Riikka Pulkkinen: Lumo – mitä tyttö saa olla

Nuori tyttö löytyy kuolleena asuintalonsa pihamaalta. Ei ulkoisia merkkejä väkivallasta tai muusta kuolinsyystä. Ei muutakaan selitystä äkkikuolemalle. Näin voisi alkaa ja usein alkaakin trilleri tai rikosromaani, mutta kumpikaan niistä Riikka Pulkkisen Lumo ei ole. Vaikeampi onkin sanoa, mitä se on. Paitsi että se on monta.

.

Vainaja on 17-vuotias Philippa Laakso, ja koska mitään selitystä hänen kuolemalleen ei ole, alkaa kuolemansyyntutkimus. Oikeuslääkäri tekee perusteellisen ruumiinavauksen, ja poliisin kuulusteltavana käyvät Philippan äiti, hänen lähin ystävänsä Saga, entinen poikaystävä Oliver, Philippan pihalta kuolleena löytänyt naapuri, eläkkeellä oleva aivokirurgi Axel Nyman ja toinen naapuri, ruuhkavuosia elävä lääkäri Alina sekä pari muuta ystävää. Jokaisella heistä on oma tarinansa kerrottavana Philipasta.

Kertoja vaihtuu ja myös tarinan ajassa kuljetaan taakse- ja välillä jopa eteenpäin. Samalla vaihtuu kuva Philippasta. Hän on milloin naapurin vanhaa rouvaa hoivaava auttaja, milloin häikäilemättä kaveripiiriään johtava manipuloija, milloin valtansa rajoja kokeileva pahis, milloin suorasanainen kyseenalaistaja, useimmiten pahimmanlaatuinen vedättäjä ja valehtelija.

Lukijana vuoroon nyökkäilen hyväksyvästi, vuoroon tuomitsen Philippan käytöksen. Välillä olen epäuskoinen ja ihmeissäni.  Millainen tämä Philippa oikein on? Kirja kääntääkin peilin minuun, lukijaan, ja pakottaa minut miettimään omaa suhtautumistani. Millaisena minä haluaisin nuoren tytön nähdä, miten Philippan lukea? Onko minulla päässäni vain yksi tarina tytöistä, joka hyvis tai pahis, muttei molempia? Osaanko hyväksyä, että tarinoita voi olla monta?

Yksiselitteinen kuva ei synny Philippan lähipiiriläisistäkään. Miksi Saga kertoo juuri tämän tarinan? Onko Oliver kiltti hevonen vai julma susi? Miksi aikuinen nainen lähtee roolileikkiin teinitytön kanssa? Mitä Axel salaa? Ketä pitäisi uskoa?

Tyttö joka ei saanut kasvaa aikuiseksi

Kolmetoistavuotiaana Philippa saa äidiltään lahjaksi kameran, joka kirjassa on tarkasti nimetty: Olympus Pen. Se on pieni kamera, jolla pystyy sekä valokuvaamaan että videoimaan. Kamerasta tulee tärkeä osa Philippan minuusleikkejä, joihin hän kaappaa mukaan Sagan. Philippan kuvausleikkeihin lähtee myös aikuinen Alina, joka saa purkaa patoutunutta raivoaan Philippan kuvatessa.

Kokeile! Voit olla kuka vain!!” Philippa kertoi Sagalle.

Kun Philippa kirjautuu deittisovellukseen, leikkien kierrokset kasvavat. Philippa käyttää nimimerkkiä Lolita Giving ja ilmoittaa iäkseen 21. Myös Sagalle hän määrittelee roolin: Betty does what you want. Hän vedättää minkä ehtii matchejään, hänelle vastaavia miehiä, ja heitä on paljon. Yksi heistä on Philippan entinen äidinkielenopettaja.

Tytöt tehdään ottamalla tytöistä kuvia ja vertaamalla sitten aikaansaannoksia todellisuuteen. Eivät ne täsmää. Outoa! Miksi? Mikä tytöissä oikein on, kun eivät sovi omiin kuviinsa? Juuri äskenhän kuva otettiin. Vian on oltava kamerassa. Ei. Vian on oltava kuvaajassa. Ei. Vian on oltava tytössä itsessään!

Mitä tyttö saa olla, on Lumon keskeinen teema. Ja juuri siinä kohdin kirja kääntää peilin lukijaan ja samalla luettelee pitkän rimpsun ”pitämyslauseita, joita tytön äidille ja tämän äidille ja tämän äidille on opetettu”. Tunnistan osan niistä, onneksi en sentään kaikkia.

Riikka Pulkkinen Helsingin Kirjamessuilla

Seurasin Riikka Pulkkisen Helsingin Kirjamessujen torstaisen lavaesiintymisen suorana videolähetyksenä ja osallistuin perjantaina Lumo-romaanin lukupiiriin. Tyttöyden ”ruumiinavauksen” lisäksi kirjailija kertoi messujen haastattelussa (joka on nähtävissä lipun hankkineille marraskuun loppuun asti), että Lumo on myös romaani tarinoiden kertomisesta.

Riikka Pulkkinen Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä.

Toden ja valheen, sepitteen ja todellisuuden rajoilla kirjassa koko ajan liikutaankin. Eikä vain Philippa sepitä, tai valehtele, mitä nimitystä hänen tarinoistaan sitten haluaakin käyttää. Kovin luetettavia eivät ole Sagankaan kuvaukset tapahtumista.

— Sumutus, varsinainen suuri puhallus, saattoi tapahtua myös siinä kohtaa, kun ihmiset alkoivat uskoa, että Philippa oli kaikki nimensä, kaikki erilaiset kuvansa, kaikki, mitä kertoi olevansa. Tai ehkä lopullinen lipsahdus tapahtui silloin, kun Philippa itse alkoi uskoa monia tarinoitaan, koska ihmiset uskoivat häntä.
Niin, ehkä puhallus huipentui, kun Philippa itse alkoi luulotella, että hän voisi luoda itsensä kuin uskomattoman kertomuksen. Ettei ollut niin väliä, oliko hänen sanomansa totta vai ei.

Pulkkinen on kirjallisuuden keinoista hyvin tietoinen kirjailija ja puhui sujuvasti erilaisista kertojista, kerrontapisteestä tai Lumon metafiktiivisyydestä. Kirjan jälkisanoissa hän kirjoittaa Ian McEwanin Atonement-romaanista (suomeksi ilmestynyt nimellä Lunastus) tekemästään opinnäytetyöstä ja siitä, mitä siitä siirtyi Lumoon.

Sekä Lunastukseen että Lumoon sopii Pulkkisen tiivistys kirjan perusajatuksesta: ”Mitä tapahtuu, kun lapsi ottaa kuvittelukyvyn muiden puolesta.

Lumo on monta

Kysyin lukupiirissä Riikka Pulkkiselta, miten tietoisuus kirjallisuusteoreettisista teemoista vaikuttaa itse kirjoitusprosessissa. Hän kertoi kustannustoimittajansa ohjeesta, että pintatasolla ei saa näkyä se, mitä kirjailija teoriatasolla haluaa sanoa. Se onkin hänestä vaikeaa ja vaatii monta kirjoituskertaa ennen kuin saa häivytettyä ajattelemansa tarpeeksi syvälle.

Lonna-sali ei ollut aivan täynnä, kun LUMOsta keskusteltiin, mutta monet osanottajista olivat lukeneet sekä Lumon että aikaisempia Riikka Pulkkisen kirjoja. Edessä Riikka Pulkkisen kanssa kustannustoimittaja Maarit Halmesarka.

Lumoa lukiessaan ei tarvitse miettiä metafiktiota tai proosan kerronnan etiikkaa. Mutta niille, jotka haluavat pohtia lukemaansa myös näistä näkökulmista, kirja varmasti tarjoaa lisää ulottuvuuksia.

Lumon voikin lukea monella tapaa. Suosittelen kirjaa lukupiirikirjaksi, sillä yhdessä pohtien siitä varmasti avautuu koko ajan lisää. Myös Kirjamessujen lukupiirissä Lumosta virisi kiinnostava keskustelu. Paikalla oli paljon Riikka Pulkkisen kirjojen faneja, ja jotkut heistä kuvasivat Lumoa sekavaksi. Tätä ajatusta en allekirjoita, sillä vaihtuvat näkökulmahenkilöt ja aikatason muutokset ovat nykyromaaneissa yleisiä. Äänikirjana saattaa kuitenkin olla vaikeaa seurata tekstiä, johon limittyvät myös kuulustelu- ja ruumiinavauspöytäkirjat.

Pulkkisen kieli on kaunista eikä millään tavoin vaikealukuista. Ajoittain hänen käyttämänsä tyylikeinot, varsinkin korostettu toisto ärsytti minua. Mutta kertaakaan en ajatellut lopettavani kesken. Lumo kiehtoi, eikä vain siksi että olisin halunnut tietää, miksi Philippa kuoli.

Teksti vilisee viitteitä varsinkin kirjallisuuteen ja myös elokuviin, ja niitähän minä rakastan, ainakin silloin, kun tunnistan viitatut teokset. Rikoksen ja rangaistuksen Sonja, uhri ja uhrautuja, taitaa toistua useimmin.

”Ok”, tyttö sanoo. ”Mutta en ole Anna Karenina. En ole kamelianainen. En ole Emma Bovary. En ole Elizabeth Bennet. Enkä – vitussa – ole Raskolnikovin Sonja. En ole Mrs. Dalloway.” —
   ”Minä olen kertoja. Minä hallitsen koko tarinaa.”

.

Lumon kansi on hieno, epäskarppi kuva nuoresta tytöstä, joka kääntää päätään sivulle. Voisin hyvin ajatella lukevani kirjan uudelleen ja todennäköisesti löytäisin siitä paljon uutta. Kaikkein mieluiten keskustelisin kirjasta uudelleen lukupiirissä. Silloin miettisimme yhdessä myös sitä, miksi kirjan nimi on Lumo.

  • Riikka Pulkkinen: Lumo
  • Otava, 2022
  • 382 s./10 t 44 min

Rating: 4 out of 5.

Kommentit
  1. Anki
  2. Mielikuvia
  3. Jane / Kirjan jos toisenkin
  4. Jonna / Kirjakaapin kummitus

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *