aikaa ystävien kanssa ja jakaa tuntoja eri kulttuurikohteista.

Presidenterna Espoon Kaupunginteatterissa

Olimme Minnan kanssa katsomassa Presidenterna-näytelmän ensi-iltaa 4.11.2022 Espoon Kaupunginteatterissa. Kyseessä on itävaltalaisen Werner Schwabin esikoisnäytelmä vuodelta 1990, jonka on ohjannut Carl Knif. Ymmärsin, että kyseessä on jonkinlainen moderni klassikko, jota on esitetty useissa Euroopan maissa.

Näytelmässä kolme eläköitynyttä siivoojaa ruotii elämäänsä. Ensin keskustellaan säästäväisyydestä, aikuisten lasten toimista ja sitten ruumiin eritteistä, pääasiassa ulosteista. Kun päästään vauhtiin, tuli katsomossa tunne, että olisi hyvä olla kumihanskat ja suojaessu, sillä kakkaa pursuaa niin verbaalisesti kuin symbolisestikin koko loppunäytelmän. Mietimme, että liittyykö tämä ulosteiden käsittely jotenkin siihen, että Itävallassa kuten Saksassakin on käytössä wc-pyttymalli, jossa kaikki tuotokset jäävät killumaan kuin tarjottimelle ennen huuhtelua. Tapana lienee tarkastella ulosteen koostumusta ja keskustella siitä.

Siivojien rooleissa olivat Jonna Nyman, Åsa Wallenius ja Linda Zilliacus. Carl Knifin tyylikeino on ohjata fyysisen teatterin keinoin. Näyttelijät näyttivät groteskeilta nukeilta ja heidän liikekielensä oli mm. nykivää, maneeristaja ja riehuvaa.

Esitys näytti varmaankin siltä kuin sen pitikin näyttää ja näyttelijät suoriutuvat hienosti vaativista rooleistaan. Presidenterna ei kuitenkaan ollut yhtään minun juttuni. Teatterista ulos astuessani hengitin syvään raikasta marraskuun iltaa, sillä tuntui kuin kuvitteellinen tukkiutuneen viemärin haju olisi jäänyt ympärilleni leijumaan.

David Lynchin valokuvanäyttely

Viikonloppuvieraistamme Jussi on harrastanut valokuvausta koko ikänsä. Niinpä poimin ohjelmaamme juuri avautuneen David Lynchin valokuvanäyttelyn Infinite Deep Länsisataman vanhassa terminaalirakennuksessa.

David Lynchiin osasimme yhdistää hänen ohjaamansa Twin Peaks -tv-sarjan ja The Elephant Man -, Blue Velvet – ja Mulholland Drive -elokuvat. Valokuvaaja David Lynchistä emme tienneet ennakolta mitään, mutta emme yllättyneet, kun hänen kuvansa olivat kuin palasia painajaisista.

Upean näyttelyesitteen mukaan David Lynchin valokuvat ”tulisi tuntea ja kokea mieluummin kuin ymmärtää”. Yritin kovasti päästä tunnetilaan, jossa noin 120 valokuvaa olisivat puhutelleet minua, mutta en onnistunut. Kuvissa on rapistuneita, mustavalkoisia ympäristöjä, joita Jussi kuvasi näin: ”Samanlaisia sekoiluja kuin itse kuvasin silloin kun olin 15-vuotias ja halusin olla suuri taiteilija.”

Toisissa kuvissa oltiin surrealistisissa tunnelmissa ja mietimme, että samoihin tiloihin pääsemisen olisi edellyttänyt jotain mielikuvitusta avaavaa apua. Monet kuvista olivat sen verran puistattavia, että niiden äärellä ei halunnut odotella tunteen tulemista. David Lynch on monialainen taiteilija, mutta näyttely ei puhutellut meitä, vaikka se puhuttikin.

Kirsikkapuun alla – Japanilaisia puupiirroksia

Seuraavaksi suuntasimme Sinebrychoffin taidemuseon, jossa oli yli 140 japanilaisen puupiirroksen näyttely. Kansallisgallerialla on yli 900 puupiirroksen kokoelma, josta näyttely on koostettu. Japanilaiset puupiirrokset ovat kauniita ja harmonisia, mutta olisimme todellakin kaivanneet Minna Eväsojaa avaamaan meille kuvien symboliikkaa. Puhuin jopa lipunmyyjälle sen puolesta, että museo järjestäisi uuden Minna Eväsoja -luennon näyttelyn ohessa, edellinen kun oli aivan loppuunmyyty ja moni jäi rannalle.

Näyttelyn suurin anti ei tullut piirrosten aiheista, vaan ylipäätänsä puupiirrosten historiasta. Kehtaanko edes tunnustaa, että luulin puupiirrosten olevan puupohjalle tehtyjä piirroksia. En ollut siis tajunnut, että ne puulle tehdyt piirrustukset ovat olleet painomuotteja, joista sitten on tehty lukuisia piirroskopioita. Aluksi puupiirrokset olivat mustavalkoisia ja värit lisättiin maalaamalla. 1700-luvulla painolaatoissa alettiin käyttää myös värejä.

Puupiirrosten kultakausi ajoittuu kaupunkikulttuurin ja porvariston kehittymiseen. Pääkaupunki Edossa eli Tokiossa oli jo 1700-luvulla miljoona asukasta, vaikka 2/3 pinta-alasta oli varattu 300 samurain käyttöön. Varakkaat yksityishenkilöt tilasivat taiteilijoilta kuvia mieluisista aiheista, esimerkiksi Kabuki-teatterin kaunottarista, jotka oikeasti olivat miehiä. Painokset saattoivat olla jopa tuhat kappaletta.

Näyttely herätti ajatuksia siitä, kuinka erilaisia sekä kuva- että näyttämötaide ovat olleet samaan aikaan Japanissa ja Euroopassa. Monet kuvista olivat viehättäviä ja olisin ottanut ne seinälleni ymmärtämättä edes niiden taustoja. Keskustelimme yhdessä, että kiinnostavuudestaan huolimatta puupiirrokset eivät herättäneet meissä suuria tunteita. Emme ilman opasta osanneet hypätä syvälle tarinoihn ja merkityksiin, vaikka seinillä oli hyvää informaatiota ja alla olevan kaltaisia upeita lausahduksia, jotka kyllä puhuttelivat.

Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati

Olin varannut netistä meille jo viikkoa ennen liput Amos Rexin suosittuun näyttelyyn. Suosittelen lämpimästi, sillä sunnuntaiaamuna ulkona oli pitkä jono liputtomia. Belgialaisen taiteilija Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati on veistoksellinen mielenmaisema ja kokonainen puisto, joka sisältää 25 teosta vuosilta 2015–2022 sekä näyttelyä varten luodun äänimaiseman. 

Kun astuimme maanalaiseen näyttelytilaan, huoahdimme yhdessä: ”Wow”. Isossa tilassa oli väljästi harmaita patsaita, fifty shades of grey, ainoina väreinä pinkit kirsikankukat ja valkoiset lumpeet. Värien puuttuminen loi ainutlaatuisen rauhoittavan tunnelman, kaikkialla vallitsi harmonia esteettisyyden ja musiikin suhteen. Yllättäen tilassa ja Hans Op de Beeckin taiteessa oli paljon aasialaisia vaikutteita, joten meistä Aasiassa asuneista tuntui kuin olisi palannut kotiin.

Vaikka myös ihmispatsaat olivat harmaita, olisivat he voineet olla eläviä. Pieni ravistelu, tuhkat olisivat varisseet ja esiin olisi tullut oikea ihminen. Mieleeni tuli Pompeji, jossa ihmiset jähmettyivät keskelle arkiaskareitaan. En oikeastaan halua selitellä patsaita yhtään enempää, suosittelen vain vahvasti menemään itse paikan päälle nauttimaan taideteoksista.

Näyttelyyn kuuluu myös noin 40 minuutin pituinen video, joka kannattaa ehdottomasti katsoa. Tutustu myös näyttelyn nettisivuun, josta löytyvät tarinat jokaisen teoksen taustalla.

Lopuksi voi todeta, että oli oikein hyvä viettää turistiviikonloppua kotihuudeilla. Teatterin ja näyttelyiden lisäksi siihen kuuluivat ravintolaillallinen, pyhäinpäiväillan hautuumaakäynti Hietaniemessä, pitkä ilta ja aamubrunssi maailmaa parantaen sekä hieman shoppailuakin. Ihan kuin olisi ollut lomamatkalla!

Kulttuuriviikonlopun valokuvista kiitos Päivi ja Jussi Jääsaarelle ja Martti Raninille.