Edith Wharton: Viattomuuden aika – yli satavuotias romaani on yhä kiinnostava. Klassikkohaaste 16

Luin ensin kaksi keskenään hyvin erilaista New Yorkiin sijoittuvaa kirjaa, Vivian Gornickin Erikoisen naisen kaupungin ja Colson Whiteheadin Harlem Suffle -romaanin. Ne saivat etsimään kirjahyllystäni vielä yhden New York -romaanin, vuonna 1920 ilmestyneen Edith Whartonin Viattomuuden ajan. Se kuvaa 1870-luvun New Yorkia, Viidennen Avenuen hienostoa ja sen sovinnaista elämää. New York oli 150 vuotta sitten kaikkea muuta kuin se sykkivä suurkaupunki, jollaisena sitä olemme tottuneet ajattelemaan.

New Yorkin hienostossa kaikki tiesivät oman ja toistensa paikat hierarkiassa. Kohteensa hyvin tunteva Edith Wharton kuvaa kirjassa seurapiiriä ”pieneksi, liukaspintaiseksi pyramidiksi”. Pohjan muodostivat varakkaat ja kunnialliset mutta eivät mitenkään merkittävät perheet. Seuraavalla askelmalla oli ryhmä arvostettuja perheitä, joiden isoisät ja näiden isät olivat englantilaisia ja hollantilaisia kauppiaita ja rikastuneet uuteen maailmaan muutettuaan. Pyramidin kärkeen kuului vain kolme perhettä, joilla vaurauden lisäksi oli aristokraattiset sukujuuret.

Yhtä hyvin kuin seurapiireissä tiedettiin jokaisen paikka ja tausta tiedettiin myös, mitä ”Viidennen Avenuen rajoitusten puitteissa” sopi tehdä ja mitä ei. Miten piti käyttäytyä ja pukeutua. Kenen illalliskutsusta ei voinut kieltäytyä. Kenen kanssa oli soveliasta liikkua ja miten oopperaan kannatti tulla vasta näytännön alettua. Sovinnaisessa ilmapiirissä riitti rohkeudeksi jo se, että rakennutti talonsa kermanvärisestä kivestä eikä ruskeasta hiekkakivestä, kuten tapana oli.

Erityisen tarkasti kirjoittamattomat säännöt rajoittivat naisten ja erityisesti nuorten naisten elämää. Kaksinaismoralismi kukoisti, se mikä miehelle oli sallittua tai ainakin hiljaisesti hyväksyttyä, pilasi naisen maineen.

Valkoiset kielot

Tämän sovinnaisen seurapiirin rauhaa häiritsemään palaa Euroopasta kreivitär Ellen Olenska erottuaan roistomaisesta puolalaisesta kreivistään. Hän ei palaa vain eronneena vaan varmaksi uskotun tiedon mukaan karattuaan miehensä sihteerin kanssa ja vieläpä asuttuaan tämän kanssa jonkin aikaa. Tämän ilmiselvän moraalittomuuden lisäksi kreivitär pukeutuu väärin, näyttäytyy väärässä seurassa ja käyttäytyy sopimattomasti, eli itsenäisesti ja oman tahtonsa mukaisesti. Kun erinäisten järjestelyjen jälkeen yksi hierarkian huipun perheistä on kutsunut hänet päivällisille, kreivitär ei istu ja odota paikallaan, että miehet siirtyisivät sopivassa järjestyksessä keskustelemaan hänen kanssaan, kuten tapa vaati, vaan menee ja kävelee salin poikki keskustellakseen häntä kiinnostavan miehen kanssa.

Tämä nuori mies on kirjan päähenkilö, Newland Archer, joka on juuri kihlautunut kreivitär Olenskan serkun, nuoren ja viattoman May Wellandin kanssa. Hän lähettää kihlatulleen joka aamu tuoreita kieloja ja iloitsee tämän ”säteilevästä kauneudesta, hyvästä terveydestä, siroudesta ja nopeudesta peleissä ja leikeissä”. Työkseen Archer istuu muutaman tunnin päivässä työpöytänsä ääressä lakiasiaintoimistossa, ”vailla erityistä uraansa kohdistuvaa kunnianhimoa”, lukien sanomalehtiä tai suorittaen vähäpätöisiä tehtäviä.

Keltaiset ruusut

Newland Archer tunsi itsensä muita kaltaisiaan New Yorkin hienostoon kuuluvia miehiä paremmaksi, olihan ”hän oli lukenut enemmän, ajatellut enemmän, ja nähnyt maailmaakin enemmän”. Hän oli myös valmis huudahtamaan: ”Naisten pitää olla vapaita – yhtä vapaita kuin mekin olemme”, vaikkei oikeastaan sitä tarkoittanut. Hän pystyi luottamaan, ettei May Welland tällaista vapautta vaatisi. Mutta Archerilla oli myös epäilyksensä.

Hän kävi mielessään läpi ystäviensä avioliittoja – niitä, joita pidettiin onnellisina – eikä nähnyt yhtään, joka vastaisi edes etäisesti sitä kiihkeätä ja hellää toveruutta, jollaiseksi hän kuvitteli oman pysyvän suhteensa May Wellandiin. Archer tajusi, että sellainen suhde edellytti Mayn puolelta kokemusta, älykkyyttä, vapaata arvostelukykyä, ja Mayn kasvatus oli huolellisesti asettanut päämääräkseen juuri näiden seikkojen karttamisen. Kuin aavistuksena hän näki oman avioliittonsa muodostuvan juuri sellaiseksi kuin useimmat muut avioliitot hänen ympäristössään, ja sellainen mahdollisuus puistatti häntä: se olisi aineellisten ja yhteiskunnallisten etujen ikävystyttävä liitto, jossa koossa pitävänä voimana oli toisaalta tietämättömyys ja toisaalta tekopyhyys.”

Kreivitär Olenskaan tutustuminen ja lähes vääjäämätön rakastuminen saa Newland Archerin kyseenalaistamaan omat käsityksensä avioliitosta, miehen ja naisen suhteesta ja oman vertaispiirinsä arvoista, joiden mukaan hän on toistaiseksi ollut valmis elämäänsä suunnittelemaan. Tämän ristiriidan ja sen seurausten ympärille rakentuu kirjan tarina. Kreivitär saa häneltä keltaisia ruusuja, ja naisesta tulee Archerin kohtalo.

Juonia ja suunnitelmia

Kirjan menneen mailman nostalgia viehättää. Edith Warton kuvaa kevyen ironisesti, muttei pilkaten New Yorkin seurapiirin sovinnaista ja kaavoittunutta elämää. Keskeisten henkilöiden lisäksi tarkan ”muotokuvan” saavat monet pyramidin eri kerrosten henkilöt, nousukkaat, joita halveksitaan mutta joiden tanssijaisiin osallistutaan innokkaasti, ylimmän huipun arvokkuuteensa eristäytyvät, jotka ehkä juuri tavoittamattomuutensa takia ovat niin arvostettuja.

Nykylukijaa monet yksityiskohdat hymyilyttävät, mutta vaikka kirja on ilmestynyt yli sata vuotta sitten ja kuvaa 150 vuoden takaista aikaa, kirja resonoi myös tähän hetkeen. Kun henkilöiltä riisuu ajan kerroksia ja röyhelöitä, löytää tuttua. Eivät sovinnaissäännöt vieläkään ole samanlaiset miehille ja naisille, eikä paheksuminen ja ulkopuolelle jättäminen ole vierasta nyky-yhteisöissäkään.

Yksityiskohtaisen tarkkanäköisesti Wharton kuvaa erilaisten järjestelyjen, juorujen, intrigien ja suhteiden verkostoa, jota pieni seurapiiri pystyy keskenään rakentamaan. Erityisen tarkasti hän kuvaa Newland Archerin ajatuksia ja kipuilua valintojen ristipaineessa.

Viattomuuden aika on julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1955 Sirkka-Liisa Norko-Turjan kääntämänä. Minä luin vuonna 2000 ilmestyneen pokkariversion, jossa oli yhä sama suomennos. Sen kieli oli sopivasti vanhahtavaa ja säilytti hienosti Whartonin runsaan ja kauniin tyylin. Vain silloin tällöin joku suomen kielen sana särähti korvaan nykymerkitykselle vieraana.

Wartonin romaani sai uuden tulemisen 1990-luvulla, kun Martin Scorsese ohjasi vuonna 1993 kirjaan perustuvan saman nimisen elokuvan. Newland Archeria esitti Daniel Day-Lewis, Ellen Olenskaa Michelle Pfeiffer ja May Wellandia Winona Ryder.

Kirjailija tunsi aiheensa

Edith Wharton (1862-1937) tunsi aiheensa hyvin, sillä hän kuului nuorena samoihin New Yorkin seurapiireihin, joita Viattomuuden ajassa kuvaa. Lähteistäni ei selvinnyt, miten pitkälti kyse on jonkinlaisesta autofiktiosta, mutta ainakin osassa arvioista kreivitär Olenskan hahmossa on nähty samaa kuin kirjailijassa itsessään.

Edith Whartonin lapsuudenperhe oli varakas ja New Yorkin seurapiireissä tunnettu. Talvet perhe asui omassa ruskeassa hiekkakivitalossaan osoitteessa West Twenty-third Street 14, kesät vietettiin Rhode Islandilla, Newportissa. Perhe myös matkusti paljon Euroopassa, ja Edith oppi monia kieliä.

Edith ei halunnut mukautua niihin vaatimuksiin, jotka nuorelle naiselle hänen yhteiskuntaluokassaan asetettiin, eli hänelle ei tärkeintä ollut päästä naimisiin ja keskittyä tanssiaisiin ja juhliin. Hän halusi oppia ja luki ahkerasti isänsä ja tämän ystävien kirjastoista löytämään teoksia. Ei kuitenkaan romaaneja, jotka äiti kielsi häneltä ennen naimisiin menoa.

Kirjoittamista hän harrasti jo lapsena ja ensimmäiset runonsa hän sai julki teini-ikäisenä. Ensimmäisen romaaninsa hän kuitenkin julkaisi vasta 40-vuotiaana vuonna 1902, sillä väliin oli tullut vilkas seuraelämä, kihlaus, joka äkillisesti purkautui, sekä myöhemmin avioliitto itseään 12 vuotta vanhemman Edward Robbins Whartonin kanssa.

Edith Warton sai  vuonna 1920 julkaistusta The Age of Innocence -romaanistaan Pulitzer-palkinnon, ensimmäisenä naiskirjailijana. Yhteensä hän julkaisi 15 romaania, useita novelleja sekä runoja.  

• Edith Warton: Viattomuuden aika
• Otava, 1955
• Luin pokkariversion, Seven, Otava 2000
• Amerikkalainen alkuteos The Age of Innocence, 1920
• Suomentanut Sirkka-Liisa Norko-Turja
• Englanninkielisenä The Age on Innocense on useampana eri ääni- ja e-kirjaversiona ainakin Storytelissä.

Kirsin Book Club on osallistunut kaikkiin muihin paitsi yhteen kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen. Vain 6. haastekierros jäi väliin tammikuussa 2018. Aukon paikkaamiseksi heinäkuussa 2018 haasteeseen osallistuttiin kahdella kirjalla.

• Klassikkohaaste 1:  Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, ilmestymisvuosi 1890
• Klassikkohaaste 2:  Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, ilmestymisvuosi 1813
• Klassikkohaaste 3:  Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, ilmestymisvuosi 1940
• Klassikkohaaste 4:  Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, ilmestymisvuosi 1959
• Klassikkohaaste 5:  Joseph Conrad: Pimeyden sydän, ilmestymisvuosi 1899
• Klassikkohaaste 7:  Volter Kilpi: Alastalon salissa, ilmestymisvuosi 1933
• Klassikkohaaste 7:  Veikko Huovinen: Hamsterit, ilmestymisvuosi 1957
• Klassikkohaaste 8:  Anton Tšehov: Lokki, ilmestymisvuosi 1896
• Klassikkohaaste 9:  Minna Canth: Hanna, ilmestymisvuosi 1886
• Klassikkohaaste 10: Lukupiiri-ilta vei Kalle Päätalo -neitsyyden, lukupiiri 14.1.2020 Otaniemessä
• Klassikkohaaste 11: Dashiell Hammett: Maltan haukka, ilmestymisvuosi 1930
• Klassikkohaaste 12: Virginia Woolf: Oma huone, ilmestymisvuosi 1928
• Klassikkohaaste 13: Marguerite Duras: Rakastaja, ilmestymisvuosi 1984 ja Hiroshima, rakastettuni, ilmestymisvuosi 1960
• Klassikkohaaste 14: Edgar Lee Masters: Spoon River antologia, ilmestymisvuosi 1915
• Klassikkohaaste 15: Brillat-Savarin: Maun fysiologia, ilmestymisvuosi 1825